Lämmin lännen tuuli alkoi puhaltaa illan suussa. Se tuli Päijänten
takaa. Ensin se veden kalvossa kuten hyväillen liikuskeli, nosti pieniä
väreitä siniseen pintaan. Sitten sen äkkiä tuli ikävä onnellisia
ihmisiä, nosti laineet korkeammalle ja kiisi niiden yli ulapan toiselle
puolelle. Se kierteli Rapalan taloa ja ihmetteli ihmisten suurta
hiljaisuutta illan suussa.
Mutta kun tuuli oli tullut tuvan nurkan taakse, niin kurkisti se ovesta
sisään ja silloin se näki siellä kaksi ihmistä, jotka istuivat onneaan
ihmetellen. Ja tuuli hiljensi kulkuaan, viivähti hetkisen tuvan luona
ja sitten loittoni yhä etäämmälle, kunnes kaikki Rapalan luona oli
aivan hiljaista.
-- Sinä olet vaiti? sanoi Arvid Britalle.
-- Mitä minä sanoisin. Kaiken, mitä en vielä ole sinulle kertonut, sen
sinä arvaat, vastasi Brita. Elä sinäkään puhu mitään. Istukaamme tässä
ja olkaamme iloisia, koska onnen kaunis aamu on meille kummallekin
koittanut.
-- Anna minun puhua sinulle, anna minun edes koettaa sanoa, mitä
sinä minulle olet. Jos minä en saa puhua, niin pelkään tarttuvani
sinuun ja rutistavani sinut aivan hengettömäksi. Minä en ole tottunut
pukemaan ajatuksiani sanoiksi, mutta minun täytyy koettaa. Minä olen
aina tahtonut koettaa sitä, mikä on minulle ollut vaikeata. Minä en
tiedä, mistä oikeastaan alottaisin. Vaikka kyllähän minä sen tiedän,
sinustahan minä tietysti alotan. Minä olen jo ennen sanonut, kuinka
hartaasti minä aina olin sitä toivonut, että saisin elämääni sellaisen
ihmisen, joka pitäisi minua kurissa. En minä tarkoita sellaista kovaa
käskemistä, mutta että joku vaatisi minulta jotain omaa itseäni varten,
tahtoisi tehdä minusta minun itseni tähden jotain kunnollista ja
hyvää. Ja sitten tulit sinä! Katsohan, minä rakastin sinua heti ensi
alussa. Sinä olit sellainen aivan toisenlainen kuin kaikki muut. Sinä
et ollut mikään tavallinen poika. Jos sinä olisit ollut oikea poika,
aivan tavallinen mies, niin olisin minä silloinkin sinusta pitänyt
kiinni enkä olisi sinua antanut toisille. Ja kun minä sitä ajattelin,
niin silloin minä vasta ensi kertaa tulin huomaamaan, että se, mitä
me miehet sittenkin eniten rakastamme, se on toisessa meitä itseämme
parempaa ihmistä. Minä en ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan, että
naisesta voisi etsiä ihmistä. Minusta nainen oli nainen, ja sillä hyvä.
Mutta nyt sinä, senkin velikulta, oletkin tullut kääntämään kaikki
minun ajatukseni aivan nurin närin. Jollen minä olisi pannut pääpainoa
sinussa ihmiselle, niin et sinä kauankaan olisi rauhassa ollut sen
jälkeen, kun minä sain tietää, että sinä olit nainen. Olisit parkunut
hiukan, mutta mitä minä siitä! Minä olisin pitänyt sinut omanani. Nyt
minä en uskalla koskeakaan sinuun muuten kuin sinun luvallasi. Sinä
naurat sille, mutta kyllä minä itseni siinä suhteessa tunnen. Mutta
nyt minä ajattelen aina sitä, että sinä olet jotain aivan ihmeellistä,
sellaista, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Sinä teet minut aivan
samanlaiseksi kuin Stålhandske, kun hän katsoi meihin miehiin silloin,
kun meillä oli kova halu mennä ryöstämään valloitettuun kaupunkiin.
Hän katsoi meihin suoraan, ja me kauniisti veimme hevosemme suojaan
emmekä koskeneet asukkaitten tavaroihin hituistakaan. Siten sinäkin
pidät minua loitolla itsestäsi. Minun mieltäni oikein kutkuttaa, kun
ajattelen, että tuossa, aivan minun edessäni, on tuollainen suloinen
olento, että minä voisin ottaa hänet omakseni, jos tahtoisin, mutta
en otakaan, en kiusallakaan omalle sisulleni, joka sitä tahtoisi.
Katsohan, minä tahdon saada sinut oikein järjestyksessä omakseni.
-- Millä tavoin järjestyksessä? kysyi Brita.
-- Minä tahdon, että minä saan sinut tänne vaimokseni, noin oikein
lailliseksi vaimokseni. Sinä opetit minua ajatuksissani luomaan kuvia.
Minä olen tänään sellaisen maalaillut. Se kuva on tällainen. Sinä
ja minä olemme kuten suuren puun juuret, puun, mistä sitten nousee
oksia yhä korkeammalle, aivan kuin männyssä, jossa joka vuosi kasvaa
tuollainen uusi sarja. Ja ajattelehan, kun me sitten olemme jo kuolleet
ja makaamme Sysmän kirkon permannon alla, niin on vielä niitä ihmisiä,
jotka iloitsevat siitä, että me kaksi osuimme toistemme tielle. Minua
aivan huimaa tuo ajatus, että minä elän, että sinä olet tässä minun
luonani, että minä saan sinut kohta ottaa vaimokseni, ja että minä
tiedän, millaista joukkoa se minun joukkoni on, joka jälkeeni seuraa.
Veitikka leikki Britan suupielissä, kun hän kysyi:
-- Mitä sinä nyt oikeastaan aiot tehdä?
-- Mennä sinun kanssasi naimisiin, johan minä sen sanoin. Mitä muuta
tehtävää tässä olisi? En ainakaan minä mitään huomaa. Totta kai me
naimisiin menemme?
-- Enhän minä sitä vastaan ole!
-- Mitä sinä sitten turhia höpiset?
Arvid istui Britan viereen penkille ja sanoi:
-- Nyt minä olen puhunut itseni rauhalliseksi, mutta nyt minä
tahtoisin, että sinä sanoisit minulle jotain.
-- Mitä?
-- En minä tiedä, puhu vaikka mistä, vaikka riihen puimisesta tai
oluenpanosta, kun sinä vain puhut, kun minä vain saan kuulla sinun
äänesi, sanoi Arvid. Sinun äänessäsi on sellainen suloinen sointu. Kun
sinä olet hellä, niin on siinä aivan kuin sävel. Se ei ole puhetta,
vaan omituista laulua. Ja aina kun sinä olet minulle puhunut jotain
hyvää, niin ovat kätesi, nuo kauniit sormesi leikkineet minun olallani.
Sinä et ole sitä huomannut, mutta minä olen. Sinun sormesi puhuvat
aivan yhtä paljon kuin sinun huulesikin. Puhu minulle, puhu, kerro
minulle jotain! Sano, millaiseksi sinä tahdot minun tulevan. Jollet
tahdo minusta puhua, niin puhu itsestäsi. Jollet siitäkään tahdo
puhua, niin puhu sitten mistä tahansa, vaikka puhuisit haavurista tai
Leenasta. Mutta elä puhu noista kahdesta vanhasta tahkosta, niistä
minä en jaksa kuulla. Minä olen niille kahdelle niin kiukuissani,
että jolleivät ne olisi menneet pakoon, olisin tehnyt kaksi aivan
tarpeetonta murhaa.
-- Mutta jollei heitä olisi ollut, niin ei sinussa olisi herännyt
kateutta ja sen mukana rakkautta.
-- Kyllä se on totta, mutta kuka silloin tynnyriä rakastaa, kun on jo
humalan saanut. Ja minä olen saanut kuten humalan. Minä olen aivan
kuin silloin, kun minulla on muutama tuoppi liikaa päässäni. Minä
en tietänyt, että elämästä voi ihminen tulla niin huumaannuksiin,
että elämä on kuten voimakasta viiniä, tuollaista punahohtavaa ja...
Nyt minä puhun hullutuksia ja minä vaikenen. Sinä osaat niin paljoa
paremmin kertoa kaiken kauniin, suuren ja ihmeellisen. Anna minun
olla tässä luonasi kuten suuren lapsen ja opeta minulle elämän kirjan
ihmeellistä lukemisen taitoa. Minä olen vasta oppinut aakkoset ja
niitäkin tavailen huonosti, opeta minua lukemaan!
-- Sinun puheisiisi on tullut niin kummallisia sanoja, sanoi Brita.
-- Onkos se mikään kumma, että ihminen puhuu jotain järkevääkin, kun
hän herää? vastasi Arvid.
-- Minun täytyy kai sinulle vuorostani tilittää kaikki, mikä sielussani
on liikkunut näinä monina päivinä. Minä tiesin, sinun omien sanojesi
perustuksella, millainen sinä olit naisten suhteen. Minä tiesin
myöskin, että jos minä tulisin heti sinun omaksesi, niin sinä jättäisit
minut. Sinä et ymmärrä mitään muuta kuin sen, jota olet oppinut arvossa
pitämään ennen kuin olet sen saanut omaksesi. Enkö ole oikeassa?
-- Olet, olet! Minä muistan, kuinka paljon minä Saksassa pidin siitä
hevosesta, jota olin katsellut monta kuukautta ja jonka vihdoin sain
omakseni. Eihän se ole mikään sopiva vertaus, kun puhuu sinusta
ja hevosesta, mutta ratsumieshän minä olen ja puhun siitä, minkä
paraiten ymmärrän. Minä uskon, että me miehet teemme todellakin naisen
valikoimisessa samoin kuin hevosenkin.
-- Mutta minä en tahtonut tulla siihen asemaan, jatkoi Brita. Minä
tahdoin pysyä sinun luonasi kauan ja aina yhtä rakkaana.
-- Tahdoitko todellakin?
-- Totta kai minä tahdoin.
-- No, ei sinulla sitten ole mitään hätää, sillä kyllä minä nyt
pidän sinut niin luonani, ettei sinulla ole surun päiviä. Ja kun me
olemme täällä kylliksemme iloa pitäneet, niin pidämme sitä taivaan
niitylläkin. Totta kai siellä on jokin lato, jossa minä saan sinua
salaa enkelien silmiltä tavata, sillä en minä enkelienkään anna
nenäänsä pistää kaikkiin meidän asioihimme. Uskotko sinä, että taivas
on?
-- Uskon.
-- Tuollainen kukkaniitty, jolla ihmiset kävelevät ja poimivat kauniita
yrttejä ja soittelevat psalttarilla ja huiluilla? Minusta se sellainen
tuntuu niin kovasti joutavalta näin miespuoliselle olennolle.
-- Minulla on paratiisini täällä, enkä minä välitä siitä toisesta, kun
minulla on täällä niin paljon iloja, vastasi Brita nauraen. Mutta minä
en ole sinulle vielä kaikkea sanonut. Minä ajattelin, että minun täytyy
saada sinut hiukan toisenlaiseksi. Ei minun itseni tähden, mutta minun
lasteni tähden.
Hellästi tarttui Arvid Britan olkapäähän ja sanoi hiljaa:
-- Sinä olet siis sitäkin ajatellut?
-- Niin olen. Niissähän me molemmat elämme elämämme uudestaan.
Arvid nousi seisomaan.
-- Huomenna minä menen kirkkoherran luo, sillä nyt ne asiat ovat
järjestettävät.
-- Mitkä asiat?
-- Ne häät! Luuletko sinä, että minä kovin kauaa tämän jälkeen jaksan
niitä odottaa. Minä tahdon saada sinut vaimokseni.
-- Se kestää kuitenkin aina jonkun aikaa, ennenkuin olet sen asian
järjestänyt.
-- Kirkko saa pitää kiirettä! Ei ihmisiä saa kiusata erillään silloin,
kun niillä on halu päästä yhteen. Ja nyt sinä olet minun morsiameni,
mutta et vielä minun vaimoni. Siinä on pieni erotus siinäkin. Minä
menen nukkumaan latoon, jotta tämä tupa jää sinun huostaasi siksi,
kunnes häät ovat olleet. Ei meidän sovi nyt enää täällä nukkua yhdessä.
Ja kun ilta on jo pitkälle kulunut, niin minä jätän sinut. Onhan meillä
huomennakin päivä ja kaunis ja rikas päivä onkin.
Arvid sulki hellästi Britan syliinsä ja meni ovea kohden.
Kun hän oli ovelle tullut, niin hän kääntyi äkkiä, sillä hän kuuli,
miten Brita kuten voitonriemussa nauroi.
-- Mikä sinun nyt on? kysyi Arvid.
-- Etkö sinä, hullu mies, sitten kaikkea huomaa ja ymmärrä?
-- Mitähän tässä vielä olisi ymmärrettävää?
-- Etkö sinä arvaa, kuka minä olen?
-- Se on totta, sinä olet aivan oikeassa. Minä en ole kysynytkään, kuka
sinä olet, ja kuitenkin minä olen sinulle puhunut häistä ja muista
seikoista. Kuka sinä sitten olet?
-- Kukako minä olen? vastasi Brita. Minähän olen Brita Ekestubbe, sinun
oma vaimosi.
Hetkisen oli Arvid kuin jähmettyneenä paikallaan. Hän oli jo ovella ja
piteli ovenrivasta kiinni. Nyt hän veti oven kiinni ja riensi hämärässä
tuvassa Britan luo ja sulki hänet syliinsä.
-- Jollei mies vähemmällä pelillä tule aivan päästä pyörälle, sanoi
hän, niin sitten on ihan ihme ja kumma! Mutta jos sinä olet se, niin
sitten sinä olet se, siis minun vaimoni. Sittenhän me saamme alkaa
elämämme aivan ilman pappia ja muita menoja.
Arvid loittoni hiukan Britasta ja piteli päästään kiinni.
-- Kun ei vain kumoon menisi tällaisessa ilossa, sanoi hän. Minä olen
rehkinyt ja hommannut ja pitänyt senkin seitsemää peliä saadakseni
vaimon itselleni. Ja kun sitten kaikki ympäri käy, niin onkin se, jota
omakseni tahdon, minun oma vaimoni. Kyllä te naiset sentään olette
meitä miehiä koko lailla viisaampia.
-- Kyllä minä sen tiedän, mutta minä olen sittenkin tahtonut, että
juuri sellainen tyhmeliini, kuin sinä, saa minut omakseen.
He puhuivat leikkiä, mutta heidän äänessään oli vakava juhlallisuus,
kuten ainakin ihmisillä, joiden eteen onnen portit ovat lyödyt auki ja
he astuvat sisään valkeuteen ottamaan vastaan kaiken sen, mikä heille
on valmistettu.
Tuuli palasi Rapalaan, kurkisti nurkan takaa, mutta kun se huomasi oven
suljetuksi, niin kuunteli se hetkisen. Kun ei se mitään kuullut, niin
nauroi se ja jatkoi matkaansa. Se meni pellolle ja leikki kuhilaissa ja
keskusteli viljan kanssa ihmisistä, jotka eivät aina osaa ottaa onneaan
silloin, kun se on heidän luonaan. Mutta Rapalassa oli kaksi ihmistä,
jotka sinä yönä tiesivät, että heidän onnensa oli heille jotain suurta
ja pyhää, että se oli nyt heillä, että se pysyi heidän luonaan. Ja
tuuli leikki täyteläisissä tähkäpäissä kuhilaan hatun sivussa.