XX

Kun Brita ja Arvid seisoivat tuvassa kahden, niin he ensi kertaa olivat

sanattomia toistensa seurassa. Molemmat tunsivat, että jokainen sana,

joka lausuttaisiin, rikkoisi jotain heidän väliltään. Ja kuitenkin he

tunsivat, kuinka heidän koko olemuksensa kaipasi sitä, että he saisivat

toisilleen sanoa kaiken sen, mikä heissä liikkui.

Hiljaa he seisoivat tuvassa ja kuten peläten häiritsevänsä pyhää

huonetta he hiljaa liikkuivat. He eivät tohtineet tulla lähelle

toisiaan. Näin kuluivat pitkät hetket, ja yhä oli kumpikin vielä vaiti.

Vihdoin alkoi Arvid kuten kuiskaten itselleen:

-- Minä näin viime yönä unta. Minä tahdon sen sinulle kertoa. Minä olin

aavalla merellä ja myrsky oli meidät heittänyt purresta. Yhdessä me

taistelimme aallon varassa, sinä ja minä. Mutta silloin tuli lähellemme

toisia, jotka sinuun tarttuivat ja tahtoivat sinut vetää mukanaan

syvyyteen. Minä taistelin kaikkia vastaan, minä otin sinut omakseni

ja yhdessä me uimme kohden rantaa, missä hiekka valkoisena hohti.

Siellä minä laskin sinut lepäämään. Ja kun minä katsoin sinuun silloin,

niin näinkin, että sinä et enää ollutkaan mies, vaan että sinä olit

nainen. Silloin valtasi minut sellainen hurja riemu, minä tunsin elämän

ihanasti suonissani soutavan ja minä otin sinut jälleen syliini ja

suutelin sinua.

-- Ja sitten, sanoi Brita nauraen. Sinä et muistakaan kaikkea.

-- Mitä minä jätin pois?

-- Hyvin paljon.

-- Kuinka sinä voisit tietää, mitä sinä minun unessani teit?

-- Olinhan minäkin siellä. Ja kun sinä olit minut sulkenut syliisi,

niin minä kiedoin käteni sinun kaulaasi ja maksoin suudelmastasi

suudelman. Ja minä sanoin sinulle: Minä en ota mitään lainaksi! Ja minä

nauroin ja sinä nauroit ja katsoit minua silmiin niin iloisesti ja

veitikkamaisesti.

-- Kuulehan nyt, sinä velikulta, nyt sinä panet omiasi. Ei siinä unessa

sellaista ollut.

-- Oli siinä yhtä hyvin tämä kuin sekin, mitä sinä kerroit, sillä sinä

et ole nähnytkään sellaista unta.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Sinä valehtelet niin huonosti, että sen heti huomaa.

Arvid nousi paikaltaan ja seisoi kalpeana Britan edessä.

-- Nyt minä en enää voi vaieta, sillä minä tiedän nyt kaiken. Sinä olet

nainen ja sinä olet sama tyttö, jonka minä näin Turussa ja jota minä

koko ajan olen rakastanut.

Hän oli sanonut tämän näennäisen tyynesti, mutta voimakkaasti nousi ja

laski hänen rintansa, kun hän odotti Britan vastausta.

Brita seisoi liikkumattomana, mutta koko hänen ruumiinsa vapisi.

-- Sinä tiedät siis sen? sanoi hän viimein.

-- Niin, minä tiedän sen. Minä olisin tahtonut salata sinulta sen,

mutta en ole voinut. Se on tullut minulle ylivoimaiseksi.

Arvid odotti Britan hänelle jotain sanovan. Kun Brita oli vaiti, niin

hän jatkoi:

-- Minä olin silloin vielä niin mieletön, että olisin voinut sinut

vaikka väkivallalla ottaa omakseni. Sinä olet minut toiseksi muuttanut,

ja nyt minä olen arka sinun edessäsi. Sano, miksi et vielä tahdo tulla

minun omakseni? Viime yönä, jolloin jo tiesin, että sinä olit nainen,

ja minä täällä vuoteellani lepäsin ja kuuntelin, miten sinä tuvan

toisella puolella vuoteellasi makasit ja tyynesti hengitit, silloin

minä hiljaa kuiskasin sinulle: minä rakastan sinua, minä rakastan

sinua! Ja minä toivoin, että sinä yöllä olisit hiipinyt permannon

poikitse ja tullut minun luokseni. Minä en olisi koskaan uskaltanut

tulla sinun luoksesi, vaikka vereni paloi, minä en tiedä, miksi, mutta

sinä olet minulle tullut niin pyhäksi sen jälkeen kuin tiesin, että

sinä olet uskaltanut tulla minun luokseni ja olet tahtonut minusta

tehdä sellaisen, joka olisi sinun arvoisesi.

Brita katsahti Arvidiin ja painoi sitten silmänsä alas. Pitkään aikaan

ei kumpikaan sanonut mitään.

Ovi oli auki pihalle. Ja talon pääskynen liiteli oven ohitse ja

kurkisti siitä sisään. Kun se ei kuullut mitään huoneesta, niin se

uskalsi hetkiseksi tulla kynnykselle. Siitä se sitten lensi tupaan,

kiersi kerran sen ympäri.

Liikkumattomina seisoivat nuo molemmat ihmiset ihmeellisen onnensa

kynnyksellä. He eivät tohtineet astua eteenpäin, vain kynnyksellä he

seisoivat ja kuuntelivat oman sydämensä voimallista sykintää. He eivät

huomanneet pääskystä, joka kotionnea lupaavana kiersi heidän päänsä

päällä, he eivät kuulleet pihalta kuuluvaa kesäistä elämää, jossa

lintujen laulu yhtyy ihmisen työn hälinään. Heillä ei tänä ihmeellisenä

hetkenä ollut mitään ajatusta siitä, että maailmassa oli muitakin kuin

he kaksi.

Ja hedelmällään oleva kesä kuunteli noita kahta ihmistä, kuunteli

kuinka heissä luonnon suuri ja pyhä voima sykähteli. Ja yhä

voimakkaampana ja suurempana oli tunne heissä. Se yhtyi luonnon

raikkaaseen riemuun, se täytti heidät niin täydellisesti, että he eivät

sillä hetkellä kaivanneet sanoja ilmaistakseen toisilleen, kuinka

paljon he toisiaan rakastivat.

Brita liikahti ja nyt hän huudahtaen hiljaa heittäytyi Arvidia kohden,

joka kiihkeästi sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Ja sitten hän

nosti armaansa voimakkaille käsivarsilleen ja siinä katseli häntä

kauan, katsoi vakavana ja vaiti, kuten ihminen katsoo jumalan kuvaa,

joka hänelle riemuisena hetkenä näytetään, ja hän tietää, että tuo kuva

salaa itseensä maailman suurimman rikkauden.

Keskellä kaikkea tätä riemua Arvid muisti sen aamun, jolloin hän

sotatantereella samalla tavalla oli käsissään kantanut vihollisilta

riistämiään lippuja. Sellainen suuri ylpeys oli täyttänyt hänen

rintansa ja hän oli, ilokyyneleiden valuessa poskilleen, astunut

sotarintaman ohitse kuninkaan luo. Samalla tapaa tunsi hän nyt

astuvansa suloinen saalis sylissään koko maailman suuren kuninkaan

eteen, kantaen käsillään voittamaansa aarretta. Ja niinkuin hän silloin

sodassa, ennenkuin oli laskenut liput Kustaa Adolfin eteen, oli niitä

suudellut kuten huumaantuneena veren ja ruudin tuoksusta, niin hän

nytkin kumartui sylissään olevan tytön puoleen, ennenkuin hän sen laski

maahan odottaakseen siksi, kun hänelle tämä kaunis voiton saalis olisi

aivan ikiomaksi annettava.

Pääskynen oli useaan kertaan lennellyt tuvan oven editse ja katolta,

jossa sen pienet poikaset jo olivat lentovalmiina, se alkoi kirkkaasti

visertää. Mutta kun sen kuuli rastas, joka asuntoaan piti pihamaan

suuressa pihlajassa, niin tämä viritti heleimmät säveleensä, ja kiuru

pellolla, kun sen kuuli, niin nousi se taivaan sineä kohden ja sieltä

ylhäältä laskeutuessaan lauloi kuten huumaantuneena elämästä ja ilosta.

Vanha Leena oli ollut kaivolla maitoastioita huuhtomassa. Hänen täytyi

mennä kysymään määräyksiä Britalta ja sen vuoksi hän lähestyi tupaa.

Kun hän kynnyksellä seisoi ja näki, miten Arvid Britaa sylissään

kantoi, niin väistyi hän hiljaa pois ja palasi työhönsä.

Mutta hiljaa ja varovaisesti hän nosteli katajapuisia pyttyjä ja kuten

hyväillen kulki käsi niiden sisällä, pesten niiden laitoja. Hänen vanha

sielunsa heräsi kuten uuteen kevääseen toisten onnen tähden. Hänen

jo vanha äänensä alkoi säristen laulaa jo kauan unhottunutta laulua

rakkaudesta ja sen onnesta, laulua, joka ennen oli hänen huulillaan

ollut, mutta joka oli jo kauan sitten unhotuksiin joutunut.

Haavuri kulki pihamaan poikki ja poikkesi kaivolle sammuttamaan

janoaan, päivä kun oli helteinen.

-- Mitä se Leena nyt niin laulelee? sanoi hän.

-- Täytyyhän minunkin laulaa, kun kaikki on niin kaunista ja valoisaa.

Surisevat ne vanhatkin mehiläiset. Minä muistan, kuinka tässä talossa

oli ennen paljon mehiläisiä, se oli siihen aikaan, kun armollisen

herran äiti vielä eli. Ne aivan kuin rakastivat häntä. Kun hän kuoli,

niin ne katosivat. Mutta tänä kesänä olen taas nähnyt niitä suuret

määrät. Kun tallin takana kasvaa sellainen kukkarunsas nurmi, niin en

minä ole antanut sitä niittääkään, jotta niillä olisi minne menevät.

Taisivat mehiläiset tulla sanomaan, että onni on taas tullut taloon.

Kun Arvid laski Britan sylistään, niin tämä juoksi ovesta pois, kulki

poikki kartanon ja katosi metsikköön. Hänen sydämensä oli niin onnea

täysi, että hänen täytyi saada olla yksin.

Lehdossa hän hymy huulillaan ja katsoen kirkkaasti eteensä asteli.

Hän ojensi käsivarsiaan, kuten sulkien niillä toisen syliinsä. Hän

kuiski hiljaa Arvidin nimeä, hän seisahtui kulussaan ja kuunteli, miten

kartanolta kuului laulua. Hän tunsi Arvidin äänen. Siellä hän lauloi

reippaasti saksalaista sotilaslaulua. Ja Brita kuunteli ja hyräili

laulun säveltä oppiakseen sen ja säilyttääkseen sen, kuten kalleutta

säilytetään, kautta elämän. Ja hän tiesi, että joka kerta, kun hän

tuota säveltä oli hyräilevä, niin oli hän muistava sitä päivää, jolloin

hän lopullisesti oli löytänyt armaansa.

Muutaman hetken vain hän oli ennättänyt olla poissa, kun jo palava

ikävä hänessä heräsi Arvidin luo. Hän ei olisi muuta kaivannut kuin

saada olla hänen seurassaan, kuulla hänen äänensä, tuntea hänen

läsnäolonsa ja silloin tällöin kohdata hänen katseensa.

Ja tuo sydämen suuri, pyhä ikävä toisen luo, tuo tuska, joka samalla on

korkein autuus, täytti koko hänen olemuksensa. Hän tiesi, että kaikki

se rauhattomuus, joka hänessä vallitsi, olisi katoava, kun hän vain

saisi nähdäkin Arvidin.

Hän ei jaksanut enää itseään hillitä. Hän huusi kirkkaasti ja

korkealle. Ja hänen äänensä oli kuin keväällä linnun, joka armastaan

luokseen kutsuu ja ilmaisee pesäpaikan löytäneensä.

Äänen kirkas sävel kiisi kautta lehdon, hyväili talon rakennuksia ja

leiskahti tuvan ovesta sisään. Ja kun Arvid sen kuuli, niin hän nousi

paikaltaan kuin nuolen osumana, juoksi kautta pihamaan, hyppäsi yli

aidan kuin nuori vallaton sotaratsu, joka ei mitään esteitä tunne, ja

kiisi lehtoon puiden oksien kahistessa hänen ympärillään. Ja riemuiten

tuli häntä vastaan Brita, ja he sulkivat jumalan kirkkaan päivän edessä

toisensa syleilyynsä, katsoivat toisiaan silmiin, nauroivat ja sitten

sammuttivat naurun suudelmaan.

Mutta pian erkani Brita ja juoksi lehtoon syvemmälle, väistyi nauraen

puiden taakse, pujahti yhä loitommalle, karkasi juuri kun Arvid oli

hänet ehättämäisillään. Mutta oli Britan Ruskokin nähnyt emäntänsä ja

alkoi juosta hänen jälestään.

Sen kun Brita näki, niin läksi hän yhä kiivaammin pakoon, nauroi ja

juoksi. Hän pääsi paraiksi aidan luo, kun Rusko jo hirnuen hänet

ennätti, ja Arvid hyppäsi aidan yli, sieppasi Britan syliinsä ja kantoi

hänet kartanolle, koko ajan sopertaen lemmen mielettömiä sanoja,

joilla ei mitään järkeä ole, ei mitään muuta kuin sävel, mikä äänessä

väräjää ja helähtelee luonnon salaisena sointuna. Kun Arvid laski hänet

sylistään tuvan portaille, nauroivat he kumpikin, ja katseet sanoivat

nuo monet rakkauden oikeat sanat, joille eivät ihmiset ole koskaan

muotoa keksineet.