Vanha kirkkoherra nousi paikaltaan juhlapöydässä. Lähinnä istuvat
sen ensiksi huomasivat ja arvasivat, että hän aikoi pitää puhetta
juhlan kunniaksi. Kuten vesirengas, joka yhä laajenee, niin levisi
hiljaisuus yli suuren seuran. Se alkoi kirkkoherran vierestä, siitä se
loittoni yhä laajemmalle, kunnes viimein ennätti pitkän pöydän pään,
jossa sukujen nuorimmat vesat istuivat. Siellä vielä hetkisen kuului
pari terävää poikaääntä, jotka äitien ponteva, sihahtava ääni sai
vaikenemaan.
Hiljaisuus ulottui pihamaalta, jonne pöytä oli katettu, tupaan, missä
kaikki kolina taukosi, ja hikiset palkolliset tulivat oven korvaan ja
portaille kuuntelemaan, se otti koko suuren Rapalan kartanon aivan kuin
syliinsä. Ainoa, joka kesken tätä hiljaisuutta ei voinut olla ääntään
kuuluviin päästämättä, oli talon kukko. Komeana lensi se karjapihan
aidan päälle ja sieltä heitti elokuun ilmaan, joka kultaisena hohti
auringon helossa, hohti pellon kuhilaissa, hohti ihmisten poskilla,
oman iloisen säveleensä.
Haavurin silmät oikein kipinöitsivät veitikkamaisuutta, kun hän kukon
äänen kuuli. Hän loi katseen Britaan, joka istui pöydän päässä,
kirkkoherra toisella ja Arvid toisella puolellaan. Ja levisipä nuoren
ja onnesta kauniin naisen poskille heleä puna, ja suupielissä nyki niin
hauskasti. Hän oli ymmärtänyt, mitä haavuri oli tarkoittanut.
Mutta olipa kirkkoherrakin kuullut kukon kiekauksen, ja hänen vanhat
silmänsä menivät sirrilleen ja harmaa parta tärisi, kun hän hiljaa
nauroi.
-- Minä aioin puhua teille, nuoret ystäväni, ja etsin juuri mielessäni
puheen alkua, kun se tuolta aidan päältä tuli. Talon komeapyrstöinen
kukko on tahtonut sanoa koko tälle joukolle, että miesvalta tässä
talossa vallitsee. Kun ajattelen tätä viikkoa, joka on kulunut siitä,
kun nuori rouva taloon tuli, ja kun muistelen kaikkia niitä hauskoja
juttuja, jotka nuori nainen, joka vieressäni istuu, on tässä aterian
aikana kuiskannut korvaani, niin toden totta, oli tässä talossa
vähällä tulla akkavalta. Niin on tämä nuori nainen komentoa talossa
pitänyt. Mutta hyväksi se vain on ollut, sillä huomaanpa, että Arvid
ystäväni sittenkin on saanut ylivallan talossa, ja hän voi nyt yhtä
ylpeänä kuin kukkokin kiekaista: Minä se olen herra talossa! Tämä
minun nuori ystäväni on kovista aineista kokoonpantu, sen minä olen
tietänyt heti ensi hetkestä alkaen, siitä kun häntä pidin kastemaljan
päällä ja hän potkaisi kapalonsa auki ja antoi pienellä jalallaan
sellaisen töytäyksen keskelle mahaani, että loppu-aamenen keskelle
tuli pikkuinen, eikä aivan pikkuinenkaan värähdys. Ja täytyipä minun
keskellä herran pyhää sanaa silloin hymyillä, jota Hän taivaassa ei
ole minulle viaksi laskeva, sillä onhan hän meille sanonut, että
iloisia meidän tulisi olla. Kun tämä poika sitten varttui, niin ei
hän tyytynyt enää potkimaan, vaan jo loikin, ja ankarasti hän on
asetta käyttänyt kuninkaamme palveluksessa. Kun hän nyt on palannut
taistelutantereelta ja on ottanut talon isänsä perintönä vastaan, niin
tiedän, että vaurastuu se talo, jonka isännässä on voimaa ja on sitä
pyhää kiukkua, joka työn panee luistamaan. Tätä voimakasta miestä ei
ole kukaan tähän asti voittanut. Mutta tulipa aika, jolloin hänen
eteensä ilmestyi nainen, ja silloin on mies ollut ankarassa koulussa.
Mutta en sitä soimaa, koska näen, että tämän opetuksen kautta elämän
onni on hänelle tullut. Minä onneksenne juon, ja suokoon taivas, että
se onnen aika, joka tänään on alkunsa saanut, kauan jatkuu. Ja kun
kerran teidät saatetaan kirkon permannon alle isienne viereen nukkumaan
ikuista untanne, niin silloin teistä sanoa taidetaan: He olivat kyllä
sysmäläisiä, joita ei varsin järkeviksi mainita, mutta he olivat
ymmärtäneet sen, mätä eivät monet muut, he elivät elämän rikkaasti ja
kokonaisesti! Rakkaat seurakuntalaiseni, tarttukaa maljaan, tyhjentäkää
se, elkääkä kieltäkö noilta piiskuisiltakaan, jotka pöydän päässä
silmät selällään tänne päin katsovat, pientä osaa maljasta. He ovat
se meidän sukujemme jatko, ja heidän pitää ainiaan muistaa Arvid
Tandefeltin ja Brita Ekestubben häät.
Kun melu ja iloiset huudot olivat korkeimmillaan, niin Arvid nousi
paikaltaan ja huusi niin, että koko laaja seutu kaikui:
-- Nyt minäkin puhun. Hiljaa!
Hän seisoi hajareisin paikallaan ja piteli tuoppia kädessään. Hän
aikoi juuri jotain puhua, kun Brita nykäisi häntä hiasta ja jotain
kai se oli tärkeätä, koska Arvid kumartui hänen puoleensa ja sitten
otti hatun päästään ja kokosi hiukan sääriänsä yhteen, sillä hän oli
seisonut paikallaan aivan sääret hajallaan, kuten ratsumies ainakin.
Brita katsoi eteensä ja oli aivan kuin ei hän mitään olisi miehelleen
huomauttanut, mutta Arvid nauroi hänelle niin, että aukot hammasrivissä
selvästi näkyivät.
-- Kuulkaahan nyt, kaikki hyvät ystävät, sukulaiset ja pitäjäläiset,
nyt minä puhun, minäkin. Tiedättekö, mitä minun tekisi mieleni, oikein
kovasti mieleni? Panna toimeen jotain oikein rymyävää, sillä minun
mieleni leiskahtelee niin voimallisesti. Ellei niin monella tämän
pöydän ääressä olisi parhaat vaatteet yllään ja niiden likaaminen olisi
melkein hävytöntä, niin kai minä tässä ilossani ottaisin pöydän päästä
kiinni ja heittäisin sen kumoon. Elä, Brita, noin säikähtyneenä minuun
katso! Kyllä minä aisoissa pysyn. Minä sanon vain, mitä tekisi mieleni.
Kyllä minä olen aina elämän voimakkaasti ottanut, mutta en minä koskaan
siitä ole niin iloinnut kuin juuri nyt. Minulla on kyllä aina ollut
sellainen ruumis, että kun kätensä on laskenut mihin paikkaan tahansa
ruumistani, niin on tuntenut, miten siellä sisällä sykkii ja tempoilee.
Minulla on ollut aivan kuin sydän olisi ollut joka paikassa. Mutta
nyt minä olen tullut vielä voimakkaammaksi, sillä nyt tuntuu kuin
minulla olisi sydän päässänikin. Eihän minulla ole nykyään mitään muuta
ajatusta kuin tuo nainen tuossa. Elä siinä koeta minulle silmää iskeä,
en minä kuitenkaan ole vaiti. Minä rakastan sinua niin paljon, että
minä en voi olla sitä muille sanomatta. Ja kun minä nyt olen sinut
saanut, niin tänä päivänä, joka tavallaan on meidän hääpäivämme, minä
toki saan sanoa aivan niin kuin mieleni tekee. Ei ihmisen ole hyvä
yksinänsä olla, sen te kaikki tiedätte kokemuksesta, kun katselette,
mikä suuri liuta lapsia tuolla pöydän päässä istuu, mutta sen minä
sanon, että niin paljon te ette ajattele vaimoanne koko viikkona kuin
minä ajattelen yhtenä päivänä. Mutta minä olenkin saanut sellaisen
vaimon, että ei toista ole maan päällä. Katsokaahan nyt, millainen se
oikein on!
Ja Arvid nosti Britan hänen parkumisestaan huolimatta voimakkailla
käsillään yhtäkkiä paikaltaan ja pani pöydälle seisomaan. Koko
juhlajoukko puhkesi iloiseen huutoon, ja siihen hukkui Arvidin puhekin.
Mutta kun Brita oli hetkisen seisonut pöydällä, alkoi hän puhua.
-- Elkää, hyvät naiset, uskoko, että hän minua aina tällä tavoin saa
komentaa ja minun kanssani tehdä niinkuin hän itse tahtoo. Minä annan
tänään hänelle anteeksi, sillä hän on humalassa. Minä en tarkoita muuta
kuin ilosta humalassa. Ei hän ole mikään merkillinen mies, mutta hän on
sellainen, että minä en toista tahtoisi elämässä omakseni. Minä tulin
tänne kesyttämään häntä, mutta niin sitä lopulta kävi, että minä tässä
olen hänen kesyttämänsä. Kyllä minä muutamissa asioissa aion pitää
määräämisvallan, mutta sen minä sanon, että mies on se, joka maailmassa
sittenkin kaiken määrää, eikä nainen mitään niin ihaile kuin sitä
miestä, joka osaa hänetkin valloittaa.
-- Elä siellä puhu tyhmyyksiä, huusi Arvid. Tule alas sieltä!
Ja hän nosti vaimonsa alas pöydältä ja sulki hänet syliinsä ja suuteli
häntä.
Nauraen ääneen oli juhlajoukko katsellut, miten Arvid vaimonsa
nosti alas pöydältä, mutta kun hän hänet syliinsä sulki, niin tuli
hiljaisuus, eikä hiiskaustakaan enää kuulunut.
Ja se suuri, pyhä hiljaisuus, joka aina silloin on, kun puhdas
onni ihmisten ohitse kulkee voimakkaana laineena, täytti kaikkien
mielet. Ja heille nousi kuin silloin, kun voimakas myrsky vedestä
pohja-aineksetkin pinnalle nostaa, muisto niistä ajoista, jolloin hekin
nuoria ja onnellisia olivat olleet. Ja moni käsi etsi toisen kättä,
etsi sanoakseen noita sanoja, joille ei muotoa ole annettu, mutta jotka
juuri sen kautta eivät myöskään valehtele, noita kauniita, ikuisuuden
leimaamia sanoja, jotka sisältyvät pieneen liikkeeseen ja avonaiseen
katseeseen.
Kun Arvid lujasta sylistään päästi Britan, ja tämä korjaili kurttuun
mennyttä kaulustaan, hyppysillään kohotti hihan pöhöllä olevia
röyhellyksiä ja viistoon mennyttä päähinettään, niin katsoivat he
samalla toisiinsa, katsoivat, kuten kaksi ihmistä, joiden ympäriltä
oli kadonnut kaikki. Sitten he kyllä molemmat huomasivat olleensa
hiukan naurettavia, kun sillä tavoin olivat kaikkien nähden toisiaan
hyväilleet, mutta eivät he sitä hävenneet. He olivat onnellisia, ja se
tietoisuus oli heille kaikki kaikessa.
Haavuri, joka ei ollut tavannut ketään, kelle hän olisi voinut luoda
helliä katseita, katkaisi hiljaisuuden alkaessaan pitää puhetta hänkin
vuorostaan.
-- Tämä päivä on minullekin suuri juhlapäivä, sillä minä olen tänään
saanut varsinaisen jalansijan alleni. Se tahtoo sanoa, että minulla
nyt on oma, vakituinen paidanmuuttopaikka. Minä olen nimittäin saanut
kaikkien hyvien töitteni palkaksi Rautlahden torpan omakseni. Minä
tiedän, että ihminen tarvitsee tuollaista vakituista olinpaikkaa,
sillä muuten hän on aivan kuin se eläin, joka maanteillä vaeltaa ja
asuntonsa ottaa jokaiseen kakkaraan, joka jää muilta jälelle. Minä olen
katsellut tässä tätä suurta aviollista iloa, ja olen huomannut, miten
omassa mielessäni on kiemurrellut ja kaarrellut kaikenlaisia ajatuksia.
Mutta minä olen ne karkoittanut, sillä minusta ei ole naimisiin. Ja
minä sanon syynkin. Minä olen aina puhunut niin paljon, että minä en
voisi naisen kanssa tulla toimeen, koska sellaista naista ei vielä ole
maailmaan luotu, joka olisi vaiti. Eihän sitä ihmisen tarvitse kaikkea
onnea itselleen saada, osaa sitä iloita siitäkin, mikä muilla on. Ja
kun tämä minun torppani on niin lähellä Rapalaa, niin tarvitaan minua
täällä, sillä kun minä kaikki taitoni tämän suvun jäsenille opetan,
niin on ihme ja kumma, elleivät ne maailmassa toimeen tule.
Talon kukko oli tullut lähelle juhlapöytää ja oli lähestynyt haavuria.
Tämä sieppasi sen äkkiä kiinni ja nosti sen pöydälle sanoen:
-- Tässä minä nostan minun oman rakkaan ystäväni pöydälle. Se on vain
kukko, mutta kun minä sen kanssa olen hyväksi ystäväksi tullut, niin
arvaattehan, ettei se mikään tavallinen olekaan.
Samassa kukko pääsi karkuun ja lentää räpytteli pois...
Ja pidot jatkuivat ja ilo oli ylimmillään.
Mutta vanha Leena, joka kesken pitojen hyörinän tahtoi lepuuttaa
vanhoja väsyneitä jäseniään, hiipi sille kukkaiselle nurmelle, jota hän
mehiläisiä varten oli leikkaamattomana säilyttänyt. Hän astui nurmelle
ja pian painuivat hänen silmänsä umpeen ja hän vaipui pehmeälle maalle.
Ja mehiläiset lensivät kotoista onnea lupaavina hänen ympärillään ja
pysähtyipä muuan hetken arkailtuaan hänen vanhoille huulilleen, jotka
unessa hymyilivät, ja lensi sitten pois.
Ja iltatuuli puhalsi lämpöisenä yli seudun. Kirkkaana kohosi elokuun
kuu. Se kimalteli Päijänteen tyyneen kalvoon, se leikki veneiden
vanavedessä, kun ne illan hämärässä sousivat pois Rapalan rannasta
Päijätsalon korkeata kukkulaa kohden, kulkivat sen ohitse ja
pujottelivat saarien lomitse kirkonkylään. Ja venheistä kaikui laulu,
joissa nuoret sydämet löysivät tien omalle voimakkaalle ilolleen.
Niin moni nuori sydän oli sinä kauniina päivänä tietänyt taas, että
kauneinta elämässä on se väkevä voima, joka kaksi ihmistä toisiinsa
liittää.