XIX

Kun Arvid seuraavana aamuna unestaan havahtui ja katsoi huoneen

toiselle puolelle, niin oli Britan vuode tyhjä. Hän oli tapansa mukaan

mennyt askareihinsa. Oven hän oli jättänyt auki, ja sieltä tulvi sisään

raikas aamuilma.

Arvid lojui vuoteellaan ja muisteli kaikkea sitä, mitä hänelle

edellisenä iltana oli tapahtunut. Ja hänen mielensä oli kepeä, ja

hän tunsi sellaisen voimallisen tunteen itsessään, että hänen täytyi

tarttua vuoteen laitoihin, jotta ei huutaisi ilosta.

Silloin hän äkkiä tunsi jotain pehmeätä kätensä alla. Hän käänsi

päätään. Hänen vieressään oli suuri kukkakimppu.

Ikäänkuin peläten kukkien murtuvan hän otti ne suuriin sotilaskäsiinsä.

Hän arvasi, että Brita nuo niittykukat oli poiminut hänelle, ennenkuin

oli lähtenyt askareilleen.

Ja ujona katseli Arvid kädessään olevia kukkia.

-- Mitkähän noidenkin kaikkien kukkien nimet ovat? ajatteli hän. Tuon

minä tunnen. Se on pyörtänöpöllö. Se ei ole suinkaan mikään kaunis

kukka, mutta väkevä tuoksu sillä on. Sellainenhan minäkin olen, kaunis

minä en ole, mutta voimaa minussa kyllä on niin paljon, että luulisi

sen jo päälläkinpäin näkyvän.

Arvid kurkisti avoimesta ovesta nousematta vuoteelta, taivutti

ruumistaan, jotta laveammalle näkisi, mutta ovesta ei näkynyt muuta

kuin palanen pihamaata ja sen takana aitta ja aitan nurkan takaa näkyi

kuhilaille kohonnut ruispelto.

-- Missähän hän nyt kulkee? Tuntuu se sentään yhtäkaikki kummalliselta,

kun hänetkin taas näkee. Veressäni oikein hyppelee ja sätkähtelee.

Kartanolla ei näkynyt muuta kuin talon kukko, joka siellä kävellä

tepsutteli ja etsi ruokaa. Silloin äkkiä kaikui jostain etäältä Britan

ääni hänen huudellessaan piikoja.

Arvid kopsahti vuoteella ryntäilleen ja kuulosteli. Hän hymyili ja

kuunteli aivan kuin nuo muutamat sanat, jotka pihalta kuuluivat,

olisivat olleet taivaallista laulua.

-- Miksei, miksei jo se onnen päivä ole koittanut, jolloin sinut saan

pitää kokonaan omanani? Silloin sinä tulet voimana, joka hyväilee,

uskona, joka nostaa riemuitsevia ajatuksia. Silloin minä haluaisin

juosta kädet suorina sinua vastaan, sulkea sinut lujasti syliini ja

tuntea, kuinka sinussa joka paikka tykkii, joka suonessa elämä ihanasti

ouruu.

Arvid nousi istualleen vuoteensa laidalle ja katseli silmät kirkkaina

elokuun mehevään luontoon.

-- Mitähän sinä siellä toimielet ja puuhailet, minne askeleesi

kulkevat? Tuntuu niin leppoiselta ja hyvältä, niinkuin ei sinullakaan

tänä pyhäisenä aamunhetkenä olisi mitään erikoisempaa hommattavaa, vaan

että aatos askaroi tyynesti ja mielesi tuntuu oudostuttavan kepeältä.

Arvid otti ylleen vaatteet ja meni tuvasta ulos. Siinä hän seisoi

tuvan portailla, ja kun Brita rainta kädessään lähestyi häntä, niin ei

hän edes mennyt häntä vastaan. Hän tahtoi niin kauan kuin mahdollista

katsella tuota kaunista käyntiä. Ja kun Brita sitten tuli hänen

eteensä, niin ei Arvid edes kuullut, mitä hän sanoi. Hän vain hymyili

ja kirkkaasti katsoi häneen. Samalla hän puristi kätensä nyrkkiin,

sillä hänellä oli sellainen vallaton halu tarttua tuohon ihmiseen ja

nostaa hänet käsillään korkealle.

Mutta Britan kasvoilta katosi hymy ja rohkeus laukesi.

-- Nyt hän joko aavistaa tai tietää, että minä olen nainen, ajatteli

hän. Hän ei vielä koskaan ole tuolla tavoin minuun katsonut, ei noin

voitonvarmasti.

Hän laski rainnan pois kädestään ja sanaakaan enää sanomatta meni

kiireesti pois.

Hän käveli muutaman askeleen, mutta sitten, jota kauemmaksi hän tuli,

sitä kiivaammin hän astui ja lopulta hän juoksi. Hän pakeni hevoshakaan

ja piiloutui aivan kyyrylleen maahan. Hänen sydämensä sykki kiivaasti,

kun hän kuuli, miten Arvid hetkisen kuluttua seurasi häntä. Hän

tirkisteli oksien lomitse ja näki Arvidin seisahtuvan ja katselevan

ympärilleen. Lopulta, kun hän ei ketään nähnyt, tuli hän hevoshaan

aidan viereen ja seisoi siinä hetkisen, sitten kääntyi ja hiljaa

viheltäen meni taloon.

Brita ei uskaltanut liikahtaakaan paikaltaan, hän istui siinä kauan.

Lepikkö risahteli, kun hevoset siellä kulkivat. Tuolla tuli jo hänen

Ruskonsakin, hänen hyvä ystävänsä, jonka luona hän ei moneen päivään

ollut käynyt.

Rusko näki kyyryllään olevan naisen, seisahtui ja katsoi, pureskellen

hiljaa suussaan olevaa ruohotukkoa, hirnahti sitten ja tuli Britan luo,

joka kietoi kätensä lujasti hevosen kaulaan.

-- Nyt, Rusko, ovat asiat täällä aivan hullusti. Hän rakastaa nyt

minua, minä huomaan sen kaikesta. Hän on astuessaan eteeni niin

voimallinen ja kaunis, kuin olisi hän saanut kuningaskunnan lahjaksi.

Minä tahdoin häntä kasvattaa ja muodostaa hänet sellaiseksi kuin

toivon, mutta nyt huomaan, että hän se minua vallitsee ja että nyt minä

teen kaiken niin kuin hän tahtoo. Sinä hyväilet minua päälläsi. Niin,

niin, kyllä minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat. Tiedänhän minä, että

sinä aina niin iloisesti hirnut, kun hänen oriinsa on lähettyvillä. Voi

kuitenkin meitä kahta hassua luomakunnan jäsentä! Mutta odotahan, vielä

minä en mene hänelle, en vielä. Vielä on minulla yksi keino, jolla

häntä voin vallita.

Kepein mielin juoksi Brita aittaan, ja kun hän sieltä palasi, niin oli

hän koko talon väen ihmeeksi ja kummaksi miehen puvussa.

Haavuri kun hänet näki sellaisena, löi kätensä hämmästyneenä yhteen ja

huusi:

-- Joko se kana nyt taas on kukon höyhenissä! Brita juoksi hakaan ja

tuli sieltä Ruskonsa selässä ja ratsasti talon eteen.

-- Hoi, Arvid, huusi hän. Ota hevonen, niin ratsastetaan tuonne

pellolle leikkuuta katsomaan.

Arvid huusi tuvasta:

-- Millä ihmeen keinolla sinä aiot ratsastaa? Mutta hän vaikeni aivan

hölmistyneenä nähdessään Britan pojan puvussa.

-- Elä siinä seiso silmät päässä kuin siian renkaat. Ota hevonen ja

tule jälestä.

Hän ajoi edellä ja Arvid katseli talon portailta, miten hän kauniisti

ratsasti.

-- Hän istuu hevosen selässä niin kauniisti, ettei moni mieskään siten

istu. Kyllä minä sen sellaisen asian ymmärrän paremmin kuin moni muu,

sillä sehän on ollut minun varsinaisena ammattinani tähän asti. Nyt

hevonen pelästyi jotain. Kas, se nousee pystyyn. Nyt hän putoo, ja

siinä on paha kiviröykkiö aivan lähellä! Ei! Kylläpä hän osasi hevosen

saada nopeasti talttumaan. Se oli temppu, jota en tunne. Täytyypä mennä

kysymään, miten se oikeastaan tapahtuu. Kylläpä tämä on hullunkurista.

Minä kyselen vaimoltani ratsastustemppuja aivan samoin kuin jos hän

tulisi minulta kysymään, miten kangasta luodaan. Erotus on vain siinä,

että hän osaa tuon asian minulle selittää, mutta minä en tuota toista

hänelle. Kun minä vaan sen tietäisin, miksi tuo nainen ei tahdo itseään

minulle ilmaista, vaikka hän kuitenkin minusta niin paljon pitää?

Mikähän kumma paikka se minussa on, joka häntä ei vielä miellytä? Ei

hän suinkaan voi toivoa enää tämän suurempaa voimaa. Oikein minua

naurattaa, kun ajattelen, kuinka kireässä hänen henkensä olisi, jos

minä tälläkin hetkellä uskaltaisin hänet ottaa syliini. Niin se kävisi,

että luut rutisisivat. Kyllä vika on minun hengessäni. Mutta en kai

minä enää paljonkaan paremmaksi tästä tule, mitä nyt jo olen. Rajansa

silläkin on, millaiseksi ihminen voi muuttua. Mutta mitä minä tässä

itsekseni höpisen? Minä menen hänen luokseen, sillä minun on hyvä olla,

vaikka en sanoisi sanaakaan, kun vain saan olla hänen vieressään.

Arvid juoksi ottamaan hevosen itselleen ja ajoi Britan luo sellaista

vauhtia, että hevonen oli yhtenä viivana.

-- Mikä hullutus sinun hahmoosi taas on tullut, huusi hän perille

päästyään, kun olet muuttanut muotoa?

-- Minä tahdon taas olla näissä pukimissa, sanoi Brita, minä tunnen

itseni niissä kotiutuneemmaksi.

-- No, per...

-- Sinähän olet luvannut, että et kiroile enää.

-- Minä lupasin sen sinun hameittesi kunniaksi, mutta nythän me olemme

miehiä, ja silloin pikkuinen kiroilu maistuu niin makealta. Minä olen

tällä hetkellä niin iloinen, että eihän elämä miltään tuntuisikaan,

ellei saisi hiukan kiroilla. Koetahan sinäkin, niin näet, että se tekee

kaiken monin verroin mukavammaksi. Kiroillaanhan kerran yhdessä oikein

voimien takaa.

Brita purskahti nauruun.

-- Sinun kanssasi ei osaa kohta enää ainoatakaan järkevää sanaa puhua.

-- Minä olen sellaisella tuulella tänään, että tekisi mieleni hypätä

maahan ja mukkelehtia tuossa nurmella niin, että mies yhtenä keränä

menisi eteenpäin. Koetetaanko?

-- En minä sellaiseen leikkiin rupea.

-- Onko sitten sekin sinun mielestäsi sopimatonta?

-- Eihän toki. Mutta minä en ole sellaisella tuulella tänään.

-- Mutta minä olen. Ja minä teenkin vielä tänään jotain sellaista, että

ihmiset ihmettelevät. Eihän tämä pääkoppani pysy oikein kunnossa, vaan

siellä lainehtii ja loiskii niin, että luulisi sen metakan kuuluvan

ulkopuolellekin. Tulehan tänne hiukan lähemmäksi ja paina pääsi minun

pääni viereen niin kuulet jotain.

-- Mitä sinä nyt hulluttelet? sanoi Brita.

-- Paina nyt, kun minä käsken. Ole nyt kerran oikein minun mielikseni.

Brita ajoi hevosensa aivan Arvidin hevosen viereen ja laski päänsä

hänen päänsä viereen.

-- Kuuluuko mitään? sanoi Arvid.

-- Ei kuulu.

-- Eiköhän nyt jo kuulu, sanoi Arvid ja suuteli äkkiä Britaa.

Brita kannusti hevostaan ja erkani Arvidista.

-- Sinä olet hullu, sanoi hän poskien punoittaessa. Mitä ihmiset siitä

sanovat, kun näkevät meidän suutelevan keskellä maantietä?

-- Kyllä minä tiedän, mitä ne sanovat: "Kylläpä se on rakas pariskunta.

Kyllä niitten kautta siunaus kohta ilmestyy taloon."

-- Elä puhu joutavia.

-- En minä puhu, vaan he. Hehän kaikki uskovat, että sinä olet minun

vaimoni. Olethan sinä se, kuten itse olet tahtonut, vaikka sinulla

onkin tällä hetkellä miehen vaatteet ylläsi.

Arvid kannusti hevostaan ja antoi sen tehdä sellaisia pelottavan

uhkarohkeita hyppyjä tiellä, että Brita huusi:

-- Jätä se eläin parka rauhaan!

-- Kyllä hevonenkin silloin joutaa iloitsemaan, kun hänen herransa sen

tekee.

-- Mene sitten iloitsemaan tuonne kartanolle, sillä siellä on sinun

tovereitasi.

Arvid kääntyi katsomaan ja näki pihamaalla Erikin ja Akselin. Hän

oikein kimmahti, kiskaisi suitsista ja painoi samalla kannukset hevosen

kylkiin niin, että eläin nousi takajaloilleen pystyyn. Mutta samassa

Arvid jo oli hellittänyt suitsista, ja nyt kiisi hevonen tulista

vauhtia eteenpäin taloa kohden, ja Arvid painautui hevosen kaulaa

vasten ja karjaisi niin, että koko lavea seutu kaikui.

Brita läksi heti jälestä kiitämään, sillä hän huomasi kaikesta, että

nyt oli paha tulossa.

-- Pois pihamaaltani ja talon nurkista, ja tehkää se kintut sojossa!

-- Hyvää päivää, Arvid! sanoi Erik.

-- Ei tässä ole mitään hyvää päivää, tässä on hyvästi! huusi Arvid.

-- Hyvästi sitten sinulle, me tulimmekin rouvan luo, sanoi Aksel.

-- Silloin saatte mennä sitäkin kiireemmin pois talosta!

-- Minä en ymmärrä tätä puhetta muuksi kuin leikiksi, sanoi Erik.

-- Tästä on kaikki leikki kaukana! huusi Arvid Ettekö te kuule, mitä

minä sanon? Tämä talo ei ole mikään teidän pesäpaikkanne.

Arvid hyppäsi hevosen selästä ja karkasi käsiksi Erikiin, joka pian

lensi maahan kuin kinnas.

-- Mutta, Arvid, mitä sinä aiot, mitä sinä teet? huusi Brita, joka

samassa ennätti pihalle.

Arvid katsahti häneen ja hillitsi hetkiseksi kiukkuaan. Erik

kömpi maasta ylös, ja hän sekä Aksel katselivat hölmöinä nuorta,

miehenpukuista Britaa.

-- Mutta sehän on talon rouva, tuo komea poika, huusi Aksel. Suojatkaa

meitä tuota vimmattua miestä vastaan!

-- Olkaa huoleti, ei hän teille mitään pahaa tee, vakuutti Brita.

-- Ei pidä puhua sellaisista asioista, joista ei tiedä mitään, huusi

Arvid. Jolleivät nämät miehet kuljettele vanhoja luuskakoipiaan omille

pihamailleen, niin minä kuljetutan heidät täältä pois lautojen välissä.

-- Mutta hyvä mies, sanoi Erik. Mitä pahaa me sitten olemme tehneet?

Mehän tulemme tänne sinun omalla luvallasi.

-- Se lupa on nyt loppunut, huusi Arvid ja pui nyrkkiään molemmille

herroille.

-- Mies pysyy sanassaan, vaikka hän olisi sysmäläinenkin! kiljaisi Erik.

-- Minä pysyn aina sanassani, sanoi Arvid. Kun minä annoin luvan teille

voittaa hänen suosionsa, niin minä...

Hän katsahti Britaan ja oli vaiti. Eihän hän voinut mennä noille

kaikille ilmoittamaan sitä, mitä hän tiesi. Kaiveli häntä yhtäkaikki

se, ettei saanut puhua aivan niin kuin olisi tahtonut, silloin hän

olisi saanut asian selväksi aivan käden käänteessä.

-- Sinä olet vaiti, sanoi Erik, joka iloitsi nähdessään Arvidin

seisovan tuppisuuna. Meillä on lupa koettaa voittaa rouvan suosio

keinoilla millä tahansa, ja me sen teemmekin. Kuinka me jättäisimme

sellaisen hennon kukkasen tuollaisen kamalan raa'an miehen haltuun.

Hienoutta nainen kaipaa, todellista hienoutta, huomaavaisuutta ja...

Nyt hän vaikeni, sillä Arvid alkoi puhetulvan, jota toiset suu auki

kuuntelivat.

-- Mikä ämmä sinä luulet minun olevan? Osaan minäkin rakastaa ja minä

luulen, että se onkin toista kuin teidän ikäloppujen, jotka ette

taida enää saada voitakaan sulamaan suussanne. Tehän olette vanhoja

sammakoita, jotka täällä käytte kurnuttamassa. Minä tahtoisin repiä

teidän jäsenenne irti ruumiistanne, niin totta kuin tässä olen. Ja

sanonko teille jotain? Te luulette, että tuo tuossa, joka miehen

puvussa on, että hän on minun vaimoni ja että minulla olisi siis lupa

kaupita häntä kuin hevostani. Mutta se ei ole totta. Hän ei ole minun

vaimoni. Mies hän on, ettekö sitä näe? Hän on pitänyt teitä kaikkia

pilkkanaan.

Ällistyneinä katsoivat molemmat herrat Arvidiin, mutta sitten he

alkoivat nauraa.

-- Sinä voit sellaista uskoa, että hän olisi mies, sanoi Aksel, mutta

kyllä me sellaiset asiat ymmärrämme. Et sinä ole mikään oikea mies,

ellet tunne naista, vaikka hän olisi viisiin vällyihin kiedottu.

Arvid jatkoi:

-- Oli hän mies tai nainen, mutta minun taloni pihalla te ette ole.

Korjatkaa luunne tai tästä tulee sellainen siivous, että itsekin

ihmettelette, missä kaikki ruumiinne kappaleet ovat.

Hän alkoi huikeasti kiroilla ja hyppi tasajalkaa pihamaalla. Brita

koetti häntä lauhduttaa, mutta hän vain yltyi siitä.

-- Vai tahdot sinäkin noita miehiä puolustaa? Mitä tekemistä sinulla on

noiden miesten kanssa? Minulle sinä kuulut, minulle yksinomaan.

Ja Arvid häristeli nyrkkiään herroille.

-- Minä olen nyt saarnatuulella, sen vuoksi minä en lyökään, vaikka

nyrkissäni kutiaakin, kuin olisi siinä tuhat muurahaista. Minäkin

tahdon kerran puhua, ja silloin oikein suun täydeltä. Ja jollette

minun saarnaani loppuun asti kuuntele, niin minä napautan teitä päähän

näillä näpeilläni. Luuletteko te, että minä olen tässä mikään teidän

pilkkanne esine, vaikka olenkin hiukan huonompi järkeni puolesta kuin

te? Mutta kun minä nyt olen alkanut päästä päästäni selville, niin

sitten se onkin jotain toista kuin teidän, jotka olette järkenne

kaunista lahjaa kuluttaneet hukkaan niin monta vuotta. Minun järkeni

on vielä aivan käyttämätön. Häh, ymmärrättekös, mitä se tahtoo sanoa?

Minä voisin väkivoimalla näyttää teille ajatukseni, mutta minä käytän

mieluummin sanan voimaa. Ja nyt minä huudan teidän korviinne, niin

että sen kuulette ja tiedätte: Minä pidän tämän tässä seisovan ihmisen

omanani! Minä pidän hänet, vaikka koko maailma nousisi takajaloilleen

ja karjuisi. Minä pidän hänet, vaikka taivas menisi saumoistaan irti

ja sen oven puoliskot iskisivät vasten pläsiäni. Minä pidän hänet,

vaikka...

Äkkiä hän vaikeni, kieritteli jotain kielellään suussaan ja näytti

kovin hämmästyneeltä. Toiset katselivat häneen aivan hölmistyneinä

tietämättä, mitä hänelle oli tapahtunut. He luulivat miehen tulleen

aivan raivoksi ja nyt etsivän sanoja, joita ei löytänyt.

Arvid mölisi, pani kätensä suunsa eteen ja sylki jotain kouraansa.

Hänen kasvoillaan oli tavattoman suuri riemu.

-- Siinä se nyt on! huusi hän. Katsokaahan, siinä se nyt on!

Ja hän ojensi toisia kohden kätensä, jossa oli irtonainen hammas.

-- Se on se sama hammas, joka on ollut vuosikausia minun kitalaessani.

Nyt se läksi irti. Katsokaahan, se on säilynyt siellä sangen hyvässä

kunnossa!

Hän oli niin innoissaan, että unohti kaiken muun. Hän piteli hammasta

kämmenellään, ja toiset kokoontuivat hänen luokseen sitä katsomaan.

-- Se on yksi niistä kolmesta, jotka suustani sodassa ammuttiin ja

joiden tähden minä nimeksenikin sain Tandefelt. Voi, herranen aika

kuitenkin, kuinka minä tuosta hampaasta olen pitänyt, se on siellä

kitalaessani istua törröttänyt ja koettanut hangata vastaan. Nyt sinä

olet valtasi menettänyt. Tulee tässä hiukan murheelliseksi, kun näkee,

miten kaikki maailmassa on katoovaista, yksin hampaatkin. Voi voi,

sinua rassua, joka olet parastasi koettanut siellä minun kitalaessani

ja nyt olet minulle hyvästit heittänyt. Mutta en minä sinua unohda,

vaan kunniapaikalle minä sinut asetan tupani peräseinälle. Siellä on

oleva sinun kunniapaikkasi minun nimeni merkkinä ja esikuvana. Tule

pois, niin pääset sinne heti paikalla.

Ja Arvid meni toisten hölmöinä katsellessa häneen tupaan naulaamaan

hampaansa tuvan peräseinälle.

Molemmat vanhat herrat katsoivat hänen jälkeensä osaamatta sanoa

mitään. He olivat vieläkin aivan ymmällä kiivaan keskustelun

äkillisestä taukoamisesta. Brita alkoi nauraa, hän nauroi helakasti,

nauroi koko sydämestään, nauroi omalle ilolleen ja sydämensä suurelle

rikkaudelle. Tuo äkkinäisesti toisesta mielialasta toiseen menevä mies

oli sittenkin kauneinta, mitä hän maailmassa tiesi, oli mies, jota hän

oli valmis palvelemaan ja seuraamaan läpi kaikkien elämän vaiheitten.

Hän oikoi nuoria, voimakkaita käsivarsiaan kuten syleilyyn ja hän

nauroi sellaisella pulppuavalla elämän ilolla, että vanhat herrat

katsoivat vuorostaan häneen aivan ymmällään. Brita huomasi sen ja sanoi

heille: -- Mitä te siinä seisotte, menkää herran nimessä pakoon, sillä

kohta Arvid tulee. Ja kun hän nyt palaa, niin hän ei mitään säästä. Hän

on tänään aivan irtonaisella tuulella. Nyt hänen kanssaan ei ole hyvä

keskustella.

-- Mutta annattehan te meille luvan tulla tänne teidän luoksenne? sanoi

Erik.

-- Minulla ei tietysti ole mitään sitä vastaan, jos vain kestätte

kaikki ne vaikeudet, jotka mieheni voi panna toimeen, vastasi Brita.

-- Te sanoitte miehenne? Onko hän siis miehenne? Hänhän itse sanoi,

että hän ei sitä ole.

-- Siihen minä en voi antaa mitään varmaa vastausta, sanoi Brita.

-- Siinä asiassa me luotamme hänen sanoihinsa, ja kun hän kerran on

tehnyt teidät vapaaksi, niin me pidämme oikeutenamme valloittaa teidät.

Me olemme rohkeita miehiä ja te saatte nähdä kuinka...

Enempää ei Erik ennättänyt sanoa, sillä samassa juoksi Arvid tuvasta

ulos, ja molemmat vanhat herrat läksivät pakoon, minkä suinkin

kerkisivät.