XVIII

Sauna oli Päijänteen rannalla, noin parin kivenheiton päässä

kartanosta. Tie johti ensin suoraan järven rantaan ja kääntyi sitten

kulkemaan rantaa pitkin saunalle.

Kun Brita tuli saunaan, lähetti hän Vapun pois sanoen, että kyllä hän

itse heittää löylyä ja että tulee omin neuvoin toimeen. Saunottaja

vastusteli ja tahtoi kaikin mokomin jäädä, mutta Brita käski häntä

menemään karjatarhaan lypsämään, kun juuri oli lypsyaika ja niin moni

piika oli pellolla elon leikkuussa.

Brita tahtoi olla yksinään. Hän heitti vaatteet yltään ja seisoi

hetkisen siinä alastomana. Hän raotti hiukan ovea, jotta kapea

valonsäde tuli muuten pimeään saunaan ja valaisi hänen nuoren alastoman

ruumiinsa. Hän katseli ruumistaan ja hymyili omituisesti, punastui ja

peitti kasvonsa ikäänkuin hän olisi hävennyt omia ajatuksiaan. Sitten

hän sulki oven, heitti korvolla vettä kiukaalle ja nousi lauteille.

Kylvöttyään hän laskeutui alas ja alkoi huolellisesti pestä ja sitten

huuhtoa ruumistaan.

Kun saunassa oli kovin kuuma, avasi hän oven. Katsomalla siitä hän

saattoi nähdä suurimman osan saunalle johtavaa polkua ja siten olla

varustautunut kaikkia odottamattomia yllätyksiä vastaan. Siinä

huuhtoessaan ruumistaan hän otti kousalla vettä, pesi rintansa ja

heitti sitten lopun vedestä lauteitten alle. Ja kun hän sen teki, niin

ei hän voinut olla naurahtamatta tälle vanhalle taialle, joka muka

takasi sen, että sen tekijä saa pojan.

Arvidille kävi aika pitkäksi tuvassa istuessaan. Hän nousi paikoiltaan

ja käveli tuvassa edes ja takaisin. Hän oli luvannut jäädä sinne ja

hän tahtoi pitääkin lupauksensa, vaikka se hänen mielestään oli niin

joutava.

Talon renki tuli kutsumaan hänet talliin katsomaan hevosta, jonka jalka

oli loukkaantunut.

Arvid meni. Kun hän tallista läksi, meni hän seisomaan karjapihan aidan

viereen ja katseli miten piiat elokuun illan hämärässä lypsivät lehmiä.

Kaikki tämä tuntui hänestä niin ihmeen kotoiselta ja rakkaalta.

Hän puhutteli nauraen piikoja. Silloin hän näki vanhan Vapun tulevan

karjapihaan.

-- Miksei Vappu ole saunottamassa rouvaa? kysyi hän.

-- Olinhan minä siellä, mutta hän lähetti minut lypsämään, vastasi

Vappu. Kyllähän minä tahdoin jäädä, mutta lähteä piti.

-- Eihän se sovi, että hän siellä on yksinään, ajatteli Arvid. Ja

samapa tuo nyt on, kun ei siellä ole ketään naisia häntä häiritsemässä,

niin voin minäkin mennä sinne yksintein, jotta väen ei tarvitse odottaa

turhaan.

Vallaton mieliala heräsi Arvidissa, halu poikamaisiin kujeisiin. Hän

tahtoi säikyttää kylpijän. Hän näki jo kaukaa, että saunan ovi oli

auki, ja sen vuoksi hän teki pitkän kaarroksen ja juoksi pellon poikki

saunaa kohden. Kun hän oli tullut aivan saunan nurkan taakse, niin hän

kumartui kurkistamaan.

Hän kuuli kylpijän hiljaa hyräilevän. Arvid hiipi saunan oven taakse ja

kurkisti auki olevan oven ja seinän välisestä raosta.

Kuten jähmettyneenä hän jäi seisomaan paikoilleen. Se, joka oli

saunassa, oli hänen entinen Adolfinsa, tuo entinen reipas poika, mutta

se ei ollutkaan sittenkään sama. Hän oli nainen. Kalpeana, veren

syöksyessä sydämeen, Arvid seisoi siinä ja katseli. Hän ei uskaltanut

liikahtaa paikaltaan. Tuo olento, joka oli ollut hänen luonaan, olikin

siis nainen!

Kun Brita alkoi pukeutua, niin pelkäsi Arvid tämän näkevän hänet, ja

hän hiipi ensin hiljaa ovelta ja juoksi sitten yli pellon, kunnes tuli

riihen luo, jossa hän vaipui hengästyneenä riihen portaalle istumaan.

Hetkisen huohotettuaan hän ponnahti ylös ja sanoi:

-- Kyllä minä olen oikea lammas, kun läksin pakoon. Milloin minä ennen

olen naista paennut? Olisin jäänyt ja astunut esiin.

Mutta sitten hän alkoi äkkiä epäröidä. Kuka oli tuo nainen? Kuka hän

oli?

-- Minkätähden tuo ihminen, tuo nainen, on ollut täällä ja mistä hän on

tullut? Mikä syy hänellä oli tulla valepuvussa minun luokseni? Kuka hän

on? Ei hän ole mikään tavallinen seikkailija, sen huomaa kaikesta. Yksi

ainoa nainen olisi tänne voinut tulla, ja se on minun vaimoni. Jos se

onkin hän? Mutta hänhän päästi minut vapaaksi avioliittolupauksestani.

Hän se siis ei voi olla. Mutta kuka hän sitten on? Kuka, kuka?

Äkkiä Arvid sävähti kalpeaksi ja sitten aivan tulipunaiseksi.

-- Kyllä minä olen sellainen hölmö, ettei taida toista olla koko

Sysmässä. Nythän minä huomaan kaiken. Minä jo alussa ihmettelin sitä

yhdennäköisyyttä. Sehän on se minun tyttöni sieltä Turusta. Hän

se on! Hän on tullut tänne. Hän on tahtonut nähdä, millainen minä

oikeastaan olen. Sen vuoksihan hän on pukeutunut mieheksi, jotta minä

en osaisi mitään epäillä. Tässä minä nyt seison aivan kuin taivas olisi

romahtanut maahan ja paraillaan koottaisiin särkyneitä huonekaluja.

Minä menen ja suljen hänet syliini, kylläpä hän silloin tuntee, mitä

miehen syleily on.

Mutta hän ei lähtenytkään, sillä samassa alkoivat uudet ajatukset

hänessä herätä.

-- Hänhän on minua tahtonut kasvattaa tuota toista varten, tai

oikeammin sanoen itseään varten. Jos minä nyt menen ja sanon hänelle,

että minä olen päässyt selville siitä, kuka hän on, niin saattaa hän

mennä pois minun luotani, kun minä en olekaan vielä kyllin höylätty

häntä varten. Ja hän ei saa mennä pois, hän ei saa. Hyvä jumala, minä

en ole sinua onnessani montaakaan kertaa muistanut, mutta nyt minä

rukoilen: elä päästä häntä pois.

Ja Arvid laski kuin pieni poika kätensä ristiin.

-- Mutta on se minun tyttöni yhtä kaikki sentään sellainen tyttö, että

ei maarin toisilla olekaan, sanoi hän. Kuinka hän minua on nenästä

vetänyt, ollut muka mies, vaikka onkin ollut naisen hameet kintuissa.

Ja minä sitten! Kyllä minä olen ollut sellainen pässinpää, että en

olisi uskonut itsekään itsestäni sellaista, vaikka minä en juuri

paljon itseni päälle rakennakaan. Mutta annahan olla, mikä peli tästä

nyt nousee. Sinä aiot tietysti yhä uskotella minulle, että olet mies.

Uskottele vaan ja ollaan uskovinaan. Helppoahan se on, kun paremmin

tietää. Ja sittenhän sitä nähdään, kuka on se, joka lopulta makeimmin

nauraa. Kyllä tästä nyt sellainen ilo tuli, että ei taivaassa liene sen

parempaa. Eikö se äiti viime yönä tullut minulle puhumaan kaikenlaista.

Siinä se nyt on. Kyllä minä nyt sen tytön rutistaisin käsissäni, jos

hän tässä olisi. Jotain minun nyt täytyy saada käsiini, muuten ei tässä

hyvä peri.

Arvid katseli ympärilleen ja näki riihen vieressä pinon paksuja

halkoja, jotka olivat sinne tuodut riihen lämmittämistä varten.

-- Olisipa tuossa nyt kirves, niin minä pilkkoisin neniin pieniksi,

että olisivat hienoja kuin pesän virit.

Hän löysi riihen oven luota kirveen ja alkoi iskeä vimmatusti paksuihin

halkoihin, niin että lastut lensivät korkealle. Hikisenä taukosi hän

hetkiseksi työstään.

-- Kyllä minä olin laskenut, kun hänet ensi kertaa näin, että kaunis

sillä on ruumis, mutta että se olisi niin kaunis, sitä minä en olisi

sentään uskonut. Hänen kaulansa oli niin pehmeä ja kuitenkin voimakas.

Kyllä siitä näki heti, että se ihminen on tottunut kantamaan päätään

pystyssä. Ja käsivarret sillä olivat kauniit. Niissä ei ollut, kuten

naisilla yleensä on, vain paljasta pehmoista lihaa, vaan olivat ne

jäntevät. Ei hän suotta osaa miekkailla niin hyvin. Ja kun minä

ajattelen, että hän noilla samoilla käsivarsillaan heitti minut sinä

ensimäisenä iltana permannolle. Ei sitä sellaista kunniaa sentään

kaikille tapahdukaan. Ja kun minä ajattelen vielä...

Hän alkoi kiivaasti taas hakata halkoja, ja kauan kesti, ennenkuin

hän antoi kirveensä levätä. Kun hän taukosi työstään, niin olikin

koko ympäristö täynnä lastukasta, ja monta halkoa oli jo pilkottu

aivan pieniksi tikuiksi. Näitä Arvid kirveellään naputteli vieläkin

pienemmiksi alettuaan taas puhella itsekseen.

-- Tiesiköhän jumala aivan tarkoin, kuinka kaunista hän loi, kun hän

loi naisen ruumiin? Ei maailmassa ole mitään niin kaunista kuin se.

Minä luulin ennen, että oikein kaunis ja solakka hevonen oli sitä

kauneinta maan päällä. Mutta kyllä minä nyt tiedän, ettei se niin ole.

Hän pani kätensä ristiin kirveen varren ympärille ja sanoi:

-- Ja että minun poikani kerran saa alottaa elämänsä tuossa kauniissa

ruumiissa! Että se hänelle on sallittu! Minun tulee tässä melkein kade

omaa poikaani. Kyllä sillä äidillä mahtaa siellä taivaassa olla tänään

hauskaa. Mitä hän niistä taivaallisista riemuista välittää. Kyllä minä

tiedän, että tänne hän kuitenkin usein silmänsä kääntää.

Arvid iski kirveensä paksuun halkoon, mutta ei jatkanutkaan työtä.

-- Kuinka paljon hän sentään mahtaakaan minua rakastaa, kun hän on

saattanut sillä tavoin tulla minun luokseni ja koettanut minusta tehdä

ihmistä. Onhan sitä ollut hänellä siinä sellainen työ, että huonompi

olisi jo kesken väsynyt, mutta hän ei, ei hän. Niin, no, hänhän onkin

niin kokonaan toisenlainen kuin kaikki muut naiset. Ja kyllä minä nyt

koetan, minä koetan niin, että oikein jäljet näkyvät. Olisinkohan minä

koskaan oikein ymmärtänytkään, mitä hän on, jos hän siellä Turussa

olisi heti minuun suostunut? Vasta nyt minä huomaan, mitä hän on, ja

sellainen nainen onkin jotain, jota ei saa kullalla eikä millään.

Sellainen nainen on ansaittava!

Hän iski taas muutaman iskun ja taukosi jälleen.

-- Ja kun minä muistan, miten hänestä pidin jo senkin vuoksi, että hän

oli sellainen terve, iloinen ja viisas poika. Kai se niin on, että

ihminen se ihmisenä sittenkin on korkeammalla kuin mies ja nainen.

Mutta hyvä se on, että sellainen ihminen sitten on samalla nainenkin,

koska minä nyt kerran satun olemaan mies.

-- Taivas varjele, mitä tämä tietää ja merkitsee? kuului ääni Arvidin

vierestä.

Leena siinä seisoi silmät selällään ja katseli Arvidin työtä.

Arvid kääntyi Leenaan päin ja nauroi.

-- Millä ihmeellisellä tavalla herra aikoo riihtä lämmittää, kun tuolla

tavoin kaikki halot pirstaa pieniksi tikuiksi? Ettei herralle vain ole

tullut mitään vammaa päähän?

Arvid katsoi työhönsä ja nauroi sitten makeasti.

-- Kas, riihipuitahan ne olivatkin, sanoi hän. En minä huomannut

laisinkaan, että ne niitä olivat.

-- Mutta minne kummaan niitä tuollaisia tikkuja tarvitaan? sanoi Leena.

-- Rakkauden valkeata niillä viritetään, sanoi Arvid ja koppasi vanhan

Leenan syliinsä.

-- Ei herra saa, jos rouva sattuisi näkemään! huusi Leena ja ponnisteli

vastaan.

-- Nähköön, ei se ole ollenkaan vaarallista, sanoi Arvid. Suu tänne

nyt, siihen pannaan nyt muisku!

Ja Arvid suuteli Leenaa ihan keskelle suuta.

Kun Leena oli päässyt Arvidin käsistä vapaaksi, niin hän juoksi huutaen

taloa kohden. Mutta kun hän läheni pihamaan veräjää, niin hän hiljensi

käyntiään, vilkaisi taakseen, kuivasi suutaan ja nauroi. Ja kun hän

tuli pirttiin, jossa palvelijat juuri olivat illallisella, niin oli

hänen vanhoilla poskipäillään hohtava puna.

-- Kyllä se meidän herra on tänään niin kovasti lystikkäällä päällä,

mitä lieneekään hyvää hänelle tapahtunut, sanoi hän. Otti minutkin

vanhan ihmisen ihan väkisin syliinsä ja muiskutteli.

-- Siitä onkin varmaan pitkä aika, kun Leena sellaista on saanut

maistaa? sanoi haavuri.

Kun Arvid palasi tupaan, niin oli Brita siellä jo häntä odottamassa.

-- Missä sinä olet ollut, kun sinua ei kuulunut saunaan? sanoi Brita.

Arvidin silmissä oikein kipinöitsi, kun hän näki Britan edessään. Hänen

teki mielensä mennä tämän luokse ja tehdä tälle samoin kuin oli tehnyt

Leenalle.

-- Kyllä minä tiedän, mitä minun tekisi mieleni, ajatteli hän. Mutta

mieshän minä olen, kyllä minä jaksan itseni hillitä, koska sinäkin

jaksat. Eiköhän vain sinunkin huuliasi ole monasti syyhyttänyt, kun

minuun olet katsonut?

-- Missä sinä olet ollut? kysyi Brita uudelleen.

-- Minä olin hiukan tarkastamassa riihtä. Siellä minä aikani kuluksi

hakkasin halkoja. Jos tarvitset oikein pieniä puita, niin käy sieltä

hakemassa.

-- Sinä et jäänytkään siis tupaan, kuten lupasit?

-- En jäänyt. Minun täytyi mennä katsomaan hiukan omia asioitani, ja

hyvä olikin, kun menin pois. Annetaanko miehelle siitä kuinkakin suuri

rangaistus?

Arvid seisoi Britan edessä hajasäärin ja nauroi.

-- Kuulehan, mies, sanoi Brita. Mikä sinua oikeastaan vaivaa?

-- Mikäs minua muu vaivaisi kuin iloinen luonto ja hyvä mieli.

-- Sinä olet aivan kuin täynnä pieniä paholaisia.

-- Ehkä olenkin. Niistähän minä olen peräisin ja minä olen tänään

ajatellut sitä suvun jatkamista. Eiköhän sitä tänä iltana puhuttaisi

taas noin laajemmalta siitä minun tulevasta vaimostani? Siitä

turkulaisesta! Minun tulee jo häntä ikäväkin.

-- Ei taivas häntä sinulle kuitenkaan anna ennenkuin olet hänet

ansainnut.

-- Ja mitä sitten vielä kysytään, ennenkuin se ansioluettelo tulee

täyteen? Voiko minun arvoisa rouvani ja emäntäni sen sanoa?

-- Kyllä minä sen voin sanoa.

-- Antaahan tulla koko luettelo yksintein.

-- Sinä olet tänään sellaisella velikultatuulella, ettei siitä

luettelosta tänä iltana ole mitään hyötyä.

-- Jätetään sitten tuonnemmaksi. Mutta kun minua tässä on näin

kouluutettu, niin tekisi mieleni saada hiukan tietoja siitä, kuinka

minä saan rouvaani kohdella.

-- Mitä sinä sillä tarkoitat?

-- Noin vain ylimalkaan. Saanko minä ottaa hänet polvelleni istumaan?

-- Saat kyllä.

-- Näytähän, millä tavoin se oikeastaan tapahtuu!

Brita meni Arvidin luo, painoi hänet penkille istumaan ja istui sitten

hänen polvelleen.

-- Tällä tavoin se tapahtuu.

-- Eikö siinä ole muita sääntöjä?

-- Mitä sääntöjä?

-- Saanko minä suutakin antaa?

-- Saathan toki. Sehän juuri kuuluu asiaan.

-- Vaikkapa näin, sanoi Arvid ja painoi suudelman hänen suulleen.

Brita hyppäsi nopeasti polvelta pois ja seisoi hiukan loitommalla.

-- Sinähän suutelet aivan yhtä hyvin kuin tyttökin, sanoi Arvid nauraen.

Mutta hänen sanansa ja hymynsä kuolivat hänen huulillaan, kun hän

katsoi Britan kasvoihin. Niillä oli sellainen omituinen ilme, aivan

kuin ne olisivat olleet kirkastetut.

Ja Arvid tunsi onnen niin suurena, että se tuntui tuskalta. Hän näki

kuinka tuo nuori nainen hänen edessään tahtoi ilmaista itsensä, mutta

taisteli sitä vastaan. Ja Arvid ymmärsi sen niin hyvin. Hän tiesi,

kuinka puutteellinen hän vielä oli saadakseen omistaa tuon naisen.

Hänessä heräsi aivan kuin kunnioitus tuota taistelua kohtaan. Hän nousi

paikaltaan ja meni ulos ovesta.

Hän seisoi portailla ja hengitti syvään illan ilmaa ja katseli

kohden korkeutta, jossa tähdet alkoivat yön helmasta pujahtaa esiin.

Siinä seisoessaan hän tuli ajatelleeksi, kuinka paljon hän oli

lyhyessä ajassa muuttunut ja kuinka kaikki oli sen kautta vain ollut

mahdollista, että hän oli niin voimakkaasti tuntenut.

Hän katsoi kohden korkeutta ja ensi kertaa hän eläissään tunsi jumalan

kuten ystävänä.

Hän puhui aivan hiljaa, ja hänen raaka sotilasäänensä oli äkkiä saanut

sellaisen kauniin, puhtaan soinnun.

-- Minä kiitän sinua, jumalani, sanoi hän, sinua, joka olet minut

tehnyt juuri tällaiseksi. Sinä olet minuun istuttanut voimakkaan

tunteen, joka, kuten taivaan taikapuu nyt levittää juurensa koko

olemukseeni. Minä tiedän, mitä sinä olet antanut minulle sen kautta,

että olet vereeni asettanut tämän levottomuuden. Sehän on juuri se,

jonka kautta sinä tahtosi ja voimasi meissä ilmaiset. Sinä olet antanut

minulle sen suuren ilon, että minä tiedän voivani kohota ja nousta,

muodostuakseni sellaiseksi kuin sinä olet tahtonut minusta tehdä.

Katso, minä seison sinun edessäsi tänä hiljaisena hetkenä, kun kaikki

on ympärilläni vaiennut, tänä päivänä, kun maa on hedelmänsä kantanut

ja minä olen sen viljaa leikannut. Minä tunnen, että minustakin nyt

jotain kypsyy ja muodostuu. Ja minä siunaan siitä häntä, tuota, jonka

olet minun tielleni lähettänyt ja joka on niin lujasti uskonut siihen,

että minustakin voi tulla hänen arvoisensa. Minä en ole tarvinnut

elämässä mitään muuta kuin tuota yhtä, että joku minuun uskoo ja sen

kautta minulta vaatii. Kaiken sen, mistä sitten se suuri ja voimakas

on kohoava, sen sinä olet minun sieluuni valmiiksi kätkenyt. Minä

tunnen nyt, että minä olen herännyt, herännyt! Minä elän, elän ja

minä tunnen elämän arvon niin täydellisesti. Ja siksihän sinä kai sen

meille antanut olet, tuon suuren rikkauden, joka on elämä, jotta me sen

myöskin rikkaasti eläisimme.

Kun Arvid palasi tupaan, niin oli Brita jo mennyt levolle tuvan

toiselle puolelle, jossa hän tavallisesti nukkui.

Arvid heittäytyi vuoteelleen ja lepäsi kauan siinä, tuijottaen pimeään

ja kuiskaten hiljaa, aivan hiljaa: minä rakastan sinua, minä rakastan

sinua!