XVII

Muutama päivä myöhemmin, kun Rapalan väki oli elonleikkuussa ja Arvid

ja Britakin olivat vainiolle menneet, oli haavuri yksinään kotona. Hän

istui tuvan portailla ja ruokki talon kirjavaa kukkoa, heitellen sille

murusia. Kanat olivat menneet jonnekin heinäladon luo nokkimaan niitä

siemeniä, jotka heinistä olivat niitä latoon ajatettaessa putoilleet.

Haavuri katseli, miten kukko nokki murusia, ja alkoi sitten puhella.

-- Kun minulla ei ole ketään muuta puhekumppalia, niin valitsen sinut,

sinä kanakartanon herra. Puhelkaamme me kaksi järkevää hiukan tämän

talon asioista. Ellen minä saa kenellekään puhua, niin jo halkean

paljaaseen kummastukseen, hämmästykseen ja kipinöivään kiukkuun.

Minä olen pyhästi vannonut, että minä en ilmaise mitään ainoallekaan

ihmiselle. Ja sen lupaukseni minä pidänkin, mutta sinä et ole ihminen,

vaikka sinulla onkin enemmän järkeä kuin muilla tässä talossa, minua,

huomaa se, lukuunottamatta.

Kukko asettausihe hetkiseksi toiselle jalalleen seisomaan.

-- Niin sinä seisot lujasti jaloillasi, mutta tässä talossa miesväki

keikkuu. Kun minä ajattelen, että sinä hallitset viittätoista siippaa

ja että tässä talossa yksi siippa hallitsee talon isäntää ja kaikkia

pitäjän herroja hänen lisäkseen, minutkin joukkoon laskettuna,

niin minä kumarran sinulle. Sinä olet sentään se, joka olet oikea

miespuolinen olento luomakunnassa. Sinusta voi toden totta sanoa, että

sinä pysyt kannallasi. Syö tuosta muruja, jotta kupusi paisuu ja kanat

sinua entistään enemmän kunnioittavat ja tottelevat. Sinä olet pitänyt

hyvää järjestystä omassa talossasi. Kukaan ei uskalla sinua vastaan

kapinoida. Niin sitä pitää asettaa elämänsä.

Kukko kiekaisi ylpeästi.

-- Sinä laulatkin aina oman nuottisi mukaan, mutta täällä me saamme

kaikki tanssia kanan nuotin mukaan. Koetahan sinä ajatella, mitä se

olisi, jos sinun tarhaasi tulisi kana ja sanoisi, että hän onkin

kukko, ja olisi tätä petosta varten hankkinut itselleen kaikenlaisia

ulkonaisia kukon merkkejä. Tietysti sinä katselisit sitä kierosti

oikealta ja vasemmalta. Jos sinä sitten koettaisit voimiasi sen kanssa

ja se aivan yhtäkkiä näyttäisikin olevansa sinua voimakkaampi --?

Kukko nousi taas toiselle jalalleen seisomaan ja katsoi pää kallellaan

haavuriin.

-- Sinä et kai usko sitä? Mutta minä vakuutan, että kyllä kanakin

kovaksi tappelijaksi tulee, kun se oikein ponnistaa. Ajattele sitten

vielä tämän lisäksi, että sama olento äkkiä sanoisi sinulle, että hän

onkin kana tai että hän kaikkien muiden paitsi sinun silmissäsi on

kana. Sinä tietysti tarkastaisit, kuinka sen asian laita oikeastaan on.

Mutta usko minua, on sitä sellaisiakin kukkoja, että ne uskovat, mitä

niille uskotellaan. Ja sitten sinä mieltyisit tähän kanaan, jota muut

pitävät kanana ja sinä yksin kukkona, ja suostuisit muiden läsnäollessa

vielä sanomaan aivan toista kuin mitä uskot. Ja vaikka sinulla olisi

täysi valta siihen kanaan, joka kerran tulee sinun tarhaasi, niin sinä

kuitenkin yhä olisit loitolla hänestä. Tuossa on sinulle taas murusia,

et sinä jaksa sellaista hassutusta sulattaa, ennenkuin olet välillä

vahvistanut voimiasi.

Ja haavuri heitti taas kukolle murusia.

-- Koska sinä jo näyt nokkineen ne kupuusi, niin minä jatkan

selitystäni. Nyt tämä kana sitten saisi sinut uskomaan, että se on

viisaampi ja kaikin puolin oppineempi kuin sinä. Ja sinä menisit siihen

ansaan ja pyytäisit häntä sinulle opettamaan kaikenlaisia kauniita

tapoja. Ja sitten alkaisi uusi komento sinun tarhassasi. Ensin saisit

sinä ruveta laulamaan aivan uudella nuotilla. Sitten otettaisiin

sinulta pois se sydäntäsi lohduttava tapa, jolla sinä kiroilet, kun

kanat eivät ole aivan niin kuin sinä tahdot. Ajattelehan vain, mitä

se olisi, kun sinä et enää saisikaan purkaa mieltäsi. Sinä et koskaan

sellaiseen suostuisi, mutta kaikki eivät ole sellaisia kuin sinä.

Sitten saisit ruveta toisella tavalla astumaan, et enää saisi harpata,

vaan sipsuttaa kuin kana. Ja lopulta tämä kana ottaisi niin kaiken

vallan sinulta, että ilmoittaisi laulullaan auringonkin nousun. Ja kun

sinut sitten olisit näin kuranssattu, ja tyynellä mielellä katselisit,

miten jokaisesta aidan raosta tulee esiin vieraita kukkoja, jotka

koettavat tuon kanan kimppuun käydä, niin uskoisit sinä vain, että tuo

kana onkin kukko.

Kukko hyppäsi haavurin polvelle ja seisoi siinä.

-- Niin, tule sinä vain tänne turviin. Me kaksi kuulumme sentään siihen

joukkoon, joka ei anna itseään millään tavoin komentaa. Ole siinä nyt

kauniisti, niin minä jatkan. Tiedätkö, mikä sitten olisi se suuri

palkinto, jonka sinä saisit kaikesta tästä alennustilastasi? Se, että

tuo kana eräänä päivänä sanoisi sen, jota sanoa sen jo alusta alkaen on

tehnyt mieli: Ollaan nyt yhtä väkeä! -- Sellaista elämää meidän talossa

nykyään eletään. Ja sen minä voin sinulle tässä kaikessa hiljaisuudessa

sanoa, että minäkin kuulun noihin hassuihin, jotka juoksevat tuon

toiselle kukolle kuuluvan kanan jälestä. Minä en sille mahda mitään.

Sinä sanot tietysti, että minun pitäisi voida. Mutta me ihmiset

olemme niin heikkoja, meillä ei ole sitä järjestystä kuin sinulla on

omassa valtakunnassasi. Tuo kana on kovin merkillinen kana, vaikka se

ei olekaan mitään vieraan maan rotua. Kyllä se on niin suomalaista

rotua kuin konsanaan sinä ja minä. Mutta sille on annettu sellainen

viisaus, että sillä hallitsisi jo kahtakin kuningaskuntaa. Minä voin

sinulle ilmoittaa, koska sinä et varmaankaan sitä tiedä, että nykyään

on maailmaan tullut kananvalta. Siellä Ruotsissa, siis täälläkin

Suomessa, on kana kaikkien kukkojen ylimpänä valtiaana. Arvaathan, että

kun niin suuressa tarhassa kanan onnistuu pitää valtansa, niin mitä

sitten täällä pienessä Rapalassa. Sinä ihmettelet, minä huomaan sen,

kun noin katsot pää kallellaan minuun. Minä ymmärrän sinun katseesi

erinomaisen hyvin. Sinun mielestäsi on se sellainen maailman järjestys

aivan hullunkurinen. Mutta enemmän olet hämmästyvä, kun kuulet kaiken,

mitä vielä seuraa. Koko jutun paras osa on vielä jälellä. Tämä kana oli

oikeastaan tämän talon kukon oma, sitä varten varattu jo aikoja sitten,

jo silloin, kun se vasta oli munasta päässyt. Mutta kukko oli sen

unohtanut ja oli mielistynyt toiseen kanaan. Pahaksi onneksi tämä kana

olikin sama kuin se, joka kukolle oli luvattu. Ja silloin kana tuli

kukkona tämän talon kukon luo. Ja ajattelehan, millainen hölmö minäkin

olen? Minä olen ollut siinä petoksessa mukana. Kun tämä kana nyt heitti

pois kukon verhot ja tuli taas kanaksi, niin silloin antoi talon kukko

kaikille toisten talojen kukoille luvan tulla tälle kartanolle. Ja ai

ai, mitä peliä täällä onkaan pidetty. Täällä on ollut sellainen kiekuna

ja kaakotus, että olisi luullut koko maailman olevan nurinkurin ja

viimeisen päivän riemun vallitsevan kaikkialla. Mutta meidän talon

kukko tahtoi sittenkin olla se ensimäinen tunkiolla. Sen sinä varsin

hyvin ymmärrät. Kun nuo toiset eivät pysyneet poissa talosta, niin pani

hän niille loukkuja.

Kukko hyppäsi haavurin polvelta pois.

-- Elä pelkää, ne ovat niin suuria kukkoja varten, että ei sinulla

ole mitään vaaraa. Minä selitän ne sinulle, jotta tiedät käydä niitä

katsomassa. Siellä riihen takana, aivan sen tien varrella, joka vie

talosta siihen rantaan, minne veneet laskevat, kun kirkonkylästä

tullaan, siellä on ensimäinen loukku. Se on niitä suuria kukkoja

varten. Meidän kukko sen sinne rakensi. Se on samanlainen sadin kuin

mikä ketuille pannaan. Katsohan, nuo vieraat kukot hiipivät taloon

aina siihen aikaan, kun jo oli menty orrelle. Pimeässä toinen niistä

sitten meni ansarautoihin, jotka loksahtivat hänen kinttunsa ympärille.

Se ei ollut niin kovin vaarallista, sillä siinä kukossa oli jo

ennestään hyvin paljon haavoja. Se oli nimittäin ollut vierailla mailla

tappelemassa ja oli sieltä tullut kotitunkiolleen aivan rikkinäisenä.

Pariin päivään ei hän ole enää tullut tämän talon näkyviin, mutta

minä olen kuullut, että hän hautoo julmaa kostoa. Arvaahan sen, että

kostaa sitä tekee mieli, kun äkkiä kintuista nipistetään. Täällä kävi

toinenkin suuri ja vieras kukko, oikein sellainen vanha tappelupukari.

Se oli niin viisas, ettei koskaan kulkenut tietä pitkin. Mutta kävipä

sillekin nolosti. Eräänä iltana, kun sekin koetti tulla kartanolle

salavihkaa, niin oli kukko kuopinut aivan portin kohdalle jumalattoman

suuren kuopan, jonne oli koonnut kaikenlaista törkyä. Tähän kuoppaan

tuo tappelukukko sitten putosi. Se kuuluu saaneen huuhtoa itseään hyvin

kauan, ennenkuin tuli taas sellaiseen kuntoon, että voi astua toisten

joukkoon. Nyt nuo kukot eivät enää öiseen aikaan uskalla tulla taloon,

mutta kyllä ne päivällä täällä näyttäytyvät. Ja tiedätkö, millainen se

kana on niille? Se kuopii maata niiden edessä, heiluttaa pyrstöään,

kurottaa kaulaansa ja on niin kovasti merkillisen, ihmeellisen ja

kummallisen näköinen ja tapainen. Minäkin toisinaan juoksen perässä,

häpeähän se on, mutta minä en sille mahda mitään.

Haavuri näki Arvidin ja Britan tulevan ja sanoi kukolle:

-- Mene nyt pois ja kutsu kanasi koolle, sinä olet ainakin niiden

herra. Tuolla se meidän kanakukko tulee!

Kukko juosta keikutti pihamaan poikki ja päästyään sen toiselle

puolelle heläytti komean kiekunan. Pian juoksi kanoja joka haaralta.

Kukko seisoi ja lauloi, ja kanat koettivat ymmärtää, mitä heidän

herransa ja vallitsijansa sellaisella äkkinäisellä komentamisella

tarkoitti. Ja ne kuopivat maata ja kaakottivat parhaansa mukaan

ilmaistakseen, että he olivat hänen uskollisia palvelijoitaan.

-- Mikä kanoille nyt niin äkkiä tuli, kun ne noin kaakottavat? sanoi

Brita haavurille tullessaan.

-- Ei niitä, minun ymmärtääkseni, mikään vaivaa, vastasi haavuri. Minä

tässä aikani kuluksi keskustelin kukon kanssa siitä, millainen komento

sen tarhassa on. Ja kukko kai nyt tahtoo näyttää, että hän se herra on

ja kaiken määrääjä.

Arvid oli mennyt tupaan edeltäpäin, joten haavuri ja Brita olivat

kahden. Brita nauroi haavurin lauseille, sillä hän varsin hyvin

ymmärsi, mitä tämä tarkoitti. Hän laski kätensä ystävällisesti haavurin

olalle ja sanoi:

-- Sinä olet minulle ollut uskollinen ja auttanut minua. Minä olen

tänään pyytänyt mieheltäni sinulle torpan.

-- Elkää olko minulle noin ystävällinen, siinä on suuri vaara, sanoi

haavuri puoliksi leikillään.

-- Mikä vaara siinä olisi?

-- Se, että minä tulen aivan yhtä hassuksi kuin nuo kaikki muutkin.

-- Ketkä muut?

-- Miehenne ja nuo vanhat herrat. En puhukaan rengeistä ja piioista,

jotka tekevät teidän tähtenne talossa työtä sellaisella vauhdilla, että

ovat kuin orjat raatamassa. Kun te olette sitä miestänne kesyttänyt,

niin ovat kaikki rengitkin tulleet aivan kuin päästään vähän väärälle.

Tiedättekö, mitä ne tekevät työstä päästyään? Ne harjaavat ja

puhdistavat itseään niin, että oikein pelottaa sellainen siivous. Minä

olen kuullut, että ne ovat renkituvassa eräänä iltana oikein miehissä

tappaneetkin.

-- Mitä?

-- Kirppuja, jotta ne eivät heistä teihin hyppäisi. Ja kun sysmäläinen

ei enää kirpuistakaan välitä, niin ei sitten hänessä ole paljoakaan

jälellä entistä luontoaan. Ja piiat sitten! Ne ovat tulleet niin

kauniiksi käynniltäänkin. Vanha Leenakin kuuluu pitävän öisin

jonkinlaista puuta jaloissaan, jotta jalat taipuisivat ulospäin. Se

on aivan totta! Talosta on sitä paitsi saippua kesken loppunut, niin

että on täytynyt käydä sitä lainaamassa Voipalan kartanosta. Minulla on

ollut runsaasti työtä, kun olen saanut leikata renkien tukkaa, jotta

se osuisi kauniimmin korville. Te olette tehnyt kaikki täällä aivan

eriskummallisiksi. Minä olen ainoa, joka olen pysynyt entiselläni,

mutta kovalle onkin ottanut tämän vanhan muodon säilyttäminen. Kenelle

minä enää kiroilenkaan, kun ei kukaan muu sitä tee, ei kukaan muu kuin

kukko. Siksi me olemmekin tulleet niin hyviksi ystäviksi, me kaksi,

jotka vielä arvelemme, että naaras olkoon koiraksen vallan alainen.

-- Ethän sinä toki siten ajattele, sanoi Brita ja taputti haavuria

olalle.

-- Elkää tulko niin lähelle minua, minä varoitin jo äsken. Minä menen

ajoissa pois, sillä pelkään, että teillä on aikeita minunkin suhteeni

ja että te mielitte saada minutkin muuttumaan toisenlaiseksi. Minä olen

huomannut niin kamalia oireita itsessäni toisaanne päin.

-- Mitä oireita?

-- Minä olisin tässä eilen voinut varastaa Erik herran kukkaron,

mutta annoinkin hänelle sen takaisin. Jos minä en enää varastakaan,

niin mitä minä sitten olen. Minä menen nyt talon kissan pakinoille.

Sillä on vielä vanhat tapansa, ja minä avaan sille aina salaa oven

maitokamariin. Minä en tässä talossa tule enää toimeen muitten kuin

elukoitten kanssa.

Brita nauroi, ja haavurikin nauroi mennessään pihamaan toiselle

puolelle huudellen kissaa luokseen.

Kun Brita meni tupaan, seisoi Arvid keskellä permantoa ja heilutti

suurta sodassa käyttämäänsä miekkaa.

-- Mitä sinä nyt teet? kysyi Brita. Ethän sinä vain aikone tehdä

kenellekään pahaa?

-- Minun täytyi saada koettaa miekkaani, vieläkö se kädessä kestää ja

vieläkö minä osaan sitä heiluttaa.

-- Mistä se ajatus nyt yhtäkkiä sinuun on tullut?

-- Minä olen mielestäni viime aikoina tullut sinun seurassasi kuten

miedommaksi. Ja jollei minulla enää ole uljuutta, niin mitä minulle

sitten jää?

-- Sinä et siis olekaan aivan tyytyväinen siihen kaikkeen, mitä minä

olen sinulta vaatinut? kysyi Brita.

-- Ethän sinä ole minulta ottanut pois uljuutta, et suinkaan. Enhän

minä valita. Minä vain tunsin itsessäsi sellaista voimaa, jonka täytyi

päästä jotenkin ulos. Siksi minä miekan otin käteeni. Katsohan, minä

olen nyt niin toisenlainen kuin vielä aivan äskettäin, ja siksi se

toisinaan tuntuu niin kummalliselta. Minun täytyy kuten koetella,

olenko minä hereillä vai nukunko.

-- Kyllä sinä olet hereillä, vaikka et vielä aivan kokonaan, sanoi

Brita.

-- Mitä sinä sillä tarkoitat, etten minä ole vielä aivan kokonaan?

-- Kyllähän sitten näät, kun se aika tulee. Ja kun sinä heräät, niin

sinä heräätkin suureen juhlaan, sen minä takaan.

-- Ollaan sitten kilttejä ja odotetaan, kunnes ovi avataan joulutupaan.

Arvid seisoi keskellä permantoa ja oikoi nuorekkaana käsivarsiaan.

-- Onkohan muilla ihmisillä näin hauskaa kuin meillä? Minulle on

jokainen päivä ollut kuin juhlien juhlaa. Minä olen elänyt yhdessä

päivässä niin paljon, että muulloin en vuodessa, vaikka olenkin ennen

tapellut ja riuhtonut kuin sodassa ainakin.

Brita katsoi säihkyvin silmin mieheensä.

-- Minä näin viime yönä niin kauniin unen, sanoi Arvid. Äitivainajani

tuli minun luokseni ja sanoi minulle: Tulehan, poikani, niin näytän

sinulle jotain! Hän vei minut sitten monen oven kautta saliin, jossa

oli se turkulainen tyttö. Minä en valehtele, minä näin ihan juuri

sellaisen unen. Toteutuukohan se jo pian? Mitä sinä arvelet, sinä, joka

minua häntä varten olet koettanut kurittaa?

-- Unet puhuvat usein totta, sen minä tiedän, vastasi Brita.

-- Tiedätkö, minun on usein niin palava ikävä tuota tyttöä. Minä en

saa häntä mielestäni pois. Monasti minä yöllä herään siihen, että olen

suudellut pielusta. Niin, niin, sinä naurat sille, mutta niin se on.

Katsohan, minulla on terve ruumis ja se tahtoisi sulkea tuon toisen

omakseen. Mutta ei puhuta hänestä. Semmoiseksihan minä olen tullut,

että kun oikein vauhtiin pääsen, niin en voi enää tauota, vaan puhun

koko ajan vain hänestä. Sinusta minä tahdon puhua. Minä tulin tänään

ajatelleeksi, kuinka minä olen näinä viimeisinä aikoina alkanut matkia

sinua kaikessa, ajatuksissakin. Minä olen monasti painanut mieleeni

sinun lauseitasi, ja sitten ne ovat tulleet oikeina hetkinä kuten minun

lauseinani esiin. Kun minä olin eilen kirkolla, niin hyvin huomasin

kirkkoherran naamasta, että hän ihmetteli sitä muutosta, joka minussa

oli tapahtunut. Minä osasin hänen kanssaan puhua oikeista asioista

eikä vain sodasta ja muusta sellaisesta, kuten uusista hevosista tai

keväällisistä vasikoista. Hän sanoi minulle lähtiessäni: Teille on

jumala antanut oivan vaimon. Kiittäkää häntä joka päivä siitä. Minä en

sanonut hänelle mitään, mutta kyllä minua nauratti, kun hän saattoi

luulla sinua minun vaimokseni. Hän on siinä suhteessa aivan yhtä hassu

kuin kaikki muutkin.

-- Kyllä meidän kohta täytyy jo tehdä loppu tästä ilveilystä, sanoi

Brita, sillä muuten nuo kaksi vanhaa herraa tulevat liian tunkeileviksi.

-- Eiköhän sinunkin jo tee mielesi pukeutua taas miehen pukuun. Minä

olen sinuun jo niin tottunut tuossa asussa, että melkein uskon sinun

aina pitäneen hameita kinttujesi ympärillä. Mutta mies on sentään aina

mies!

-- Elä sano niin. Mies on sitä, miksi nainen hänet lopulta tekee.

Samassa ilmestyi vanha Leena ovelle ja sanoi:

-- Sauna olisi nyt niinkuin valmiina. Jos herra ja rouva tahtoo kylpeä

ennenkuin väki sinne menee, niin olisi nyt aika sopivin.

-- Kyllä me tulemme, vastasi Arvid.

-- Sinä saat mennä sinne yksinäsi, sanoi Brita Leenan mentyä.

-- Miksi et sinä tule? kysyi Arvid. Sinä et ole käynyt saunassa sen

jälkeen, kun täällä ensi kertaa kylvöit, ja siitähän on jo niin pitkä

aika, että luulisi sinunkin ruumiisi löylyn suloutta tarvitsevan.

-- Jos minä sinne tulen, niin silloinhan kaikki huomaavat, että minä en

olekaan nainen.

-- Jaa-a, se on totta, sanoi Arvid. Mutta helpostihan se estetään. Minä

ajan saunottajan pois. Ja sitten me menemme kahden saunaan.

-- En minä kuitenkaan tule.

-- Et tule? Mutta luulisihan sinun ruumistasi jo syyhyttävänkin, kun et

ole ollut niin pitkään aikaan itseäsi pesemässä. Ethän sinä ole ollut

edes uimassakaan.

-- Minua alkaa pyörryttää vedessä.

-- Nyt sinä puhut joutavia? Saunaan nyt! Me molemmat tarvitsemme sen

varsin hyvin.

-- Anna minun mennä sinne ensiksi, sanoi Brita.

-- Sen saat varsin hyvin minun puolestani tehdä. Mene vain, sanoi

Arvid. Ota vanha Vappu saunottamaan. Se on niin vähänäköinen, ettei se

mitään huomaa, ja lieneekö tuo koskaan huomannut erotusta miehen ja

naisen välillä.

-- Sinä jäät tänne siksi, kunnes minä olen saunasta palannut? sanoi

Brita.

-- Minnekäs minä muuallekaan menisin, vastasi Arvid. Tiedäthän, että

minun on aina sinun seuraasi ikävä. Ja tänä iltana sinä taas istut

minun kanssani pitkään yöhön, eikö niin, ja kerrot minulle kaikenlaista

sellaista, josta minä en ole ennen tietänytkään.

-- Kerron, kerron, kun vain täällä kauniisti odotat?

-- Jollet usko minun kauniisti odottavan, niin sido minut jalasta

pöydän jalkaan kiinni, niin voit olla varma siitä, että pysyn täällä.