XVI

Vaiti istui Arvid huoneen toisella puolella. Omituiset ajatukset

alkoivat kiertää hänen aivoissaan. Hän kuunteli toisten puhetta

hetkisen, mutta pian oli hän kokonaan unohtanut heidät.

Oliko tuo hänen vaimonaan ilveilevä ihminen mies vai nainen? Hän oli

kyllä heti alussa tätä epäillyt naiseksi, mutta olihan tuo silloin

miekallaan opettanut hänelle, mitä miehekkäisyys on. Mutta kuitenkin,

hänhän oli itse sanonut: jos minä olisinkin nainen! Niin, jos hän olisi

nainen, niin eivät nuo kaksi vanhaa juhtaa tuolla saisi istua penkillä,

vaan nousisi hän, Arvid, paikaltaan ja löisi heidät yhdeksi liiskaksi.

Niin, mutta millä oikeudella? Vaikka tuo olento olisikin nainen, niin

mitä oikeuksia Arvidilla olisi häneen? Eihän hän rakastanut ketään

muuta kuin tuota tyttöä siellä Turussa. Ja se tyttö oli vihaisena

jättänyt hänet keskelle katua. Hänen vaimonsa olisi ehkä voinut tulla

salapuvussa hänen luokseen. Mutta miksi hän sen olisi tehnyt? Hänhän

oli antanut täyden vapauden hänelle.

-- Ei tässä muu auta kuin täytyy minun keskustella asiasta jonkun minua

viisaamman kanssa, arveli Arvid. Mutta eihän täällä ole ketään muuta

kuin hän itse, jonka kanssa minä voin puhella. Ja jos hän on nainen,

niin hän tietysti tekee koko ajan minusta pilkkaa. Haavuri on viisaampi

minua. Hänhän tuon ihmisen tänne toikin. Hän siis voi tietääkin jotain.

Arvid nousi paikaltaan ja sanoi toisille tuvassa oleville:

-- Minä jätän teidät rauhaan, saatte pitää niin hauskaa kuin jaksatte

ja ennätätte!

Hän tuli kartanolle ja huuteli haavuria. Tämä oli paraillaan tallissa

ja vastasi sieltä. Arvid meni hänen luokseen.

-- Tulehan, mies, tänne, minulla olisi sinulle yhtä ja toista

juteltavaa.

He istuivat tallin oven luo rinnatusten kumoon käännetyn korvon päälle.

-- Mikä nyt on hätänä? kysyi haavuri.

-- Sanohan minulle suoraan, mikä se ihminen on, joka sinun kanssasi

tuli tänne?

-- Niin, Adolfko?

-- Sama juuri. Onko hän mies vai nainen?

-- Mies kai hän on. Sellaisena minä olen häntä pitänyt ja sellaisena

tekin olette.

-- Tiedätkö sinä aivan varmasti, että hän on mies?

-- Näkeehän sen sellaisen kaikesta pienimmästäkin.

-- Ei sitä sellaista niin vain kaikesta pienimmästä näe. Tietää se

täytyy!

-- Kai te sen itse tiedätte, joka hänen kanssaan olette ollut paljon

enemmän kuin minä.

-- Mistä minä kaikki tietäisin? Ihminen minäkin olen.

-- Mistä te nyt olette tullut sellaiseen ajatukseen, että hän on nainen?

-- Kun nuo kaikki hänen jälestään juoksevat. Joko sitten kaikki muut

ovat aivan hassuja tai minä sellainen olen.

-- Samahan tuo on, kuka hassu on.

-- Ei se ole aivan sama. Jos hän on nainen, niin minä en päästä ketään

hänen lähelleen.

-- Miksi ette? Ette kai te häntä rakasta? Tuota toistahan te rakastatte.

-- Ei puhuta nyt siitä asiasta, se ei kuulu tähän. Hän on siis nainen?

-- Hän on mies!

-- Jos hän on mies, niin saavat nuo vanhat herrat sittenkin kadota

talosta.

-- Minkä tähden? Jos hän tahtoo pitää hauskaa vetämällä heitä nenästä...

-- En minä voi sanoa, minkä tähden, se on nyt vain niin, että minä

tahdon olla yksinäni hänen seurassaan, olkoon hän vaikka mieskin!

Ja Arvid nousi paikaltaan ja meni tupaan.

-- Nyt saatte mennä! sanoi hän avatessaan oven.

-- Mutta minkä tähden? huusi Erik.

-- Se on niin kuin minä sanon. Tässä ei tarvita olla mitään erityisiä

selityksiä.

-- Mutta meillähän on lupa, sanoi Erik.

-- On kyllä, mutta ei se tarkoita sitä, että te kaiken päivää täällä

olisitte. Nyt tahdon minä tämän ihmisen kanssa puhua.

Ja niin käskevä oli Arvidin muoto, että vanhat herrat, ottaen hellät

jäähyväiset Britalta, poistuivat.

Kun Arvid ja Brita olivat jääneet kahden, niin Brita kysyi:

-- Mikä sinua oikeastaan vaivaa? Toisena hetkenä sinä annat heille

luvan olla minun seurassani ja toisena ajat heidät pois.

-- En minä itsekään tiedä, mikä minua vaivaa, vastasi Arvid. Minun on

niin vaikea olla kuin olisin kipeä. Minä en osaa olla rauhallinen.

Kuule, oletko sinä mies vai nainen?

-- Miksi sinä sitä kysyt?

-- Sano suoraan, oletko sinä mies vai nainen?

-- Tiedäthän sinä itse, mikä minä olen.

-- Minähän olen niin tyhmä, etten minä kaikkea tiedä.

-- Mutta totta kai sinä sellaisen tiedät.

-- Niin sitä luulisi, mutta sinä olet niin merkillinen ihminen, että

tässä menen aivan sekaisin sinun seurassasi. Kun minä näen, miten sinä

olet ystävällinen noille vanhoille tahkoille, niin minä olen kade.

Jumal'avita, kade minä olen! Eihän minulla ole syytä sellaiseen, mutta

minä en sille mahda mitään. Minä olen kade jokaiselle, jonka kanssa

sinä olet.

-- Kyllähän minä heidän seurastaan saatan luopua.

-- En minä sitäkään tarkoita. Täytyyhän sinun saada huvitella, kun

kerran olet tänne yksinäiseen paikkaan tullut. Ja mitä hupia sinulla

olisi sellaisen jörön seurassa kuin minä olen. Katsohan, minä en ole

ennen tietänyt, että olisi maailmassa ihmisissä muuta erotusta, kuin

mikä on miehen ja naisen välillä. Mutta nyt minä olen alkanut huomata,

mitä ihminen on sellaisenaan.

Britan silmät säihkyivät, kun hän katsoi edessään olevaan mieheen, joka

ei uskaltanut häneen katsoakaan.

-- Istuhan tänne minun viereeni, sanoi Brita, niin keskustelemme oikein

rauhallisesti.

-- Sitähän minä juuri tahtoisinkin, sanoi Arvid. Minä en pääse enää

oikein itsestäni selville. Minä olen ollut tähän asti tuommoinen noin

vain. Kyllähän sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Minä olin sodassa,

tapoin ihmisiä ja rakastelin naisia, ja sillä välin rukoilin jumalaa.

Mutta ei se elämän järjestys enää minua miellytä. Minä kaipaan jotain

muuta enkä itsekään tiedä, mitä se on.

-- Sinä ikävöit tuota naistasi, jonka näit Turussa?

-- En minä sitäkään enää tiedä. Minusta tuntuu aivan siltä, kuin

minussa äkkiä olisi auennut jotain. Minä olen ollut kuin kasvi, joka

kauniina aamuna äkkiä huomaa kukkivansa. Ja katsohan, sinä olet sen

ihmeellisen seikan saanut aikaan. Jätä tuo naisen puku ja ole mies

minun seurassani, sillä minä tarvitsen nyt miestä, jonka kanssa saan

puhella ja keskustella kaikesta.

-- Mistä kaikesta?

-- Siitä, joka on ollut ja joka vielä tulee.

-- Sinähän sanoit jo, millaista sinun elämäsi on ollut.

-- Ei se siinä vielä kaikki ole. Kyllä kai Erik oikeassa oli, kun

sanoi, että minun esi-isäni on ollut paholaisen poika, sillä niin

kuuma veri on minun suonissani. Kun minä ajattelen kaikkea sitä, mikä

on ollut takanani, ja ajattelen nyt kaikkea sitä, mikä on edessäni,

ja minun tulisi sanoa, millä tavoin tässä päästään eteenpäin, niin

olen pahassa pulassa. Minä puhun nyt tässä sinulle hiukan sikamaisia

asioita, mutta minun täytyy niistäkin kerran puhua. Minä olen aina

pitänyt naisista, minä en niiden jälestä ole juossut, mutta kyllä ne

minun jälestäni. Ja vaikka minä olen ollut niille kuinka tyly tahansa,

niin ovat ne tulleet vain sitä hullummiksi.

-- Sinä olet siis heitä rakastanut kuitenkin?

-- En minä tiedä, onko se sellainen ollut rakkautta. Minä olen ottanut

heitä omakseni silloin, kun on vereni sitä vaatinut. Minä en ole

kenellekään luvannut mitään, enkä sen vuoksi ole mitään pitänytkään.

Kyllähän ne ovat lähtöäni itkeneet, mutta se ei minua ole liikuttanut.

Mutta sitten tuli tuo nainen siellä Turussa tielleni. Hän oli

ensimäinen, joka ei minusta huolinut, joka ajoi minut luotaan, ja

silloin minä huomasin, että on niitä naisiakin kahdenlaisia maailmassa,

sellaisia, joita mies rakastaa, ja sellaisia, jotka miestä rakastavat.

Siellä Saksassa minulla oli tuollainen nainen, joka minua rakasti ja

jota minäkin rakastin tai ainakin luulin rakastavani.

-- Rakastatko sinä häntä vieläkin? kysyi Brita hiljaa.

-- Ne asiat ovat jo olleet ja menneet. Minun rakkauteni loppui

samalla kun tein suuren tyhmyyden hänen tähtensä. Katsohan, hän asui

Nürnbergin kaupungissa, jonka me olimme valloittaneet, mutta joka

sitten joutui saksalaisille. Eräänä iltana, kun me jo olimme kaukana

siitä kaupungista, nakkausi minuun sellainen palava ikävä tuon naisen

luo. Minä olin aivan kuin sokea ja järjetön sinä iltana. Minä otin

hevoseni ja ajoin tulista vauhtia sitä kaupunkia kohden. Minä tulin

sinne ennen aamun koittoa. Muurin luona minä seisautin hevoseni, kätkin

sen metsikköön ja hiivin muurin luo. Ja sitten minä kiipesin muurin

yli. Minä en ajatellut mitään vaaraa. Minä en edes muistanut, että

sellainen minua uhkasi, minä tahdoin vain saada tuon naisen. Minä en

voi ymmärtää, mistä sellaisen voiman sainkaan, mutta niin se vain oli,

että minä kiipesin kuin kissa muuria ylös. Minä tapoin siellä vartian,

joka astui tielleni, ja sitten nopeasti katosin kaupunkiin. Minä tulin

tuon naisen asunnolle ja suljin hänet syliini. Kun hänen luotaan

lähdin, niin vihasin häntä. Minä en tiedä, miksi niin tein. Ehkä sen

tähden, että hän niin helposti oli minulle antautunut. Jos hän olisi

vastustanut minua, niin, jos hän sen olisi tehnyt, niin minä olisin

ollut valmis kuolemaan hänen puolestaan. Minä ajattelen nyt tuota

kaikkea ja minä kummastelen itseäni.

-- Miksi sinä sen teet?

-- Minä en tiedä oikein, miksi sen teen. Minusta olisi varmaankin

tullut aivan toisenlainen mies, jos joku nainen olisi ottanut minut

toiselta kannalta. Ja sitten minä kirosin naisia taas niin kuin mies

vain verivihollistaan kiroo. Minä olen koko ajan odottanut sitä oikeata

naista. Minä en tiedä, ymmärrätkö sinä, mitä minä tarkoitan?

-- Kyllä minä ymmärrän. Jatka vaan!

-- Minä olisin tahtonut, että se nainen olisi vaatinut minulta

jotain, uskonut minuun. Minä en osaa oikein sanoa, mitä hänen olisi

tullut tehdä. Siellä oli meidän väessämme eräs mies, jolla oli se

kummallinen ominaisuus, että hän ei koskaan lukenut raamattua eikä

muita pyhiä kirjoja. Hänellä oli aina kaikenlaisia latinankielisiä

kirjoja. Ja hän puhui kerran minulle siitä, että jokaisella meistä on

samoin kuin eräällä joskus eläneellä sankarilla, joka muuten oli aivan

haavoittumaton, kantapää, mihin pistämällä voi miehen tehdä heikoksi

ja sitten tappaa. Hän sanoi, että meillä kaikilla on tuollainen

kantapää... Akilleen kantapää, nyt minä sen nimenkin muistan...

tuollainen Akilleen kantapää, joka tekee meidän sielumme heikoksi

ja koko elämämme vaikeaksi. Kun se on turvaamaton, niin me tulemme

heikoiksi. Minä en silloin sitä ymmärtänyt, mutta nyt sen ymmärrän.

Minä en ole koskaan uskonut mitään itsestäni, en koskaan luottanut

mihinkään muuhun kuin omaan voimaani, mutta onhan sitä muutakin kuin

nyrkki, jolla mies voi voimaansa näyttää. Sinä olet tullut minun

elämääni ja sinä olet muutamassa päivässä saanut minut ajattelemaan

yhtä ja toista. Minä olen huomannut, että minä sinua tarvitsen aivan

välttämättömästi. Tämä kuuluu varmaankin sinusta kummalliselta?

-- Ei, ei laisinkaan.

-- Jos sinä olisit ollut nainen, niin sinä tietysti olisit tehnyt

aivan samoin kuin kaikki muutkin naiset. Sinä olisit tietysti koko

ajan ajatellut, millä kaikilla keinoilla sinä saat minut valtaasi.

Siksi, kun minä kuulin, että sinä voisit olla nainen, niin minua oikein

hirvitti. Arvaanhan minä, mikä melu ja meteli tästä sitten taas olisi

syntynyt. Sinä olisit kiihottanut minua, ja minä olisin juossut sinun

jälestäsi, enkä ennen olisi sinulle rauhaa antanut kuin olisin sinut

saanut valtaani. Ja kun se olisi tapahtunut, niin minä olisin sinut

heittänyt pois luotani. Minä olisin aivan varmasti sen tehnyt.

-- Sinä siis todellakin uskoit, että minä olin nainen?

-- Eihän mies sille mitään mahda, että hän uskoo kaikenlaisia

tyhmyyksiä. Olisihan minun pitänyt huomata, että niin viisasta naista

kuin sinä olet ei jumala ole siinä kiireessä, millä hän ihmisiä tekee,

joutanut valmistamaan.

-- Ja mitä sinä sitten minusta nyt oikeastaan tahdot?

-- Sitä, että me olemme taas kuin mies ja mies ja että tuo narripeli,

joka on sinun hameissa kulkemisesi, heitetään pois. Minä olen sinun

seurassasi oppinut aivan äkkiä ajattelemaan. Se on sellainen ilo, että

minä en osaa sitä sanoilla sinulle selittää. Mutta koetahan kuvitella,

miltä se sinusta tuntuisi, jos olisit sokea ja sitten aivan äkkiä

saisit silmiesi valon. Minä en oikein ymmärtänyt, mitä sinä minulle

merkitset, ennenkuin tulin äkkiä ajatelleeksi sitä, että sinä lähtisit

minun luotani pois. En minä tässä kadehdi muuta kuin sitä, että nuo

toiset ja niiden seura voisi tulla sinulle rakkaammaksi kuin minun.

-- Ole huoleti. Ei minulle kukaan ole niin rakas kuin sinä olet, sanoi

Brita. Minä voin sen vannoa sinulle.

-- Kuulehan nyt, poika, kun minä sinulle sanon jotain oikein

vakavasti. Minä olen taas aivan varma siitä, että minä kerran saan

tuon tytön sieltä Turusta omakseni. Kyllä jumala hänet kerran minun

tielleni juoksuttaa. Ja kun hän tulee, niin täytyy minun olla silloin

sellainen, että hänen ei tarvitse hävetä ottaneensa tällaisen miehen

aviomiehekseen. Ja siinä sinä saat auttaa minua. No, mitä sinä siihen

sanot?

-- Koetetaan sitten miestä höylätä.

-- Niin juuri, höyläämistä minä kaipaan. Ja oikein tuntuvaa

höyläämistä, sellaista, että lastut sinkoavat korkealle.

-- Minä tiedän keinon, millä me alotamme.

-- Sano se, ja minä noudatan sinun neuvoasi ja teen ihan kaiken, minkä

sinä käsket. Ja minä möyryän ja ponnistan niin, että paikat tärisevät,

kunnes olen sellainen kuin tahdot. Minä otan sinut esimerkikseni ja

koetan muodostua sinun mukaasi.

-- Kuule siis! sanoi Brita, ja hänen äänensä oli ihmeellisen heleä.

Anna minun olla naisen puvussa ja koeta ajatella, että minä olen tuo

sinun rakkaasi. Joka kerta, kun sinä olet toisenlainen kuin sinun

tulisi olla, sanon minä sen sinulle.

-- Sinä arvelet, että minun tulisi olla siis samassa roikassa kuin nuo

kaksi puolihassua herraa?

-- Sitä en tarkoita, vaan että sinä olisit minulle aivan sellainen kuin

olisit tuolle tytölle, jos hän olisi vaimosi, yhtä kunnioittava ja yhtä

hyvä.

-- Etkö sinä keksi mitään muuta keinoa kuin tuon? Eikö sellaisista

varsinaisista saarnoista olisi enemmän hyötyä?

-- Minä en usko tuollaisiin saarnoihin. Eihän hevonenkaan opi, jos

sille vain puhuu, satula sille on pantava selkään.

-- Pane sitten satula minun selkääni, minä tottelen. Ja jos

vikuroitsen, niin lyö oikein tuntuvasti piiskalla. Kyllä tämän ratsun

nahka kestää.

Ja Arvid tarttui lujasti molemmilla käsillään Britan olkapäihin ja

ravisti häntä.

-- Olet sinä sentään eriskummallinen ihminen, muuta en voi sanoa,

huudahti hän. Minä melkein nyt toivoisin, että sinä olisitkin nainen.

Kyllä minä sinua palvelisin niin, että jumalakin sitä lystikseen

katselisi. No, mitä se minun emäntäni siis ensiksi käskee?

-- Alotetaan ulkoasusta.

-- Eikö se sitten ole muka hyvä ja kelvollinen?

-- Milloinkahan sinä olet viimeksi tukkasi sukinut?

-- Elä nyt ala sellaisista pikkuasioista. Eikö sinulla ole mitään

parempaa?

-- Ei se ole mikään pikkuasia. Koska sinä olet viimeksi tukkasi sukinut?

-- Kuka niitä sellaisia panee muistoonsa, taisi olla eilen aamupäivällä.

-- Ja miten sinä sitä olet sukinut? En minä eilen ainakaan huomannut

siinä mitään erotusta.

-- Sepä oli ihme ja kumma, kun minä sormillani sitä haravoin pitkät

ajat.

-- Arvasinhan minä, että viisipiikkistä siinä oli käytetty.

-- Mutta eihän se sellainen tule kysymykseen näin meidän miesten kesken.

-- Minähän olen nyt sinun vaimosi. Menetkö sukimaan vai et?

-- Menenhän minä, herran tähden, menenhän minä.

Ja nauraen poistui Arvid tuvasta.

Kun Brita oli jäänyt yksin, seisoi hän kauan paikallaan silmät ummessa

ja voimakkaasti nousi rinta. Ja sitten hän vaipui penkille ja itki,

itki kauan onnesta ja ilosta. Hän tiesi nyt, että onni oli tullut

hänelle, että se oli tullut tuon suuren ja rotevan miehen muodossa,

että hänen täytyi kaikki valmistaa niin, että se ei katoaisi. Hän tiesi

jaksavansa vielä odottaa onneaan, vaikka verensä leiskahtelikin niin

voimakkaasti hänen suonissaan.

Kuluipa kotvasen aikaa, niin Arvid pisti päänsä ovesta sisään ja sanoi

nauraen:

-- Mitä nyt sanotaan? Minä olen pessytkin sen yksintein, ja niin on

suorana tukka, että eivät hevosen hännän jouhetkaan ole sen suoremmassa.