XV

Seuraavana päivänä haavuri näki Erikin ja Akselin lähestyvän taloa,

kukka oli kummallakin napinreijässä leuan alla, ja niin olivat miehet

piukeita, että olisi luullut heidän olevan vihille menossa. Hän juoksi

heti viemään tätä ilosanomaa Arvidille.

-- Ne molemmat vanhat herrat ovat tänne tulossa, tuolla astelevat

rannasta päin taloon, ovat varmaankin soudattaneet itsensä tänne

niemeen.

-- Mitä kummaa ne nyt taas tänne tulevat? huudahti Arvid.

-- Sitä talon rouvaahan ne tulevat höynäämään.

-- No, kylläpä sitten ymmärrys näyttää kokonaan olevan kadonnut

Sysmästä, kun he niin erehtyvät tuosta naisen vaatteissa liikkuvasta

pojasta, että kiertelevät taloa kuin koirat maaliskuussa. Luulisi

oikean miehen haistavan, missä nainen on.

Arvid meni pihalle vastaan ottamaan vieraitaan, jotka heleä puna

kuihtuneilla poskillaan, äänessä nuorekas kilahdus ja ruumis

sätkähdellen teeskenneltyä nuoruutta lähestyivät pihamaata.

Katsellessaan heitä Arvid oli sielussaan huvitettu. Hän huomasi, miten

naurettavia nämä miehet olisivat olleet siinäkin tapauksessa, että tuo

talon nuori emäntä todellakin olisi ollut nainen. Hänen mielestään

olivat nuo ukot niin perin naismaisia halussaan keikailla. Ja hän

tahtoi oikein runsaasti heitä kurittaa. Hän alkoi heidän kanssaan

puhelun kaikista maailman asioista ja häntä huvitti suuresti nähdä,

miten nämä miehet tulivat yhä levottomammiksi ja kärsimättömämmiksi.

Lopulta Erik kysyi:

-- Kai talon rouva on kotona?

-- Kotona hän on talon askareissa, sanoi Arvid. Minä menen hänet

noutamaan.

Arvid tuli Britan luo, joka paraillaan puheli haavurin kanssa.

-- Siellä ne vanhat haaskat, jotka sinua niin silmittömästi ihailevat,

ovat tuvassa, sanoi hän. Tule heidän luokseen, jotta saat pitää heitä

pilkkanasi.

-- Mene edeltäpäin, sanoi Brita. Minä järjestän päähinettäni hiukan,

jotta eivät huomaa minun lyhyttä tukkaani.

-- Kyllä minä sitten pian lähden seurastanne pois, jotta saatte oikein

rauhassa pitää peliänne, sanoi Arvid mennessään.

Britan koetellessa sovitella tukkaansa kauniiksi kiharoiksi sanoi

haavuri hänelle:

-- Minun järkeni tuppaa toisinaan teidän suhteenne menemään

saranoiltaan ja jäämään lonkalleen. Minun täytyy teiltä kysyä, miksi

te tätä leikkiä oikeastaan vielä jatkatte? Ettekö mielestänne ole

jo päässyt kylliksi selville miehestänne? Hänhän on niin rakastunut

teihin, että sitä kuunnellessa silmät jäävät päässäni pystyyn.

-- Sinä erehdyt, sanoi Brita. Ei hän minua rakasta. Tuota tyttöä hän

rakastaa.

-- Eikö se ole sama asia, kun tekin olette sama ihminen.

-- Ei sentään. Minä jatkan tätä leikkiä siksi, kunnes mieheni rakastuu

minuun.

-- Vai niin. Ja siihen te aiotte noita kahta vanhaa matoa käyttää

syöttinä. Mutta siitä asiasta ei tulekaan mitään, sillä miehenne on

aivan varmasti vakautunut siitä, että te olette mies.

-- Mutta kun hän saa tietää, että hän onkin erehtynyt?

-- Voi, poika parkaa, silloin hänen päänsä menee niin sekaisin, että

sitä ei taida enää millään saada entisille nastoilleen takaisin.

-- Silloin vasta, kun hän minun tähteni on unohtanut tuon toisen,

silloin voin hänestä olla aivan varma.

-- Jos jokainen hommaisi noin paljon saadakseen toisen rakastumaan

itseensä, niin eihän tässä maailmassa enää jouduttaisi mitään muuta

tekemäänkään. Kyllä sen huomaa, että te naiset olette todellakin

käärmeen sukua. Niin te kiemurtelette ja kääntelette, ettei tiedä enää,

millä keinoin teidät kiinni saisi.

-- Kyllä minä keinon tiedän. Käärmeen saa kiinni, kun ottaa sen pään

käsiensä väliin. Ja kun kerran mieheni ottaa minun pääni käsiensä

väliin, niin silloin minä olen voitettu.

-- Mutta en minä sittenkään vielä ole oikein selvillä siitä, miksi te

häntä tahdotte näin kovasti piinata.

-- Minä tahdon, että hän pitäisi minusta ensiksi ihmisenä ja sitten

vasta naisena.

-- Vai ensin ihmisenä? Kunhan itse ensin olisitte ihmisiksi. Mutta tämä

tällainen menettelynne on jo suorastaan eläinrääkkäystä.

-- Olkoon vain, mutta kyllä hän on niin vahva, että häntä huoleti voi

hiukan rääkätäkin. Niin, häntä ja noita toisia. Tiedätkö, minä olen nyt

niin iloisella tuulella, etten tahdo maassa pysyä.

-- Lentäkää sitten, silloinhan saan nähdä, millainen se kanahaukka on.

-- Tule sinäkin joukkoon, niin koppaan minä sinutkin yksintein.

-- No, no, siivolla, siivolla. Minulle ei ole annettu muuta kuin järjen

kipinä, ja sitä minä varjelen visusti.

-- Koeta sitten saada täällä ollessasi päähäsi, että nainen on valmis

mihin tahansa sen miehen puolesta, jota hän rakastaa, mutta hän tahtoo

myöskin, että mies sitä ennen olisi sellainen, ettei naisen tarvitse

nimittää itseään hänen edessään luomakunnan kruunuksi.

Brita meni tupaan, jossa molemmat vanhat herrat jo häntä kiihkeästi

odottelivat. He riensivät heti häntä vastaan sellaisella ilolla, että

Britaa nauratti ja Arvidia suututti. Hän ei itsekään tietänyt, miksi

hän oikeastaan oli suuttunut, mutta häntä harmitti se ystävällisyys,

jolla Brita kohteli noita molempia miehiä, oli heille ystävällinen

ja herttainen. Ja Arvidin mielestä hän oli niille herttaisempi kuin

hänelle. Ja hänessä heräsi vimmainen halu halventaa näiden molempien

miesten ansioita tuon naiseksi puetun pojan edessä.

-- Kuulehan, Erik! sanoi hän. Sinä et ole vielä minulle kertonutkaan,

miten sinun terveytesi laita oikeastaan on.

-- Kuinka niin? sanoi Erik vihaisesti. Mitä minun terveyteni muihin

kuuluu kuin minuun? Minä olen terve, aivan terve, enkä ole sairas

koskaan ollutkaan.

-- Elä nyt puhu joutavia, sanoi Arvid. Sinähän pääsit sodasta pois

siksi, että sinä olit kokonaan rikki ammuttu.

-- Se ei ole totta. Minulla oli haavoja, mutta minä en suinkaan ollut

"rikki ammuttu".

-- Mutta niin asiapapereissa on, minä tiedän sen, intti Arvid.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Minähän itse olen sen paperin kirjoittanut siellä Saksanmaalla.

Sinulla ei silloin ollut mitään muuta ehjää paikkaa kuin pääsi.

-- Ole vaiti, sähisi Erik. Ei sellaisista asioista puhuta naisten

kuullen.

-- Miksei? sanoi Brita. Sehän on miehen kunnia, että hänellä on niin

monta haavaa kuin mahdollista.

-- Tarkoitatteko te todellakin täyttä totta? sanoi Erik aivan sulaen

ihastuksesta.

-- Minä en mitään niin hartaasti ole toivonut kuin saada hoidella

haavoittunutta sankaria, vastasi Brita.

-- Jos niin on asian laita, niin pitäisi minun saada olla täällä, sanoi

Aksel. Minulla on vielä monta parantumatonta haavaa.

-- Niin, mutta missä sinulla ne ovat, huusi Arvid. Minä muistan varsin

hyvin, kuinka sinä lähdit Saksasta pois etkä osannut istua. Sielläpäin

ne sinun haavasi ovat.

-- Tämä on loukkaavaa! huusi Aksel ja nousi kiivaana ylös.

-- Elkää kiivastuko, sanoi Brita. Haava on aina miehelle kunniaksi,

olkoon se missä paikassa tahansa. Mutta nyt minä kiellän tästä asiasta

enää sen enempää puhumasta.

Britan oli vaikea hillitä nauruaan nähdessään, miten kiukkuisena Arvid

katsoi häneen, kun ei saanutkaan häväistä toisia sillä tavalla kuin hän

oli aikonut.

Brita alkoi kysellä kaikenlaista molempien herrojen maatiloista, ja

vilkkaasti selittivät molemmat kartanoittensa ihmeellisiä etuja.

-- Kuinka teidän kartanonne ovat joutuneet niin lähelle kirkkoa? Eikö

muualla ole laveammat maat? kysyi Brita.

-- Sinnehän ne ovat jääneet, minne paholainen heidän esi-isänsä on

heittänyt, sanoi Arvid, joka taas sai mielestään sopivan tilaisuuden,

iskeäkseen noihin molempiin vanhoihin herroihin.

-- Mitä sinä sillä tarkoitat? sanoi nauraen Brita, joka erinomaisen

hyvin arvasi Arvidin mielenlaadun.

-- Sehän on vain eräs vanha tarina, jota hän tarkoittaa, sanoi Aksel.

-- Kerrohan se, sanoi Brita.

-- Ei sitä kannata kertoa, sanoi Erik. Mutta Arvid oli päättänyt kertoa

jutun ja hän tekikin sen.

-- Siihen aikaan, kun paholainen tässä maailmassa kulki ja omiansa

korjaili haltuunsa, niin ajoi hän kerran kotiansa kohti reellä, missä

oli aatelisia, jotka aina ovat olleet niitä syntisimpiä. Hän antoi

hornan hevosten mennä huimaa vauhtia eteenpäin, sillä matka oli pitkä

paholaisen asuntomaille. Kun hän tuli Sysmän kohdalle, niin kaatui reki

kirkon nurkkaan töytätessään ja kaikki sen sisällä olevat aateliset

lensivät pitkin pitäjää. Sen vuoksi niitä onkin tässä pitäjässä enemmän

kuin missään muualla.

-- Sinä unohdit erään asian, sanoi Erik, joka vuorostaan tahtoi iskeä

takaisin Arvidiin. Paholaisella oli oma poikansa renkipoikana, joka

seisoi reen kannaksilla. Sekin keikahti maahan, kimmosi siitä yhtenä

pyöränä, lensi Majuveden poikki ja putosi vasta sille kohtaa, jota

nytkin vielä Pyöriäksi nimitetään. Mutta paholainen käänsi kiireimmän

kautta rekensä taas oikeinpäin ja alkoi ajaa Päijännettä kohti,

päästäkseen suorinta tietä Tukholmaan, jossa aina on ollut runsaimmin

syntisiä herroja. Poika kun näki isänsä ajavan ilman halki, juoksi

huimaa vauhtia jälessä ja pääsi maata myöten niemeen asti. Siinä se

pitkän aikaa huuteli isäänsä ja polki hädissään maata, jotta se aivan

pehmisi ja muuttui rapakoksi. Mutta paholainen ei muistanutkaan omaa

poikaansa, vaan kiisi eteenpäin hakemaan uutta vartaan täytettä. Ja

niin jäi poika asumaan sille paikalle. Ja sitä paikkaa sanotaan vielä

tänäkin päivänä Rapalaksi. Ja siksi sen suvun miehillä onkin sellainen

paha sisu kuin paholaisen jälkeisellä ainakin.

Arvid oli noussut ja puhisi kiukuissaan. Hänen teki jo mieli lyödä,

mutta hän häpesi sitä. Hän pui hetkisen nyrkkiä ja meni tiehensä

tuvasta.

-- Teidän miehenne taitaa olla kovasti mustasukkainen? sanoi Erik.

-- Eikö hänellä sitten olisi siihen hiukan syytäkin? sanoi Brita ja loi

hempeän katseen Erikiin.

-- Jaa, mitenkä?

-- Minä tarkoitan, että eikö hän juuri teidän molempien tänne-tulon

kautta ole saanut syytä sellaiseen?

-- Jos minä vain uskaltaisin toivoa, että armollinen rouva meidän

tulomme siten käsittäisi.

Samassa aukeni ovi ja Arvid pisti päänsä sisään.

-- Kuule, Erik, sinä joka niin hyvin olet tuntevinasi minun sukuperäni,

sanoi hän kiukkuisella äänellä, tiedät kai myöskin, että se nuori

paholainen oli sama, joka rakensi sinne Liikolan lahden perukkaan

sen ihmeellisen luolan, missä äitisi tarinan mukaan sattumalta

sinut synnytti. Siksihän koko pitäjä sanookin sinua siksi "vanhaksi

Erikiksi". Ja sinä tiedät varsin hyvin, ketä sillä tarkoitetaan. Minä

olen edes jälkeläinen, mutta sinä olet se itse. Oletko nyt tyytyväinen?

Ja ovi paukahti kiinni.

Erik ja Aksel katsoivat noloina toisiinsa, mutta Brita nauroi, nauroi

niin sydämestään, että tupa helisi.

-- Hän oli todella verraton, sai hän vihdoin sanotuksi naurun keskellä.

Vai se on teidän nimenne? Suottako te onnuttekin hiukan toista

jalkaanne. Taitaa olla sukuperintöä.

-- Jos tekin tässä alatte tehdä minusta pilkkaa, niin menen tieheni,

sanoi Erik ja nousi majesteetillisena paikaltaan.

-- Ei, en minä pilkkaa tee, vakuutti Brita. Minähän olen niin iloinen

siitä, että täällä käy ihmisiä minua tapaamassa ja minua ilahduttamassa.

-- Jos ilahduttaminen tulee kysymykseen, niin kyllä me olemme valmiita

parhaan kykymme mukaan sitä teille hankkimaan, vakuutti Aksel ja

siirtyi hiukan lähemmäksi Britaa.

-- Kyllä se on suorastaan synti, että noin kaunis nainen on tullut

vaimoksi sellaiselle miehelle kuin Arvid on, sanoi Erik. Eihän hänellä

ole muuta kuin raakuuksia suussaan, ja millainen hän on päänuppinsa

puolesta, sen me kaikin varsin hyvin tiedämme.

Näin jatkui keskustelua, jota Brita yhä vain kiihotti. Hän käytti

kaikki naiselliset mielistelykeinot ja rohkaisi heitä heidän

valloittamisyrityksissään.

Mutta kartanolla kuljeskeli Arvid ja puheli itsekseen.

-- Minä olen ihan pähkähullu! sanoi hän. Tässä minä kuljeksin ja olen

kade kahdelle vanhalle miehelle, joita vedetään nenästä. Ikäänkuin

minun tekisi itse mieleni siihen joukkoon. Minä en tiedä, mikä minua

vaivaa oikeastaan. Olisipa nyt tuo poika täällä, niin kyselisin

häneltä. Mutta enhän minä häneltä voi mitään kysyä tässä asiassa. Minä

olen suuri narri, kun olen kade siitä, että hän puhelee toisten kanssa.

Jos hän olisi minun vaimoni, mutta hänhän on vai minun ystäväni. Niin,

ystävä hän on ollut minulle toden totta, sellainen, että moista saa

hakea kautta koko Suomen maan, niin no, ei sellaista muistakaan maista

löytäisi. Tässä minä istun ja ajattelen. Oikein naurattaa, kun muistan,

miten minä vielä lyhyt aika sitten olin sellainen, että saatoin istua

paikallani ajattelematta kerrassaan mitään. Hän tahtoo pitää hauskaa

tuolla sisällä. Täytyyhän minun jollain tavalla hänelle palkita kaikki

se, mitä hän on minulle tehnyt, ja auttaa häntä siinä, mikä hänelle

hupia tuottaa. Sen minä teen, niin totta kuin tässä olen. Minä menen ja

lisään tätä hullutusta niin, että siitä vasta oikein kova sekamelska

syntyy. Hän hiipi tupaa kohden ja avasi oven hiljaa. Kukaan ei häntä

huomannut, kun hän kurkisti sisään.

Suu ammollaan katseli Arvid sitä, mitä hän näki. Ikkunan luona istui

Brita ja hänen kummallakin puolellaan herra, ja nämä pitelivät hellästi

hänen käsistään kiinni ja kuiskailivat hänelle rakkaita sanoja.

-- No, mutta...! oli ainoa, minkä Arvid hämmästyksessään sai sanotuksi.

Ryhmä ikkunan luona singahti erilleen, ja kiljaisten pakeni Brita

huoneesta.

-- Minne hemmettiin sinä nyt karkaat? huusi Arvid hänelle. Ei tässä ole

hätäpäiviäkään.

Brita ei vastannut mitään, vaan katosi.

-- Sinun, Arvid ei tarvitse häntä tilille vaatia, sanoi Erik, joka

yhdessä Akselin kanssa oli noussut seisaalleen. Kaikesta siitä, mitä on

tapahtunut, olemme me kaksi valmiita antamaan sinulle täyden hyvityksen.

-- Minkä hyvityksen? sanoi Arvid.

-- Me olemme valmiit taistelemaan sinun kanssasi, jos niin tahdot.

-- Elkää siinä höpiskö joutavia, sanoi Arvid. Ette te ole minulle

velkaa mitään omista huvituksistanne.

-- Sinä otat tällaisen asian näin leväperäisesti? huusi Aksel. Etkö

sinä, mies, sitten ymmärrä, mistä tässä on kysymys?

-- Kyllä minä sen verran ymmärrän, vastasi Arvid. Te olette täällä

höynäilemässä minun rouvaani.

-- Ja sinä sallit sen noin vain tapahtua?

-- Minkäs minä sille mahdan, jos teidän mielenne tekee ja hän sen

sallii.

Erik ja Aksel katsoivat pitkään toisiinsa.

-- Elkää siinä seisoko kuin mitkäkin puukuvat paikallenne naulattuina,

sanoi Arvid. Luuletteko te, että minä aion tässä melun nostaa, vai

luuletteko, etten minä tiedä, mitä sanon?

-- Kai sinä tiedät, mitä sinä sanot, vastasi Erik. Mutta että sinä niin

sanot, se meitä kovasti kummastuttaa. Salli minun nyt kysyä sinulta

suoraan ja vilpittömästi: Rakastatko sinä tuota vaimonpuolta?

-- En rakasta. Hulluhan minä olisin, jos sen tekisin.

-- Miksi kaikkien niiden ja niiden nimessä sinä sitten hänet olet tänne

haalinut?

-- Kun hän tuli jälestäni.

-- Tämä on yhä kummallisempaa ja merkillisempää, sanoi Erik. Sinä et

aio siis häntä vaimonasi pitää?

-- Enhän minä häntä toki vaimonani pidä. Niin hassu minä en ole.

-- Sinä aiot siis hänestä luopua?

-- Sen minä teen vaikka heti, jos te niin haluatte.

-- Jos me haluamme? Tietysti me haluamme.

-- Ja kummalle meistä sinä hänet annat? kysyi Aksel.

-- Sille, joka hänet saa, tietysti.

-- Sinä annat siis meille täyden oikeuden koettaa valloittaa hänet

omaksemme?

-- Piirittäkää, piirittäkää niin paljon kuin vain tahdotte. Ei tämä

poika vastaan pane. Minä neuvon keinojakin, jos siksi tulee.

-- Kuule, Arvid, sanoi Erik. Salli minun vanhempana miehenä ja isäsi

ystävänä kysyä, oletko sinä hullu.

-- Olen kai minä ennen ollut hiukan päästä väärässä, mutta sitten on se

luiskahtanut taas paikoilleen.

-- Sinä et ilveile meidän kanssamme?

-- Enhän toki.

-- Sinä olet siis todellakin sellainen kummallinen mies, että päästät

tuollaisen vaimon luotasi pois?

-- Tuollaisen vaimonko? Niin, sellaisen vaimon kuin hän on päästän minä

kyllä luotani pois.

-- Minä en tiedä, miten minä sinua kiittäisin, sanoi Erik ja pudisti

Arvidin kättä. Sinä olet todellakin jalo, vaikka kovin merkillinen

ihminen.

-- Anna minun syleillä sinua, sanoi Aksel ja sulki Arvidin syliinsä.

-- Kun minä tänne tulin, niin en todellakaan olisi uskonut kaiken näin

päättyvän, sanoi Erik ja hän hypähteli ontuvalla jalallaan kepeästi

permannolla.

-- Elä siinä loiki suotta, sanoi Aksel, voit vielä taittaa niskasi,

sinä vanha koni.

-- Kuule, elä sinä tule minulle neuvoja antamaan, miten minä olen,

sanoi Erik. Ehjempi minä olen kuitenkin kuin sinä, jonka kaikki

paikatkaan eivät vielä ole parantuneet.

-- Mutta minua hän juuri lupasikin hoitaa, sanoi Aksel.

-- Sellaiset lupaukset eivät merkitse yhtään mitään, sanoi Erik.

-- Sinä kai luulet saavasi hänet?

-- No, ainakin yhtä hyvin kuin sinäkin.

-- Hiljaa, herrat, hiljaa, sanoi Arvid. Te saatte kaikessa sovussa

mielistellä häntä. Se, joka hänet saa puolelleen, saa hänet pitää. Ja

nyt minä menen ja kutsun vaimoni tänne. Minä aion itse olla läsnä ja

katsella, miten te kumpikin naista mielistelette. Minä, katsokaahan,

tahdon oppia sen keinon, jotta tarpeen tullen osaan.

-- Tahdotko sinä, että me sinun läsnäollessasi alamme?

-- Sen huvin ja opetuksen olette toki velvolliset minulle antamaan, kun

minä olen ollut näin kovasti suopea.

-- Mutta se tuntuu niin perin kummalliselta. Minä en tiedä, kuinka sitä

osaa sellaista, kun aviomies on läsnä, sanoi Erik. Mitä iloa siitä

omenienkaan varkaudesta on, jos isäntä vieressä katselee?

-- Koettakaa, koettakaa, sanoi Arvid ja meni tuvasta.

Pihalla tapasi hän Britan ja sanoi hänelle:

-- Mennäänhän nyt yhdessä tupaan, niin siellä alkaa sellainen leikki,

että sinulle riittää siitä nauramista vielä kuolinhetkelläsikin. Minä

olen noille kahdelle hullulle antanut luvan mielistellä sinua niin

paljon kuin tahtovat. Olisitpa nähnyt heidän naamojaan, kun minä heille

tämän asian ilmoitin. He olivat aivan kuin sekaisin päästään ja he

töllistelivät minuun kuin minä olisin ollut hullu eivätkä he. Kyllä

täytyy olla jokseenkin tyhmä, ennenkuin voi uskoa sinut naiseksi.

Näkeehän sen heti kaikesta, että sinä olet mies. Minä en koskaan siten

erehtyisi.

-- Odotahan, sinä sysmäläinen, ajatteli Brita, kun sinä kerran huomaat,

kuka tässä on ollut oikeassa, kuka väärässä!

Brita katsoi hymyillen Arvidiin.

-- Sinulla on niin perhanan kauniit silmät ja sinä katsot niillä niin

sanomattoman veitikkamaisesti, sanoi Arvid, että melkein toivoisi sinun

olevan naisen.

-- Mitä sinä sanoisit, jos minä olisinkin nainen? sanoi Brita ja juoksi

tupaan.

Arvid seisoi pihalla ja töllisteli Britan jälkeen.

-- Jos minä olisinkin nainen, mutisi hän. Mitä hän sillä tarkoittaa?

Aikooko hän saada minutkin yhteen vyyhteen noiden tuolla sisällä

olevien vanhojen koirien kanssa. Mutta siinä hän erehtyi. Ja sen

minä sanon, että sellainen peli minun kanssani olisi jo kerrassaan

sikamaista.

-- Elä mene, poika, sai Arvid vihdoin suustansa. Elä mene! Pakinoidaan

ensin hiukan tästä asiasta. Mitä sinä oikeastaan tarkoitit tuolla

lauseellasi?

Mutta Brita oli jo ennättänyt tupaan, jossa molemmat vanhat herrat

ottivat hänet suurella ihastuksella vastaan.

Arvid meni jälestä tupaan.

-- Tulehan tänne hiukan, minulla olisi sinulle asiaa, sanoi hän

viitaten Britalle.

-- Elkää päästäkö minua, hän tahtoo riidellä minun kanssani, sanoi

Brita hiljaa Erikille.

-- Emme me nyt häntä päästä, kun hän kerran on tullut ja me olemme

sinun kanssasi jo keskustelleet asiasta, sanoi Erik.

Sanaakaan sanomatta istahti Arvid penkille tuvan toiselle puolelle.

-- Alkakaa nyt se ilveilynne, sanoi hän. Minä katselen, miten siinä

suoriudutte.

-- Mitä hän tarkoittaa? sanoi Brita.

-- Sitä asiaa ei ole helppo selittää, sanoi Erik. Mutta täytyyhän

teidän tietää, mistä tässä on kysymys. Parasta on siis, että alamme

alusta. Kuten tiedätte, ei miehenne teistä välitä.

-- Onko hän sen sanonut? kysyi Brita.

-- On, hän on sen sanonut, vakuuttivat molemmat herrat.

-- Minun mieheni puhuu aina totta, sanoi Brita. Hän ei siis minusta

välitä.

-- Hän on antanut meille täyden oikeuden valloittaa teidät omaksemme.

-- Molempienko omaksi? sanoi Brita nauraen.

-- Ei, ei, vaan se, joka teidät valloittaa, saa teidät pitääkin, sanoi

Aksel.

-- Ja hän on sellaiseen antanut luvan? sanoi Brita.

-- On. Ja me olemme sen päälle lyöneet kättä ja syleilleetkin.

-- Ei sitten siis tässä muu auta kuin odottaa, kumpi voittaa, sanoi

Brita nauraen.

-- Ja sille te nauratte? sanoi Erik.

-- Ei tässä kai itkemäänkään joudu, vastasi Brita.

-- Mitä te siellä toisella puolella vitkastelette? huusi Arvid. Alkakaa

nyt jo, jotta minä saan nähdä, miten te menettelette.

-- Eihän sitä ihminen nyt sentään sillä tavoin vain komennon mukaan

mene rakkautta tunnustamaan, sanoi Erik.

-- Jos se kerran teissä asuntoa pitää, niin kyllä se silloin tulee

uloskin milloin tahansa, sanoi Arvid.

Vitkaan luisti keskustelu huoneessa. Molemmat vanhat herrat tunsivat

olevansa aivan kuin jalkapuussa ollessaan pakotettuja mielistelemään

aviomiehen läsnäollessa hänen vaimoaan. Erikissä heräsi ensiksi se

ajatus, että jollain tavoin tässä ilveiltiin heidän kanssaan, ja

hän kautta rantain alkoi tiedustella Britalta, oliko hän todellakin

Arvidin puoliso. Brita vannoi pyhät valat siitä, että hän oli Arvid

Tandefeltin vaimo. Silloin vanhat herrat tulivat rohkeammiksi ja

alkoivat jo puolikovaa lausua Britalle kaikenlaisia kauniita sanoja.

Ja enentääkseen riutuvan miehuutensa arvoa he alkoivat kertoa

kartanojensa kauneudesta ja niiden oivallisesta maanlaadusta. Ja pian

oli rakkaudenkeskustelu siirtynyt lehmiin ja sikoihinkin.