Seuraavana päivänä, kun vanha Leena siivosi tupaa ja Arvid istui oven
kynnyksellä katsellen, miten Brita kartanolla liikkui, puheli tuo vanha
palvelija herralleen:
-- Kyllä meidän uusi rouvamme on niinkuin taivaan lähettämä, niin
kaunis ja hyvä hän on. Ja iloinen hän on, aivan kuin veljensäkin.
-- Mikä veljensä? kysyi Arvid.
-- No, se nuori mies, joka täällä oli. Sehän oli hänen veljensä, sen
huomaa heti, kun heidät molemmat näkee. He ovat molemmat sellaisia
mansikoita, jotka jumala on paratiisin niityltä poiminut ja maahan
pudottanut. Mahtaa se herrastakin tuntua suloiselta, kun on sellaisen
naisen saanut.
-- En voi sanoa, miltä tuo tuntunee.
-- Eihän sitä osaa sanoa, kyllä minä ymmärrän. Kun minä olin nuori,
niin enhän minäkään osannut sanoa, millaista se oli, kun olin oikein
iloinen. Ei sitä omaa asiaansa siinä suhteessa niin hyvin ymmärrä kuin
toisen asiaa. Eikä herra kai tiedäkään, että se rouva on perin taitava
kaikissa talouden töissä ja tietää niin tarkoin joka asiasta sanoa,
että oikein on ilo kuulla. Kyllä kaikesta huomaa, että hän on luotu
suuren kartanon rouvaksi. Kun herra vielä makasi tänä aamuna pitkänään
vuoteella, niin oli hän jo ylhäällä ja antoi määräyksiä noiden pitojen
suhteen. Ja niin hän komensi ja määräili kuin mikäkin sotaherra. Kaikki
kävi niin lyhyesti ja selvästi, ettei muuta kuin mene ja tottele. Kyllä
kaikki siten tulee pian ja hyvästi valmiiksi.
-- Ne ovat ihan joka ikinen hassuja, arveli Arvid. Naisena ne häntä
pitävät, mutta ei minua niin helposti petetä kuin noita toisia.
Mutta Leenan täytyi jatkaa ihastustaan.
-- Kyllä rouva on sellainen, että ei ole toista koko maan päällä.
Varmaankin herran autuaasti nukkuneet isä ja äiti nyt iloitsevat, kun
katselevat mikä riemu on täällä Rapalassa. Iloinenhan se herrakin
näyttää olevan. Kyllähän minä ymmärrän, että se ilokin voi tulla kovin
merkillisellä tavalla esiin. Sitä minä väelle eilen selitin, kun ne
niin kovasti ihmettelivät, miten herra riehui eilen. Minä sen kyllä
ymmärsin. Kun minä olin nuori, niin minä muistan, miten kerrankin, kun
olin oikein onnellinen, rupesin itkemään. Ei sitä ihminen osaa olla
aivan tavallinen silloin, kun sydän on oikein iloa täynnä.
Arvid ei enää kuunnellut, sillä hän katseli Britaa, joka kulki pihamaan
poikki ja meni talliin.
-- Kyllä tuo poika on luotu vaikka miksi, muuta minä en voi sanoa.
Nytkin hänellä on sellainen jalannousu ja käynti, että minäkin uskoisin
jo hänet naiseksi. Minäpäs menen ja otan selon siitä.
Samassa hän näki, miten Brita antoi aika tillikan tallin ovella
laiskottelevalle renkipojalle.
Arvid oli noussut, mutta istui taas.
-- Tuossa se mies jo taas tuli näkyviin. Ei nainen noin taitavasti osaa
lyödä toista korvalle, ei vaikka kuinka opettelisi.
Hän seurasi katseillaan Britaa, joka seisoi tallin lähellä ja katsoi
katolle, jossa harakka nauroi. Brita otti maasta kiven ja heitti sillä
niin taitavasti harakkaan, että se pudota kupsahti katolta alas.
-- Ja kun katselee, miten hän kiveä heittää, niin tuntee hänet siitäkin
mieheksi, arveli Arvid. Nainen ei koskaan osaa heittää kiveä. Jos hän
yrittää, niin menee kivi aina jonnekin muualle, mutta ei maaliin. Se
naisen käsivarsi taitaa olla pantu olkapäähän kiinni toisella tavalla
kuin miehen.
Arvid nousi kuitenkin ja asteli Britan luo.
-- Se oli hiivatin hyvästi heitetty, sanoi hän. Minä en osaisi niin
hyvin. Kuule, ne ovat kaikki aivan varmoja siitä, että sinä olet
nainen. Eikö se ole hassua?
-- Etkö sinäkin jo ole alkanut sitä epäillä? sanoi Brita nauraen.
-- Enhän toki. En minä niin hassu kuitenkaan ole. Kyllähän minä osaan
naisen ja miehen erottaa toisistaan. Ei siinä ruumista tarvitse
tarkastaa, kyllä sen huomaa yhdestä ja toisesta muustakin. Oikein
tuntuu turvalliselta, kun huomaa olevansa viisain koko tässä joukossa.
Eipä se sellainen ilo ole usein minulle sattunut.
Arvid seisoi hajareisin ja syljeskeli eteensä.
-- Elähän siinä syljeskele, se näyttää niin perin rumalta, sanoi Brita.
-- Mitä? Eikö se sinun mielestäsi ole se varmin miehen tuntomerkki?
Eihän ole suomalainenkaan se, joka ei sitä tee.
-- Mutta muista, että minä olen täällä sinun rouvasi ja se pakottaa
sinua olemaan hiukan sen mukaan.
-- Mutta kun se kokoontuu suuhun, niin minne minä sen panen?
-- Puhu enemmän, niin ei se ennätä kokoontua.
-- Sinulla on vastaus kaikkeen. Voinhan minä sinun mieliksesi yrittää
parastani. Elä luule, etten minä osaa olla oikein hienostikin, kun vain
oikein tahdon.
-- Miksi et sitten aina tahdo?
-- Sehän on aivan suotta se sellainen homma. Eihän täällä kuitenkaan
ole kukaan sitä katsomassa.
-- Olenhan minä.
-- Niin, no sinä. Se ei nyt ole niinkään vaarallista. Sinä olet ottanut
kaikenlaisia turhia temppuja itsellesi sen jälkeen, kun hameet sait.
-- Ja sinä tahdot kaikin mokomin näyttää, että sinä olet sysmäläinen.
-- Mitä sinä sillä tarkoitat?
-- Oletko sinä koskaan kuullut, miten sysmäläinen luotiin maailmaan?
-- Eiköhän tuota värkätty samalla tapaa kuin kaikkia muitakin.
-- Ei sentään. Hän on aivan erikoinen olento, joka sattuman kautta tuli
sellaiseksi kuin hän on.
-- Sinulla taitaa olla juttu siihenkin?
-- Niin onkin.
-- Kerro se sitten. Sinulla näyttää olevan sellainen erikoinen halu
sitä kertoa. Eiköhän vain se ole keino, jolla saisit minua haukkua,
panemalla kaikki pahat sanasi toisten laskuun. Kyllä minä jo alan
tuntea, millainen koiranleuka sinä olet. Annahan tulla tuon juttusi, en
minä säikähdä, vaikka mitä sanoisit.
-- Jumalalla on taivaassaan suuressa aitassaan kaksi puolettoman suurta
hinkaloa, oikein lukollista. Niissä on toisessa ruumiita ja toisessa
järki. Siellä jumala istuskelee ja laittelee yhteen ruumiita ja järkeä.
Kerran hän oli ottanut tuollaisen vaaleatukkaisen ja rotevan miehenalun
esiin. Hän aikoi siitä tehdä jotain oikein merkillistä. Kun hän juuri
oli saanut ruumiin käsiinsä, niin kuuli hän maan päältä tavatonta
elämää ja rymäkkää. Siellä olivat ihmiset tapansa mukaan joutuneet
riitaan. Jumala suuttui ja läksi rankaisemaan lapsiaan. Tuo mies jäi
yksinään sinne aittaan, ja kun jumala oli jättänyt oven auki, niin
meni hän kurkistamaan ulos. Hän kaiveli kädellään reijän pilviin ja
sattui katsomaan alas. Siellä hän näki seudun, jossa oli paljon vettä
ja paljon metsiä. Kuinka ollakaan, niin tipahti mies tuosta reijästä
alas. Kun hän oli jäänyt keskeneräiseksi, niin ei hän loukannutkaan
itseään. Hän vain tulla tupsahti alas. Sinne hän jäi järven rannalle
asumaan ja oli onnellinen ja tyytyväinen, eikä hän huomannutkaan pyytää
jumalalta ymmärrystä itselleen. Se oli sysmäläinen. Mutta kun hän
siten jäi osattomaksi, niin kuuluu hänellä olevan jo maan päällä oma
paratiisinsa. Ja sanotaankin, että sysmäläisen kanssa nainen on aina
onnellinen, sillä sen kanssa, joka on tyhmä, on nainen aina onnellinen.
-- Ähä, sanoi Arvid nauraen. Enkös minä sitä arvannut. Sinä olit siinä
loppupuolella jo sanomaisillasi jotain hyvääkin sysmäläisestä. Mutta
etpäs voinut olla kaiken lopuksi antamatta pientä peräletkausta.
Kun sinua kuuntelee, niin kyllä huomaa, että sinä et ainakaan ole
sysmäläinen, niin sinulla on ymmärrystä, että se oikein suhisee
korvissa, kun sinua kuuntelee. Onkohan jumala sinut lähettänyt tuomaan
minulle sitä järjenmurua, joka unohtui sinne taivaan hinkaloon? Ainakin
se siltä tuntuu.
-- Kukapa sen tietää, mitä minä sinulle vielä tuon, kun aikaa kuluu,
sanoi Brita.
-- Kovasti sinä vain panet ihmisen mielen läiskähtelemään sinne ja
tänne. Minä luulen melkein että sinä olet ylimääräisesti ollut siellä
taivaan hinkalolla varkaissa ja olet ottanut enemmän ymmärrystä, kuin
mitä yhdelle ihmiselle tavallisesti annetaan.
Brita nauroi ja juoksi pois askareihinsa.