Tupaan tultua kirkkoherra alkoi kysellä Arvidilta, miten hän näin äkkiä
antoi rouvansa tulla luokseen ja miksi ei hänellä ollut sen suurempaa
saattojoukkoa. Brita sattui kuulemaan tämän kysymyksen ja riensi heti
Arvidille avuksi.
-- Minulla oli kyllä saattojoukkoa tänne Nikkaroisiin asti, mutta minä
lähetin saattajat kotia ja jatkoin yksinäni matkaani eteenpäin. Ja kun
mieheni tiesi tulostani, niin hän tuli minua vastaan.
-- Mutta kuitenkin täytyy minun sanoa, jatkoi kirkkoherra, että tämä on
kovin kummallista. Minun nuoruudessani saatettiin aina morsianta taloon
suuren joukon kera, ja olisihan Ekestubbea sillä tavoin saatettava.
-- Mutta, hyvä herra kirkkoherra! sanoi Brita. Eihän tässä olekaan
kysymyksessä mikään morsiamen tulo. Mehän olemme jo, mieheni ja minä,
vihityt aikoja sitten, jo viisitoista vuotta takaperin. Me olemme
vanhoja aviollisia jo.
Arvid kuunteli tätä ja sanoi itsekseen:
-- Kyllä tuo nulikka valehtelee niin, että en ole ennen mokomaa
kuullut. Eivät sille riittäisi paavit eikä piispatkaan.
-- Me olemme jo tavanneet toisemme ennenkuin mieheni tuli tänne ja
päätimme viettää tämän tänne-tuloni niin hiljaisesti kuin mahdollista.
Eihän muu sovikaan, kun mieheni isä vasta äskettäin on kuollut.
-- Niin, niin, sehän on totta, ja te olette aivan oikeassa, armollinen
rouva, vastasi kirkkoherra.
-- Mutta elkää luulko, sanoi Brita, että me täällä aiomme olla
viettämättä tulojuhlaamme aivan itseksemme. Ei, viikon päästä olen
aikonut kutsua kaikki seudun tunnetuimmat asukkaat luokseni pitoihin.
-- No, nyt se poika jo alkaa mennä liian pitkälle, ajatteli Arvid. Nyt
se jo kutsuu tänne koko pitäjän ilveilemään.
Hän päätti sen estää ja sanoi:
-- Kuulehan nyt, elä mene sen pitemmälle, minä varoitan sinua!
Kirkkoherra loi ankaran katseen Arvidiin ja sanoi:
-- Sysmässä ovat aina naiset päättäneet pidoista eivätkä miehet. Ja kun
tällainen suloinen rouva, josta te joka päivä saatte kiittää herraa
polvillanne, sellaiset pitää, niin tulen minäkin. Ja minä lupaan
ainakin kaksi päivää edeltäpäin olla syömättä, jotta tekisin kaiken
kunnian niille laitoksille, joilla hän aikoo meitä kestitä.
Suu ammollaan kuunteli Arvid kirkkoherran puhetta. Hän ei tietänyt,
mitä hän olisi sanonut, sillä nyt meni jo tämä leikinlasku liian
pitkälle.
-- Te ymmärrätte minun mieheni lauseet aivan väärin, sanoi Brita. Minun
mieheni on niin kauan saanut minua odottaa, että hän nyt tahtoisi
viettää kaiken aikansa minun seurassani.
-- Ei tuo poika ainakaan taivaaseen pääse, se on niin varmaa kuin varma
on tässä maailmassa, sanoi Arvid itsekseen. Hän valehtelee sellaisella
sujuvuudella, että hiukset nousevat päässä pystyyn sitä kuunnellessa.
Mutta kauan oli Britan lähettyvillä hyörinyt kaksi vanhaapoikaa,
joista toinen oli Erik Stjernhök ja toinen Aksel Ringius. Molemmilla
oli heillä talot Sysmässä ja molemmat he olivat olleet sodassa ja
sieltä palanneet tavalla tai toisella silvottuina. He nyt veikeinä ja
hymyhuulisina ja silmät kiiluen päässä kieppuivat Britan lähettyvillä
ja koettivat yhtyä puheeseen.
-- Me emme anna Arvidin sillä tavoin riistää meiltä ainoata hienoa
naisseuraa, mikä meillä voi olla täällä Sysmässä, sanoi Erik.
-- Ei, ei, sanoi Aksel. Me tulemme usein tänne tästälähin, siitä voit
olla varma!
-- Tulkaa milloin tahdotte, sanoi Arvid. Samapa se minusta.
-- Elkää välittäkö mitään hänen puheistaan, sanoi Brita hiljaa
Erikille. Mieheni on hyvin mustasukkainen. Hän oikein puhisee joka
kerta, kun vain joku lähenee minua.
Arvid oli katsellut, miten kaikki hyörivät Britan ympärillä, ja äkkiä
sai hänessä tavaton raivo vallan. Hän hyppäsi korkealle ilmaan ja huusi:
-- Ulos joka sorkka minun talostani! Nyt suorinta tietä pellolle tai
näette, kuinka mennään ovesta ilman jalkojakin!
Kaikki tuvassa-olijat katsoivat ällistyneinä Arvidiin ikäänkuin siihen,
joka äkkiä saa raivokohtauksen.
-- Nyt tämä leikki saa jo loppua, sillä jos tätä jatkuu vielä vähänkään
aikaa, niin saan hakea järkeni palasia jostain tuolta lantatunkiolta.
Ettekö te näe, ettei hän ole mikään nainen? Oletteko niin perin
hassuja, ettette näe, miten teitä petkutetaan!
Pelästyneinä pakenivat kaikki pois tuvasta, ja hölmistyen omaa
kiukkuaan seisoi Arvid keskellä tuvan permantoa. Mutta Brita juoksi
ovelle ja huusi pihalla oleville:
-- Tervetuloa viikon päästä taloon. Elkää säikähtykö, kyllä se menee
ohitse. Minun mieheni on toisinaan raju.
Brita palasi tupaan, jossa Arvid seisoi keskellä permantoa töllistellen
eteensä.
-- No, onko mielesi nyt hyvä, kun olet tällaisen mellakan saanut
aikaan? sanoi Brita.
-- Minä en tiedä, mikä minua vaivaa, sanoi Arvid. Olenko minä hullu,
vai ovatko sitten kaikki muut hulluja? Oletko sinä nainen, vai oletko
sinä mies?
-- Kai sinä sen yhtä hyvin tiedät kuin minäkin, sanoi Brita.
-- Minä en tiedä enää, tiedänkö minä mitään. Kyllähän minä tiedän,
että sinä olet mies, mutta kun näen sinut tuossa naisen puvussa ja
niin minun tyttöni näköisenä ja näen noiden kaikkien kieppuvan sinun
ympärilläsi aivan kuin nuolaisemaan menossa, niin silloin minä tunnen
sellaista vimmattua halua heittää heidät kaikki ulos ovesta niin
pitkälle kuin maata ja maan äärtä piisaa. Voi, hyvät ihmiset kuitenkin,
kuinka minun on tuota tyttöäni nyt ikävä! Ei paljoa puutu, etten tässä
istu itkeä köllöttämään kuin kissa maaliskuulla.
Arvid heittäytyi rahille istumaan ja peitti kasvonsa käsillään. Brita
istui hänen viereensä ja siveli hiljaa hänen tukkaansa.
-- Ja sitten minä tiedän, etten minä koskaan tuota tyttöä omakseni saa,
sanoi Arvid hiljaa.
-- Kukapa sen niin varmasti tietää, sanoi Brita ja hymyili. Olethan
sinä ennen ollut siitä aivan varma.
-- Kuinka hän voisikaan minua rakastaa, kun minä olen tällainen karhu,
joka en osaa pysyä hetkeäkään ihmisten tavalla, vaan riehun aivan kuin
olisin tappelussa joka ikinen päivä. Sano, poika, jos sinä olisit
nainen, voisitko minua rakastaa? Minä tarkoitan, oikea nainen, ei
tuollainen naisen hameissa kulkeva mies. Sinä olet niin viisas, että
sinä voit siihen vastata. Sano, voisitko, jos olisit nainen, minua
rakastaa?
-- Jos olisin nainen? sanoi Brita. Minä tiedän, mitä silloin tuntisin.
Minusta sinä olisit paras ja oivallisin mies maailmassa, mies
sellainen, jota nainen tahtoisi palvella elämänsä ehtooseen asti. Mutta
minä tahtoisin sinut ensin tehdä hiukan toisenlaiseksi, ei paljoa,
mutta vain hiukan. Sellaisena kuin sinä nyt olet voisit joka päivä
panna onnemme vaaraan. Sinä et osaisi sitä oikealla tavalla hoitaa. Ja
jos minä olisin nainen, niin minä rakastaisin sinua niin paljon, etten
voisi sinua enää hallita.
-- Olenko minä todellakin sellainen hirviö ja sellainen kummitus, että
minun kanssani ei voisi tulla toimeen?
-- Näithän, miten äskenkin menettelit.
-- Niin kyllä, eihän se ollut soveliasta, se sellainen. Mutta minä
menen huomenna jokaisen luo ja selitän, miten täällä oikeastaan asiat
ovat, ja silloin he nauravat kaikelle.
-- Naurakaamme me heille ensiksi.
-- Mitä sillä tarkoitat?
-- Minä olen vielä viikon päivät naisen vaatteissa, ja sitten pidoissa
me ilmaisemme kaikki. Silloin se vasta ilo alkaakin.
-- Millaiseksihan se maailma muuttuisikaan, jos kaikki olisivat
sellaisia kuin sinä? huudahti Arvid.
-- Ei se siitä sen kummemmaksi tulisi, vastasi Brita. Iloisia ihmisiä
varten maailma onkin. Ei suinkaan niitä varten, jotka istua kököttävät
nurkassaan ja huokaavat niin, että leuat ovat mennä sijoiltaan.
Onhan sekin paras ajokoira, joka toisinaan omaksi ilokseen koettaa
saada häntänsä suuhunsa. Kaikki, mikä luonnossa on tervettä, leikkii
iloissaan. Miksi emme mekin silloin saisi leikkiä?
-- Niin, mutta luonnossa on leikin takana aina halu saada toinen
omakseen, vastasi Arvid.
-- Ehkäpä sinäkin tämän leikin kautta omasi omaksesi saat, sanoi Brita.
-- Minä huomaan, että minä olen niin tottumaton olemaan iloinen, siksi
minä nitisen ja natisenkin tällä tavoin ensi alussa, enkä oikein tiedä,
miten olla ja elää. Mutta odotahan, kun minäkin totun tähän! Silloin
maailma ja kaikki sen ihmiset saavat nähdä sellaisen olennon, jota ei
mikään suru paina. Ja nyt me tanssimme sen asian alotteeksi.
Ja Arvid otti Britan syliinsä ja tanssi hänen kanssaan tuvan
permannolla, pyöri kuin hyrrä, joka on kovaan vireeseen pantu ja äkkiä
on heitetty permannolle.
Vanha Leena, joka kartanolla oli kuullut, miten talon herra oli
raivoissaan ajanut kaikki vieraat pois, kuuli tuvasta rytinää ja kovaa
poljentaa. Hän sanoi toisille palvelijoille, jotka peloissaan seinän
takana kuuntelivat:
-- Ei siellä voi sen pahempaa olla kuin se suuri sielun vihollinen, ja
kyllä minä aina sitä vastaan uskallan mennä!
Hän avasi oven ja kiljaisi nähdessään keskellä tupaa tanssivan parin.
Mutta pian oli Arvid siepannut hänetkin kädestä kiinni, ja sitten
sitä mentiin kolmisin piirissä, jotta töminä kuului, ja Leena parkui
kimeästi tuontuostakin.
Kartanolla sanoi haavuri lähdössä olevalle Hankulle:
-- Kuuletko, mikä ilo siellä tuvassa käy? Nyt ei sinulla ole enää
mitään virkaa tässä talossa.
-- En minä tuon suuren roikaleen päälle enää mitään rakenna. Sitä
nuorta poikaa minä ajattelen, sanoi Hankku.
-- Jos hänet tahdot saada kiinni, niin saat kiiruhtaa, sillä hän on
tästä talosta kadonnut. Hän seurasi niitä, jotka tänne nuoren rouvan
saattoivat.
-- Minne?
-- Turkuun.
-- No, sitten menen minäkin sinne, sanoi Hankku.
Hän nousi hevosen selkään kimpsuineen ja kampsuineen ja läksi ajamaan
talosta.