XII

Kun Brita seuraavan päivän aamuna oli menossa talliin, kuuli hän tallin

oven takaa äänen, joka sanoi:

-- Tui, tui!

-- Kuka siellä on? kysyi Brita.

-- Minä se olen, vastasi Hankku ja astui esiin.

-- Mikä ihme ja kumma sinut tänne toi takaisin?

-- Jalat ja kova ikävä.

-- Mikä ikävä?

-- Enhän minä osannut lähteä pois. Minun teki niin vimmatusti mieleni

takaisin.

-- Mutta Arvid lyö sinua, jos sattuu näkemään.

-- Ei se lyö. Sehän on sanonut minulle, että hän koettaa minun

seurassani olla kohtelias ja säädyllinen. Ja jos hän hiukan löisikin,

niin eihän tuo sen vaarallisempaa ole. Ottaahan sitä hiukan

selkäänsäkin, kun on toinen silmien edessä ilona.

-- Kuka toinen?

-- Onhan vain sellainen nuori ja hento poika, jolla on silmät siniset

ja suu kuin kullannuppu, tuollainen soma nyplykkä, joka viekoittaa ja

huulia kutkuttaa, kun sitä vain katseleekin. Ja sekös on sitten ihan

punaisen näköinen, niin kultusen näköinen, että oikein.

-- Ole siinä joutavia hölöttämättä, sanoi Brita. Jos sinä minua

tarkoitat tuolla kaikella, niin voin sinulle ilmoittaa, että kaikki

ajatuksesi ovat suotta.

-- Ei se mitään tee. Kyllä minä usein ennenkin olen kuullut tuollaista

puhetta ja aina olen lopulta huomannut, että ei mies koskaan voi olla

niin perin varma itsestään.

-- Mutta minä olen tässä asiassa niin perin varma. Minä tiedän niin

ehdottoman varmasti, että minä en koskaan tule sinua rakastamaan. Sen

vuoksi on viisainta, että sinä katoat omille maillesi.

-- Kyllä minä olen yhtä hyvin täälläkin. Mikäs kiire minulla olisi pois

täältä? Enhän minä ole kenenkään tiellä täällä?

-- Sinä niin sanot, kun et tiedä kaikkea.

-- Kyllä minä tiedän, ole sinä vain huoleti. Onhan meidän talon

herralla oma rouvansa, mutta eihän tuo siitä välitä tuon taivaallista.

Jos tuo rouva olisi täällä, niin kyllähän minä silloin kinttuni täältä

pois korjaisin. Sen minä sanoin eilen herralle itselleenkin.

Britan teki mieli ilmaista tuolle naiselle kaikki ja sanoa, että

hän olikin tuo rouva. Mutta häntä harmitti ottaa tuollainen nainen

uskotukseen ja sen vuoksi hän päätti käyttää keinoa, joka varmasti

tepsisi.

-- Sittenhän sinun kuitenkin täytyy lähteä pois talosta, sillä minä

olen juuri tullut tänne ilmoittamaan, että rouva tulee taloon.

-- Minä en oikein usko noihin puheisiin, sillä jos se olisi totta, niin

olisi herra siitä eilen minulle sanonut ajaessaan minut pellolle. Kyllä

minä tänne jään siksi, kunnes tuo rouva portista ajaa sisään.

-- Sitten lähdet jo tänään, sillä hän tulee tänään iltapäivällä ja me

menemme häntä vastaan.

Hankku katseli hetkisen Britaa ja näytti miettivän, puhuiko tuo hänelle

totta vai ei.

-- Kyllä minä haistan, että tämän alle on koira haudattuna. Kuinka sinä

voit tietää, että hän tulee, sinä joka olet tänne tullut palvelukseen?

-- Minä olen hänen veljensä.

-- Tuonko rouvan veli?

-- Niin.

-- Tietääkö herra siitä?

-- Ei vielä. Minä tulin tänne salaa, jotta tutkisin, miten sisareni

otetaan vastaan. Ja että hän on minun sisareni, sen huomaat, kun

näet hänet, hän on niin minun näköiseni, että melkein joka pilkku on

samanlainen.

-- Kyllä sinä koetat nyt minua petkuttaa, sanoi Hankku. Sinun äänesi on

niin epävarma. Sinä et ole tottunut valehtelemaan.

Brita huomasi, että hän helposti voisi joutua kiinni, ja päätti sen

vuoksi päästä vapaaksi Hankusta. Hän teeskenteli suuttumusta ja sanoi:

-- Sittenhän näet, kun se hetki tulee. Minä en aio enää tämän kauemmin

jatkaa puhetta sinun kanssasi.

Brita juoksi tupaan, jossa Arvid ja haavuri olivat.

-- Nyt on Hankku tullut takaisin! huusi hän.

-- Onko se nainen oikea iilimato? sanoi Arvid. Annahan kun minä menen

uudestaan näyttämään hänelle, kuinka tästä talosta lähdetään.

-- Ei, ei, sanoi Brita. Meidän täytyy toisin menetellä. Minä sanoin

hänelle yhtä ja toista, koettaessani saada hänet menemään. Minä

kerroin, että talon rouva tulee tänään iltapäivällä, että minä olen

tuon rouvan veli, että hän on minun näköiseni niinkuin kaksi marjaa

ovat toistensa näköisiä. Nyt ei ole muuta neuvoa kuin että tuo eilinen

tuuma pannaan täytäntöön. Minä panen tytön puvun ylleni ja sitten

tulen tänne. Ja jotta Hankku uskoisi meidän vehkeemme tosiksi, niin me

ratsastamme ensin kaikin kolmisin muka häntä vastaan. Metsässä muutan

sitten naisen puvun ylleni ja tulen taloon. Sinä, Arvid, saat sanoa

kaikille täällä talossa, että rouva on tulossa, jotta ei sitten kukaan

Hankulle ilmaise totuutta.

Arvid nauroi sydämestään tälle tuumalle.

-- Tästäpä iloa syntyy, kun me petkutamme koko joukkoa, sanoi hän.

Mutta mistä kummasta me hankimme sopivan puvun? Tuolla aitassa on

kyllä äitivainajan hameita ja muita koreuksia, mutta hän oli sellainen

romuluinen ihminen kuin minäkin, ja sinä olet pieni ja hentoinen.

-- Kyllä minä tiedän, sanoi haavuri. Tässä minä taas olen tarpeen.

Minähän olen räätälikin. Minä menen aittaan ja kokoan sieltä vaatteita,

joista sitten ompelen sopivan puvun hänelle.

Brita vilkaisi haavuriin, ja hänen suupielissään nyki niin omituisesti.

Hän oli ymmärtänyt, että haavuri täten tahtoi salata Arvidilta, että

Britalla kyllä oli oma naisen pukunsa matkassaan.

-- Minä menen heti ilmoittamaan väelle, että talon rouva tulee

iltapäivällä kotiin, sanoi Arvid ja meni tuvasta pihalle. Nythän on

vasta päivä alkanut, ja illaksi he ennättävät siistiä talon.

Hänen mentyään purskahtivat haavuri ja Brita heleään nauruun.

-- Jollei hän olisi niin perin yksinkertaisesti kokoonpantu, niin ei

häntä olisi niin helppo pettää, sanoi haavuri.

-- Minä olen jo saanut kyllikseni tästä housuissa kävelemisestä ja

tahdon jo päästä vähäksi aikaa hameisiin taas, sanoi Brita.

-- Minä olen halukas näkemään, mitä tuo mies sanoo, kun näkee teidät

naisen puvussa ja huomaa, kuinka te olette sen naisen näköinen, jota

hän rakastaa.

-- Meillä ei nyt ole aikaa tällaiseen. Mene aittaan, jotta hän luulee

sinun siellä hommailevan minun pukuni kimpussa. Mene sitten edeltäpäin

minun vaatteitteni kanssa, jotta Hankku ei ennätä mitään tarkastaa. Me

tulemme jälestä.

Haavuri riensi aittaan. Kun Arvid palasi tupaan, sanoi hän:

-- Minä luulen, että sinä saat oikein juhlallisen vastaanoton.

Isäntärenki komensi heti kaikki rengit rakentamaan suurta kunniaporttia

tuonne kujan suuhun. Ja kohta kai täällä tulee sellainen siivous ja

puhdistus talossa, että ei tiedä, missä saamme enää ollakaan.

Tuskin hän sen oli sanonut, kun jo joukko piikoja tuli tupaan ja vanha

Leena huusi:

-- Pois nyt tuvasta, täällä siivotaan!

Kun Brita ja Arvid olivat tulleet pihalle, niin jo kuului tuvasta

vimmattua lakaisemista ja sinne kannettiin suuria korvollisia vettä,

jotta kaikki, seinät, katot ja permanto pestäisiin puhtaaksi.

-- Eiköhän tässä olisi ollut jotain muuta keinoa, jolla olisimme tuon

naisen saaneet talosta pois karkoitetuksi? Nyt me käännämme hänen

tähtensä koko talon ylösalaisin. Semmoinen niskasta roikottaminen olisi

varmasti ollut yhtä hyvä temppu.

-- Eihän se auttanut, sen huomasit eilen, sanoi Brita. Pidetään mekin

kerran oikein hauskaa, kun kerran sen osaamme tehdä. Sittenhän me

kaikin yhdessä saamme oikein makeasti nauraa. Eihän sitä hauskuutta

maailmassa muuten saa kuin itse hankkimalla sitä.

-- Kyllä sinä olet ihmeellinen otus yhtäkaikki, sanoi Arvid. Sinä

saisit varmaankin kuolleetkin nauramaan.

-- Sen minäkin uskon, vastasi Brita. Minä olen aivan varma siitä, että

isä- ja äitivainajasi tällä hetkellä todellakin nauravat niin, että

se taivaan penkki, jolla he istuvat, oikein hytkyy. He katselevat

poikaansa ja hänen vaimoaan ja sanovat toisilleen kutkutellen toisiaan:

Katsohan, millaisen oivallisen vaimon meidän poikamme tuo kotiinsa!

Ja minä niiaan heille syvään ja vastaan: Herra lainlukija ja tuomari,

kyllä me koetamme parhaamme mukaan hauskaa pitää Rapalassa.

* * * * *

Iltapäivä oli jo käsissä, kun Arvid paras puku yllään ja Brita

hänen rinnallaan ratsastivat kujaa pitkin. Haavuri oli kaikessa

hiljaisuudessa ratsastanut edeltäpäin vieden Britan naisvaatteet

mukanaan.

He saivat ajaa jokseenkin kauas talosta ennenkuin kohtasivat haavurin,

joka tien vieressä odotteli heitä Britan vaatteet nyyttiin sidottuina

vieressään.

-- Riisu nyt yltäsi, sanoi Arvid, niin me autamme tässä yhdessä

haavurin kanssa naisen tamineet sinun päällesi. En minä ennen ole

naista pukemassa ollut enkä tiedä, mitenpäin jokainen vaatekappale

päälle puetaan, mutta hyvähän on kaikkeen harjoitella. Heitä vain

kaikki pois yltäsi.

Britalle tuli hätä käteen. Hän katsoi haavuriin. Tämä ei ollut

ymmärtävinään, nauroi vain hissukseen ja vilkutti silmää. Eihän Brita

siinä maantiellä näiden molempien miesten nähden mitenkään voinut

ruveta itseään riisumaan.

-- Minä menen tuonne pensaitten taakse, sanoi hän.

-- Mitä sinä nyt siinä meitä häpeät? sanoi Arvid.

-- En minä toki miehiä häpeä, vastasi Brita, joka jo oli saavuttanut

mielenmalttinsa, mutta tahdon sinua hämmästyttää oikein tuntuvasti

yksintein.

Hän pujahti pensaikkoon, ja oksien liikahtelemisesta huomasi, että hän

siellä kiireimmän kautta vaihtoi pukua.

-- No, miltä alkavat tuntua naisen vehkeet ja tamineet? huusi Arvid.

-- Eiväthän nämä niinkään kummat ole, vastasi Brita. Siltä se tuntuu

kuin olisi näissä ennenkin liikkunut.

-- Tarvitaanko apua? sanoi nauraen Arvid. Kyllä minä tulen vyötäröistä

pingottamaan.

-- Odotahan siellä vain kiltisti, niin kohta saat rouvaasi vyötäisiltä

pidellä, vastasi Brita.

-- Kun tulet, niin kyllä minä sinua niin likistelen, että olet

huutavassa hukassa, sinä senkin velikulta, joka tässä panet koko

Rapalan ylösalaisin noilla vehkeilläsi, sanoi Arvid. Olenpa utelias

näkemään, millainen naikkonen sieltä pensaan takaa...

Sanat kuolivat hänen huulillaan, ja hän jäi silmät selällään

tuijottamaan siihen nuoreen naiseen, joka pensaan takaa astui esiin ja

hymyillen häntä lähestyi. Naisen puvussa ja jännityksen aikaansaaman

punan rusottaessa poskilla oli Brita kauniimpi kuin silloin kun Arvid

hänet oli nähnyt Turussa ajaessaan häntä kadulla takaa.

-- Tässä nyt on sinun rouvasi, sanoi Brita. Enkö olekin aivan sellainen

kuin miksi rouvasi toivoisit? Mutta mitä sinä, mies, siinä seisot

silmät selällään kuin narratulla sammakolla?

-- Kuka, kuka, taivaan ja helvetin ja kaikkien luonnon voimien nimessä,

kuka sinä olet?

-- Minä olen sinun palkollisesi ja toverisi Adolf Henrikinpoika, kuten

varsin hyvin tiedät.

Kalpeana seisoi Arvid Britan edessä, niin kalpeana, että Britan jo

melkein tuli häntä sääli.

-- Sehän olet sinä, sinä, se sama, änkytti hän.

-- Niin, minä olen se sama, sanoi Brita.

Sitten Arvid äkkiä alkoi nauraa ja sanoi:

-- Hyvä jumala kuitenkin, kuinka minä pelästyin! Minä luulin näkeväni

tyttöni aivan ilmielävänä. Hän on aivan tuon näköinen, aivan pilkusta

pilkkuun. Mutta kun nyt tarkastan sinua lähemmin, niin huomaankin

sentään suuren joukon kaikenlaisia eroavaisuuksia. Hänen kaikki

kasvonviivansa olivat sentään pehmeämmät ja, kuinka sanoisin,

naisellisemmat.

-- Arvaahan sen, erotus se sentään on aina miehellä ja naisella, sanoi

Brita. Mutta katsokaahan, miten minä itseäni käytän! Katsokaa, pojat,

kelpaako tämä?

Ja hän alkoi kävellä ja tepastella maantiellä Arvidin ja haavurin

edessä.

-- No, niin olet aivan kuin nainen, sanoi Arvid. Ei uskoisi sinua

muuksi, kun sinut näin äkkiä näkee. Kyllä se sentään on merkillistä,

kuinka muutamien luonto sopii vaikka mihin. Jos minä panisin hameet

ylleni, niin eipä kukaan minua pimeässäkään naiseksi luulisi, ei

edes sokeakaan. Mutta katsoppas tuota tuossa, kuinka hän kauniisti

itseänsä kuljettaa ja hameen lievettä viskoo jalallaan, kun ympäri

kääntyy. Aivan on kuin nainen, kun hän on tärkeillään ja miestä ruumiin

keikuttamisella ja muulla kaikella ilveellä koettaa puoleensa vetää.

Tulehan tänne ja katso minuun oikein veikeästi, kuten naisilla on

tapana, pane pääsi hiukan kallelleen ja luo minuun hempeä katse! Noin,

ihan noin! Ei, vaikeaksi tässä tulee sinua katsella ja kummalliselta se

ruumiissa yhtäkaikki tuntuu. Mutta mitä me tässä tiellä kukuskelemme

ja keikottelemme, kun meitä kartanossa odotetaan ilolla ja riemulla

juhlaporttien ja kaikenlaisten koristusten kanssa.

He nousivat hevostensa selkään ja läksivät ajamaan Rapalaan päin, Arvid

ja Brita edellä ja haavuri heidän takanaan. Matkalla kääntyi Arvid

taaksensa katsomaan ja sanoi haavurille:

-- Mitä sinä siellä takana virskut ja vikiset? Pilaat tässä vielä

meidän hupimme. Koeta vetää se venyvä naamasi hiukan soveliaaseen

järjestykseen, kuten tulee silloin, kun taloon rouvaa tuodaan.

-- Antakaa minun toki nauraa niin kauan kuin ei taloa vielä näy, sillä

minun sieluni kutiaa niin jumalattomasti, sanoi haavuri.

-- No, naura sitten, mutta muistakin asettua ajoissa, sillä emmehän me

ole mitään markkinaväkeä, joka tulee ajatus kallellaan ja pää täynnä

kaikenlaista moskaa, vaan meillä täytyy olla aivan kuin tosi mielessä.

-- Minä ajattelen Hankkua, ja miten hänen naamansa venyy sinne ja

tänne, sanoi haavuri, kun hän tämän meidän joukkomme näkee.

Arvid vilkaisi sivulta päin Britaan ja pudisti päätään.

-- Kyllä olisi ollut viisaampaa, että äitisi olisi sinut naiseksi

laittanut eikä olisi sinusta koettanut miestä tekaista, sillä olet sinä

koko lailla enemmän eduksesi tässä muodossa, sen minä sanon.

-- Ehkä ajattelikin niin, mutta sattuikin aineissa hiukan sekaantumaan,

sanoi Brita.

-- Elä luule tällä, että minä sinua loukata tai muuten häväistä tahdon,

sanoi Arvid, sillä tiedänhän minä, että sinä menet aivan täydestä

miehestä niin pian kuin sinun kanssasi joutuu oikein tekemisiin, kuten

minä niin hyvästi muistan siitä rökityksestä, minkä minulle annoit,

mutta jos sinulla naisena olisi kaikki se järki, joka sinulla on

miehenä, ja se ei olekaan niin vähäinen, niin, herra kuitenkin varjele,

miten sinä vääntäisit miesten päät nurin. Niin ne menisivät vain että

naksis, ja sitten olisi järki jossain pakoteillä, menisi ulos siitä

reijästä, mistä kiireimmin pääsisi.

-- Mutta etkö luule, että sillä miehellä, jota minä rakastaisin, olisi

elämä kuin silkkiä vain? sanoi Brita.

-- Silkkiä ja samettia oikein kultausten kera kuin milläkin suurella

herralla ainakin, sanoi Arvid.

Näin he matkaa lyhensivät kaikenlaisilla puheluilla. Mutta kun Rapala

alkoi näkyä niemen päässä, niin Arvid sanoi:

-- Nyt meidän tulee ottaa oikein juhlallinen muoto päällemme ja olla

niinkuin onnelliset ainakin. Kunhan en vain kesken kaikkea alkaisi

nauraa hohottaa.

-- Ei siitä vaaraa olisi, sanoi haavuri. Onnellisiksi teitä kaikki

silloin luulisivat.

-- Mutta mitä kansaa siellä kartanolla on niinkuin Juhannuksena

kirkolla? sanoi Arvid.

-- Totta totisesti, siellä on kansaa kuin kirjavia kissoja, sanoi

haavuri. Onkohan koko Sysmä tullut tänne iloa katsomaan?

-- Siltä melkein näyttää, sanoi Arvid. Taidamme tässä vielä saada

aikaan sellaisen mellakan, että koko maa siitä puhuu pitkät ajat.

-- Antaa tulla vain, sanoi Brita. Kyllä minä osaan olla naisena, sen

minä takaan.

-- Ratsasta sinä edeltä, sanoi Arvid haavurille, kuten tapana on

suurien vieraitten saapuessa, ja ilmoita, että nyt se tulee emäntä

Rapalaan.

Haavuri ajoi edeltä, ja kun Arvid ja Brita saapuivat pihamaalle, niin

menivät heidän silmänsä aivan selälleen, sillä siellä he näkivät

kaikenlaista väkeä suuren määrän. Siellä oli Sysmän kirkkoherrakin

koko perheensä kanssa, ja siellä oli kaikkien kirkonkylän talojen

herrasväkeä.

-- Kuka kumma tämän väen tänne on haalinut? huusi Arvid.

-- Isäntärenki sanan on aamulla varhain lähettänyt kaikille, että

illalla tulee emäntä taloon, sanoi kirkkoherra. Ja kun minä olen kirkon

palvelija, niin läksin tässä katsomaan ja onnea toivottamaan.

Ja kaikki vieraat tulivat kättelemään ja tervehtimään Britaa ja

Arvidia. Arvid ei osannut sanoa mitään. Hän oli kuin puulla päähän

lyöty. Hänen teki jo mielensä lähteä karkuun kaikkea tätä sekamelskaa,

jonka hän oli saanut aikaan. Mutta Brita oli kuin kotonaan ainakin. Hän

oli jokaiselle ystävällinen ja herttainen.

-- Mutta miksi me nuorta rouvaa tässä kartanolla pidätämme? sanoi

kirkkoherra. Tuleehan nuoren emännän mennä jo katonkin alle, jotta hän

näkisi millaisessa talossa hän saa asua.

Brita tarttui Arvidin käteen ja sanoi:

-- Tule, rakas mieheni, tule näyttämään minulle meidän taloamme

sisältäkin päin!

Arvid totteli. Hänen päässään ei ollut yhtään ajatusta, kaikki oli

siellä aivan seisahtunut. Ovella kuiskasi Brita Arvidille:

-- Suutele minua, kuten on tapana, kun nuori vaimo tuodaan taloon.

-- En minä poikia muiskaile! sanoi Arvid.

-- Saat tehdä sen nyt ensi kertaa sitten, sanoi Brita. Ja tee se

sukkelaan, jotta ei mitään huomata.

Arvid otti kömpelösti Britan syliinsä ja suuteli häntä. Silloin hän

katsoi syvälle Britan silmiin ja unohti kokonaan sen, että hänellä

olikin mielestään poika edessään, ja suuteli kiihkeästi häntä toisen

kerran. Sitten hän vetäytyi pois ja punastui aivan tukan rajaa myöten,

aivan kuin pahanteosta kiinni saatu nulikka.