VI

Eräänä päivänä, kun aurinko jo oli mennyt mailleen, Brita ja haavuri

saapuivat sille Päijänteeseen pistävälle niemekkeelle, jolla Rapalan

talo on.

Ennen taloon tuloa poikkesi Brita metsään ja muutti ylleen naisen

puvun, sillä hän ei tahtonut miehen tamineissa tulla oman miehensä

eteen. Hän kysyi pihamaan poikki menevältä piialta, missä talon herra

oli, ja kuultuaan tämän olevan tuvassa hän meni suoraa päätä sinne.

Avatessaan oven kuuli hän huoneen perältä hämärästä äänen, joka huusi:

-- Kuka siellä?

-- Minä, Brita Ekestubbe!

Huoneen perältä kuului mölähdys, josta ei aivan varmasti voinut sanoa,

ilmaisiko se iloa vai hämmästystä. Joku siellä nousi istualleen, ja

sitten seurasi äänettömyys, jota kesti kauan.

-- Ja mitä te täältä haette? kysyi viimein Arvid.

-- Minä tulin katsomaan kotiani.

-- Niin kai, niin kai. Mutta eikö minun palvelijani ole käynyt teidän

luonanne?

-- On kyllä.

-- Ja eikö hän ole sanonut, että minä tahtoisin ne meidän välimme

purkaa?

-- On kyllä.

-- No, mitäs te sitten enää tänne tulette? Eikös ne välit ole sitten

selvät?

-- Minä tahtoisin kuulla syyt teidän omasta suustanne.

-- Eihän siinä muita syitä ole kuin se, että minä en huoli. Eikö se

riitä?

-- Mutta miksi ette minusta huoli?

-- Siksi, että minä ottaisin mieluimmin toisen. Britan ääni hiukan

värähti, kun hän kysyi:

-- Rakastatteko te sitten enemmän tuota toista kuin minua?

Arvid oli kauan vaiti ja alkoi sitten puhua:

-- En minä oikein tiedä, mitä se tunne on, jota minä tunnen tuota

toista kohtaan, mutta niin se vaan on, että minä olen tulemaisillani

hulluksi hänen tähtensä. Kyllähän minä olisin teidät ottanut

vaimokseni, mikäs hätä siinä olisi ollut, ellei tämä toinen juttu olisi

tullut väliin. Minä en voisi valehdella teille ja sanoa, että minä

teitä rakastan, kun minä koko ajan ajattelenkin toista. Jollei sitä

toista olisi ollut, niin minä olisin nainut teidät niinkuin ihmiset

yleensä toisensa naivat, noin vain umpimähkään. Enhän minä ole ennen

ajatellut siinä sen suurempia temppuja olevan. Mutta sitten tuli tämä

toinen, tuli kuin taivaasta. Ei kai se teille ole mitään hauskaa kuulla

tällaista puhetta, ei suinkaan, ymmärränhän minä sen. Mutta auttaakos

tässä muu! Suoruus on aina se paras pykälä maailmassa. Ja, missä ei

suoruus auta, ei siinä vääryydelläkään pitkälle päästä.

Britaa huvittivat Arvidin selittelyt, ja hän iloitsi kuullessaan, miten

avonaisesti tämä puhui kaikesta.

-- Minä olen ennättänyt tätä asiaa ajatella tullessani tänne Turusta,

enkä minä eläissäni ole yhteensä niin paljon ajatellut kuin näinä

muutamina päivinä. Ei se ole minulle ollut suinkaan helppoa! Te naiset

taidatte luulla, että mies on valmis ottamaan kenen vain. Kai niitä

sellaisiakin miehiä on, mutta minä en kuulu niihin. Minä olen kai pantu

hiukan toisella tavalla kokoon kuin muut. Kun minä kerran rakastun,

niin onkin se sitten oikea tauti, josta ei pääse muuten vapaaksi kuin

lyömällä päänsä puhki tai muuten ottamalla hengen ruumiistaan. Kyllä

minä ymmärrän, että tämä on ikävä paikka teille, mutta eihän sille nyt

enää mitään mahda, kun vahinko kerran on tapahtunut. Eihän tästä teille

liene mitään vahinkoakaan tullut, ei ulkonaisesti eikä sisällisesti.

Ettehän te minua ole nähnytkään muuta kuin häissämme, ja siitä on jo

niin perhanan pitkä aika, että ei siitä sellainen kakara, kuin tekin

silloin olitte, mitään muista. Sitäpaitsi olen minä siitä lähtien koko

lailla muuttunut. Lieneekö vanhasta hahmosta muuta jälelläkään kuin

paha sisu ja nenän muoto.

-- Ja te rakastatte siis todellakin tuota naista, josta puhuitte?

-- Ei se minun mielestäni ole juuri soveliasta puhua teille siitä,

mutta kun kerran olette kysynyt, niin samahan tuo on. Mielellänihän

minä siitä puhunkin. Minä en enää nukukaan oikein rauhallisesti öisin.

Kai ihminen silloin rakastaa, muuta minä en voi ymmärtää, sillä eihän

sitä muuten ole mitään sellaista asiaa, joka minulta unen veisi. Ja jos

vaivun unenhorroksiin, niin näen aina hänet. Ja arvatkaahan millaisena!

Hän on aina niin tavattoman hellä ja lempeä. Se on sitä merkillisempää,

kun hän on minulle ollut silloin, kun hänet tapasin, niin hävytön kuin

suinkin nainen voi olla. Tänä aamuna, kun makasin täällä, niin mikä

pahuus lienee päästänyt koirani sisään. Se tuli tähän viereeni juuri

kun nukuin ja lipaisi kielellään suulleni. Eihän siinä itsessään olisi

sen kummempaa ollut, mutta kun minä juuri samalla näin tuosta naisesta

unta, niin olin tuntevinani kuinka hän minua suuteli. Eikö tämä ole

kova koettelemus, joka minulle on annettu?

Britan sielu oli täynnä naurua ja pulppuavaa onnea. Hän aikoi huutaa:

-- Mutta minähän juuri olen tuo, jota sinä rakastat!

Samassa aukeni ovi ja Hankku tuli sisään ja sanoi imelällä äänellä ja

keikutellen ruumistaan:

-- Tässä minä taas olen, kultu!

Kuin salama kiisi samassa Brita ulos ovesta ja suoraan hevosensa luo.

Ja ennenkuin Arvid oikein ymmärsikään, mistä tämä äkillinen lähtö

johtui, oli hän jo kaukana.

Mutta haavuri oli sen nähnyt ja hän riensi kiireimmän kautta hevosella

ajamaan pakenevaa jälestä. Kauan hän sai ajaa, sillä pakenija kannusti

hevostaan kuin vimmattu, mutta vihdoin hän saavutti Britan.

-- Mikä teitä vaivaa, oletteko aivan hullu, huusi hän hengästyneenä,

kun sillä tavoin karkaatte?

-- Hän on suuri roisto, ja kelvoton heittiö hän on! huusi Brita.

Minulle hän puhuu kaikenlaista kaunista itsestään ja tunteistaan, ja

minä olen jo aivan heltymäisilläni, kun huoneeseen tuleekin tiesi mikä

naikkonen ja kutsuu häntä kaikilla niillä lempinimillä, joita vain

armaalle annetaan.

-- No, enkös minä arvannut, että se rutale pistäisi nenänsä joka

paikkaan!

-- Mikä se sellainen nainen siellä on?

-- Ei se ole nainen. Kyllä se hameissa on, mutta ei se meille naisesta

käy. Se on jonkinmoinen roskakoppa, en tiedä mitä sanoisin, sellainen,

jota katsellessa me yhdessä halveksimme naista.

-- Minä kyllä ymmärrän, että sinä tahdot herraasi puolustaa ja hänen

heikkouksiansa peitellä, mutta tämä on niin julkeata, ettei sitä

millään peitä.

-- Te ette siis usko sanojani?

-- Totta kai minä etupäässä uskon omia korviani.

-- Jos uskotte korvianne, niin tulkaa taloon, kyllä minä niin hommaan

ja järjestän, että kuulette kaiken juuri niin kuin se on.

-- Mitä sinä höpiset? Enhän minä voi taloon tulla juuri nyt, kun olen

sieltä lähtenyt.

-- Pankaa pojan puku päällenne, niin sitten ei kukaan teitä tunne. Ja

niin hienoa nenää ei minun herrallani ole, että hän haistaisi teidät

naiseksi siinä hahmossa.

Brita mietti hetkisen, hän tahtoi mennä pois, mutta tahtoi kuullakin

kaiken. Lopulta hän sanoi:

-- Minä tahdon kaikesta päästä täyteen selvyyteen. Minä tulen!

Hän meni pensaikkoon ja palasi hetkisen kuluttua sieltä pojan puvussa.

-- No, kas niin, sanoi haavuri. Te olette päättäväinen ihminen. Ette

ainakaan siinä suhteessa ole toisten naisten kaltainen.

He ajoivat Rapalaan uudelleen. Pihalle tultuaan meni haavuri tuvan

ovelle ja katsoi sisään.

-- Onko herra täällä?

-- Ei ole, kuului sieltä parkuva ääni.

-- Sinäkö, Hankku, täällä niin haikeita ääniä päästät? Missä herrasi on?

-- Kuka sen riivatun roiston matkoista tietää.

-- Täällä on tie vapaana, kuiskasi haavuri Britalle, ja yhdessä he

astuivat tupaan.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi haavuri.

-- Hän on antanut minulle niin ympäri koko sieluni koteloa, että

kaikki paikat punoittavat, vastasi Hankku. Kyllä minä paljon miehiä

olen eläissäni nähnyt, mutta en ennen mokomaa. Ei hän viheliäistä

luontokappaletta niin pitele kuin naista, varsinkin minua.

-- Mitä on sitten oikeastaan tapahtunut?

-- Eihän sitä tarvitse mitään tapahtua, ennenkuin hän lyö ja potkii.

-- Sitä vartenhan sinä olet tänne tuotukin. Siitähän sinä palkankin

saat.

-- Jaa-a, riittääkö mikään palkka, maailman juveelitkaan ja kultarahat,

kaikesta siitä, mitä minä lyhyenä aikana olen saanut kokea! Herra

varjele kuitenkin, mitä onkaan tapahtunut sen jälkeen, kun sinä meistä

erosit. Eivät pakanat eivätkä Paapelin peliaalit elä niin kuin tämä

mies elää!

-- Kerrohan minulle kaikki.

-- En minä nyt. Sinullahan on mukanasi vieras, ei se sovi.

-- Ole huoleti, kyllä se sopii. Hän on niin nuori, ettei hän ymmärrä

kaikkea, minkä me kokeneet ymmärrämme!

-- Kyllä minun täytyy purkaa mieltäni. Minun täytyy jollekulle saada

kertoa, muuten minä pakahdun.

-- Elä Herran tähden pakahdu, kerro ennemmin.

-- Kylläpä minua on julmasti jauhettu ja kaikella tavoin pidetty, se

on totinen tosi. Sinusta erottuamme hän kyllä aluksi haukkui siihen

tavalliseen tapaansa, jota sotamiehet käyttävät. Se ei ollut vielä

mitään vaarallista, sillä kun minä hymyilin, niin kiukustui hän niin,

että oli aivan vaiti. Mutta sitten tuli paljon pahempaa. Se oli

silloin, kun hän alkoi käydä helläksi.

-- Sinulleko?

-- Niin minulle, mutta toista hän tarkoitti. En ole ennen niin hassua

miestä nähnyt. Matkalla me eräänä iltana seisahduimme tien viereen, ja

silloin hän sulki silmänsä, noin, aivan samoin kuin me naiset teemme,

kun muiskun saamme. Ja sitten hän alkoi puhua. Voi kuitenkin, mitä

hän sanoi. Hänen sanansa olivat niin ihmeellisen sulavat ja kauniit,

ei olisi uskonut sellaisen miehen osaavan niin kauniisti puhua. Hänen

suunsa oli suipulla ja silmät sirrillään. Hän tunnusti minulle niin

kauniisti rakkauttaan, että minä lopulla aivan sulin ja kiedoin parkuen

käteni hänen kaulaansa. Mutta silloinpa hän lyödä läimäytti minua

korville niin, että paukkui. Hän olikin puhunut koko ajan minulle siten

kuin hän tahtoi tuolle toiselle puhua! Ja nytkös hän alkoi sadatella.

Kun hän oli loppuun kuluttanut kaikki suomalaiset sanat, ja herra

tietää, että niitä on paljon, niin hän kiroili ruotsiksi, ja kun hän

oli senkin litanian lopettanut, niin hän alkoi käyttää saksaa. Mikähän

kansa se oikeastaan on, kun sillä on niin tavattoman paljon rumia

sanoja? En minä niitä tietysti ymmärtänyt, mutta kyllä sen äänestä

arvasi, että hän oli alkanut ladella niitä sanoja, joilla miehet

sisuaan siivoavat. Kyllä minä olen paljon syntiä maailmassa tehnyt,

mutta kyllä hän sinä hetkenä teki sanan kautta niin paljon, että jos

se kaikki tuolla ylhäällä kirjaan kirjoitetaan, niin kuinkahan moni

enkeli jaksaa sitä tehdä, jaksaa ja ennättää paperille rapsuttaa, sillä

hänen muuten kankea kielensä oli aivan kuin molemmista päistään päässyt

irti. Lopulta hän vaikeni, ja me nousimme taas hevosen selkään. Ja nyt

tuli hän niin hulluksi, että minua jo alkoi pelottaa sellaisen kanssa

ratsastaa kahdenkesken.

-- Mitä hän sitten teki? Pitelikö hän vielä pahemmin sinua?

-- Minuako? Ei minua, mutta sitä ääntä, jonka hän on taivaallisena

lahjana saanut. Hän alkoi laulaa! Oikeammin sanoen ulista. Hän lauloi

toisen haikean laulun toisensa jälkeen. Olen minä kuullut miesten

laulavan jos jotain sekä humalassa että selvin päin, mutta niillä

on ollut edes jokin sävel ja jokin nuotti siinä. Tällä ei ole ääntä

sen enempää kuin vanhalla variksella, joka on vilustunut, ja sitä

hän sitten käytti. Ja kun hän oli jonkun aikaa laulanut, niin alkoi

hän laulaessaan itkeä kuin, pieni lapsi. Hän ruikutti kuin kakara

kehdossaan tuttia toivoessaan. Enhän minä sellaista voinut katsella

rauhallisena, vaan yhdyin paljaasta osanotosta siihen. Kun hän sen

huomasi, niin, armias taivas, mitä taas tuli hänen suustaan! On minua

haukuttu ennenkin eläissäni, mutta sitä en ole kuullut, mikä nyt

seurasi. Onko luvallista, että yhdellä ihmisellä on niin runsas varasto

sellaisia sanoja! Minä en luule, että minussa on ainoatakaan paikkaa,

jota hän ei olisi haukkunut ja josta hän ei olisi rumaa sanaa sanonut.

Ja kamalinta kaikesta oli se, ettei saanut nauraa eikä itkeä, ei muuta

kuin olla vain ja odottaa. Seuraavana päivänä hän oli aivan vaiti,

ja se oli vielä hirveämpää. Hän antoi kaikki määräyksensä minulle

katseillaan, ja millaisilla katseilla! Ei härkäkään, päästyään täyteen

vimmaan, katsele sillä tavoin. Oikein selkäpiitä karmii, kun ajattelen

sitä. Kolmantena päivänä hän oli taas niin ihmeen hellä, että minä

oikein pelkäsin, kuinka tässä käy. Mutta eihän siinä mitenkään käynyt.

Hän kohteli minua kuin olisin ollut hieno ja ylhäinen nainen ja pyyteli

kovasti anteeksi entistä pahuuttaan. Annoinhan minä sen kaiken hänelle

anteeksi, sillä kristitty minäkin olen, vaikka ei sitä uskoisi. Ja niin

me tulimme tänne. Alussa hän kyllä oli hyvä ja hiljainen; minä uskalsin

jo olla noin kaikenlainen, minä lirutin hänelle ja nimitin häntä

kaikilla kauniilla sanoilla, ja hän siitä ikäänkuin piti. Mutta äsken,

kun täällä oli taas nainen -- sinä et tiedä, kuinka nainen saa hänet

vimmoihinsa! -- niin alkoi hän minua pahoin pidellä.

-- Miksi, kaikkien hullujen ja viisaitten nimessä, et ole mennyt pois?

-- Minkä tähden minä menisin pois? Rakastanhan minä yhtäkaikki häntä.

Jota enemmän hän minua lyö ja pärmänttää, sitä enemmän minä hänestä

kuitenkin pidän, sillä hän on sittenkin sellainen mies, jommoista ei

olekaan muita maailmassa. Minä olen aivan varma siitä, että hän kerran

unohtaa tuon toisen, ja silloin hän tietysti mieltyy minuun. Mies

mieltyy aina lopulta siihen, joka on aina tarjolla. Ja kun hän täällä

on aivan yksinään, niin kaipaahan miehen mieli naista, ja kun minä olen

se ainoa täällä, niin minuunhan hän lopulta iskee.

-- Oletko siitä niin varma? kysyi haavuri.

-- Kyllä veri viereen tuo, sen minä tiedän! Samassa aukeni ovi ja Arvid

astui sisään.