IV

Matkue kulki itään päin. Edellä ajoi Arvid, ja vähän matkan päässä

hänestä tulivat haavuri ja Hankku. Teistä ei ollut paljonkaan tietoa,

mutta ratsain niillä aina pääsi kuitenkin eteenpäin.

Arvid oli tavallisesti vaiti ja synkkä. Haavuri sitävastoin oli hyvin

iloisella tuulella. Hän alkoi puhella Hankun kanssa ja silloin hän

piankin huomasi, että tämä nainen ei suinkaan ollut niitä, joita

varten maailma luotiin. Hänellä oli mitä yksinkertaisimmat käsitykset

kaikesta. Ainoa asia, josta hänellä oli jotain tietoja, oli miessuku,

mutta nekin tiedot olivat sangen yksipuolisia.

Parisen tuntia ajettuaan aivan vaiti Arvid tuli Hankun rinnalle ja

katsoi häneen. Hankku ajatteli otollisen hetken tulleen ja hymyili.

Siihen ärjäisi Arvid heti:

-- Mitä sinä siinä irvistelet!

-- En minä irvistele, minä hymyilen.

-- Jos tuo on hymyilyä, niin en minä paljonkaan siitä välitä. Mutta

olen minä nähnyt toisenlaisiakin suita kuin sinun. Minä muistan eräät

huulet, ja kun niille hymy levisi, niin aivan kaiveli sisälmyksissä,

niin kaunista se oli.

-- Oliko se mies?

-- Mieskö? Milloin sinä olet kuullut, että mies osaa hymyillä. Kiroilla

hän osaa ja sylkeä ja suudella, mutta hymyillä ei.

-- Eikö sitä saisi tietää, miten se hymyily suoritettiin? Minäkin

koettaisin tehdä silloin samoin, nainenhan minäkin olen.

-- Se riippuu suun rakenteesta, ja tuollaisella vanhalla tallukalla,

kuin sinun suusi on, ei sitä osata. Hän onkin kaikin puolin aivan

toisenlainen kuin sinä, niin että oikein hirvittää, kun sinuun katsoo,

eikä uskoisi, että te molemmat kuulutte samaan naissukuun.

Arvid katseli Hankkua, joka keikkui hevosen selässä ja koetti pidellä

kiinni parhaimpansa mukaan, jottei putoaisi.

-- Kun katselee, miten sinä istut hevosen selässä, keikut kuin

humalainen ja olet kaikin puolin surkean näköinen, niin muistaa,

millainen hän oli istuessaan hevosen selässä. En ole nähnyt monen

miehen ohjaavan niin varmasti hevostaan kuin hän teki. Siinä oli

sellaista voimaa ja suloutta, että oikein kutitti pitkin ruumista, kun

sitä katseli. Kutiaa sitä nytkin, kun sinua katselee, mutta sormissa;

tekisi mieli lyödä sinua tuohon pehmeään paikkaan, joka satulassa

pompottaa.

Arvid kannusti hevostaan ja ratsasti taas edelle.

-- Kyllä tuo sinun herrasi on kovin merkillinen puheissaan, sanoi

Hankku haavurille. Tulevatko ne kaikki sellaisiksi siellä sodassa?

-- Tämä on jo luonnostaan sellainen, vastasi haavuri. Minä olen aina

jakanut ihmiset kahteen luokkaan, niihin, joiden ajatusten virta

kulkee suolivyön yläpuolella, ja niihin, joiden ajatusten virta

kulkee sen alapuolella. Sinä kuulut niihin jälkimäisiin, sen huomaa

kaikesta. Minä kuulun niihin edellisiin, sillä en minä paljonkaan

rakenna naisiin ja tunteisiin ja muihin sellaisiin hullutuksiin. Mutta

minun herrani, hän on kokonaan mies, niin kokonaan, että hänellä ovat

nuo molemmat ominaisuudet. Katsohan, hänellä ei ole mikään erittäin

loistava ajatusjuoksu, mutta juuri senvuoksi hän onkin niitä parhaita

ihmisiä maailmassa, sillä liiallinen ajatteleminen synnyttää aina

koiruuksia ja kaikenlaisia konnankujeita. Hänellä on niin paljon

ajatuksia kuin tarvitsee se mies, jonka sydän on oikealla paikalla ja

joka tietää, mitä rehellisyys on ja muut sellaiset ominaisuudet, joita

minä puolestani aina olen pitänyt turhana painolastina elämän suuressa

veneessä. Sinulla ei ole mitään muuta kuin haluja ja kaikenlaisia

huonoja ajatuksia, mutta minun herrallani on rakkautta, ja se onkin

hänessä kuin palava pikipallo, joka kerran sytyttyään ei tahdo millään

sammua.

-- Minä en ymmärrä paljonkaan noista sinun jaoistasi ja ajatusten

virroista, mutta sen verran minä kuitenkin käsitän, että merkillinen

sinun herrasi on, niin merkillinen, että hirvittää, kun ajattelee,

mitä kaikkea hän voi sanoa naisenpuoliselle ihmiselle. Kuulitko, miten

hän äskenkin minulle haastoi? Onko se sellainen kristillistä puhetta?

Kaukana siitä! Mutta vähät minä siitä välitän. Olen minä ennenkin

nähnyt, miten miehet muuttuvat, kun vähän aikaa ovat naisen parissa.

Nainen se kuitenkin aina miestä kuljettaa, minne vaan tahtoo. Mies on

aivan kuin porsas. Koetappas ajaa sitä, niin et saa sitä koskaan sinne,

minne tahdot. Mutta kun kerran saat sen liekaan ja sidot nuoran sen

sorkkaan, niin viet sen ihan minne haluat.

Ja Hankku kiepsahutti itsetietoisena yläruumistaan.

-- Minä en olisi koskaan luullut, että sinulla on noin paljon

ajatuksia, sanoi haavuri.

-- Ei sitä tarvitsekaan olla mikään ulosoppinut tai kirjanpainaja

ymmärtääkseen hiukan, kuinka mieskin on kokoonpantu. Kyllä minä olen

niitä niin usein katsellut sekä humalaisina että selvinä, ja aina

ne ovat lopulta samanlaisia. Semmoinen sinunkin herrasi on. Juuri

sellainen kuin kaikki muutkin. Se erotus vain hänellä on, että hän on

komeampi kuin kukaan muu. Ja sen minä voin sanoa sinulle kokeneena,

että komeus ja ruumiinrakenne ja yhteenpano on se, joka aina naiselle

määrää miehen arvon.

-- Mitä sinä silloin minusta sanot?

-- Sinustako? Minä en koskaan ole tuollaisia laihoja krääkkiä lukenut

miesten joukkoonkaan. Miehen tulee olla niin vahva, että nainen häntä

hiukan pelkää. Ei siitä rakkaudesta muuten mitään tule.

Näin kuluttivat Hankku ja haavuri aikaansa ratsastaessaan. Kun hämärä

tuli, poikkesivat he erääseen taloon yöksi. Arvidille, joka oli suuri

herra, annettiin tupa makuupaikaksi, sillä näin kesäiseen aikaan

nukkui väki aitassa. Haavuri meni tallin ylisille nukkumaan. Hankku

meni tupaan, mutta palasi sieltä pian pois ja kiipesi tallin ylisille

haavurin luo.

-- Etkö jäänytkään tupaan? kysyi haavuri.

-- Arvelin minä ensin, että kai hän näin iltasella tulisi helläksi, se

on niin miesten tapaista, mutta kun hän alkoikin veisata virttä, niin

menin pois, sillä ei sitä virren jälkeen koskaan enää helliä olla.

Yöllä heräsi haavuri ähkimiseen. Hankku siellä puhisi.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi haavuri.

-- En minä koskaan ole näin paljon ratsastanut, ja se minua nyt vaivaa,

vastasi Hankku. Muutamat kohdat ruumiissani ovat niin perin hellät.

Minä ajattelen, millaiseksi tässä vielä höyläännyn, ennenkuin olemme

perillä. Se Sysmä taitaa olla niin perin kaukana.

-- Tuolla alhaalla minä näin tallissa vesikorvon. Mene siihen istumaan.

Kylmä vesi vie pois kaiken polton.

Hankku laskeutui ylisiltä, palasi tuokion kuluttua ja vaipui heinille

sikeään uneen. Hän alkoi kuorsata, ensin hiljempaa, mutta sitten yhä

kovempaa, ja siinä kuorsaamisessa oli aivan kuin sävel nousuineen ja

laskuineen. Toisinaan hän aivan kuin tukehtui, mutta sitten äkkiä taas

alkoi uuden yrityksen entistäkin suuremmalla voimalla ja vaihetuksilla.

Arvid nukkui tuvassa, mutta levoton oli hänen unensa. Hän heräsi

äkkiä siihen, että oli näkevinään tuon neidon, jonka hän oli Turussa

tavannut, keskellä suurta vaaraa ja koetti rientää tätä auttamaan,

mutta ei millään päässyt. Hän huusi:

-- Senkin kelmit!

Samassa hän heräsi. Uni ei enää maistunut, sillä hänen ajatuksensa

olivat niin kaukana tuossa neitosessa. Hän nousi rahilta, jolla oli

maannut, ja meni kartanolle.

Oli juuri se ihmeellinen hiljainen hetki, jolloin ilta aamua syleilee

ja niin kiihkeä on niiden kaipaus toistensa luo, että yö pakenee niiden

väliltä. Kaikki oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin hevosen

verkkaista jalkojen nostelemista tuolta tallin takaa haasta. Mutta

silloin alkoi kuulua rastaan laulu kesken hiljaisuuden. Se soi niin

kirkkaasti, ja jota heleämmin se kaikui, sitä valoisammaksi tuli päivä.

Arvid seisoi kartanolla ja laski kätensä ristiin. Kuinka kaunis oli

taas aamu, jonka hän näki omassa maassaan. Hän oli sotatantereella

nähnyt monena aamuna auringon nousevan ennen veristä taistelua. Suuri

ja juhlallinen oli se hetki ollut, kun siinä aamun hämärässä koko

armeija laskeutui polvilleen ja ennen taistelua rukoili. Hänestä oli se

ollut kauneinta koko hänen elämässään, niin suurta ja pyhää. Mutta nyt,

kun hän seisoi yksinänsä keskellä Suomen kesäaamua, joka hänen päänsä

päällä päiväksi valmistui, nyt hän tunsi niin selvästi, että täällä

olivat hänen omat juurensa, että rauha ja sen työt olivat hänelle

kalleinta kaikesta. Ja hänessä heräsi palava halu päästä niin pian kuin

mahdollista Rapalaan, tuohon kaukaiseen kotiin, jonka hän poikana oli

jättänyt. Hän tahtoi nähdä, miten aamu kimalteli Päijänteen laveilla

vesillä. Hän tuijotti loitos ja oli näkevinään kotoisen rannan, jossa

sorsanpojat leikkiä lyövät ja aamu nousee Päijätsalon vuoren takaa.

Taivas oli punerva ja maa oli vielä sinertävä, mutta etäisen kunnaan

puitten latvat jo välkkyivät kuin sulana metallina, ja honkien rungot

alkoivat hohtaa. Taivas oli kuin malja, johon valo antoi virrata

kimaltelevaa viiniään. Ja äkkiä malja täyttyi, ja kirkkaus kulki kautta

avaruuden.

Hän huusi haavuria, ja pian tämä kömpi esiin tallin parvelta.

-- Mikä nyt on hätänä? kysyi haavuri.

-- Matkaan kiireimmän kautta!

-- Eikö sitä laisinkaan aiota maata ja levätä? Minä tässä vasta sain

unen päästä kiinni enkä enää tuntenut, miten täit päässäni vahtivuoroa

muuttelivat, ja nyt heti olisi kavuttava hevosen selkään.

-- Sysmään on pitkä matka, ja minun on ikävä sinne.

-- Mennään, mennään, koska te niin tahdotte. Minä menen ensin

herättämään kaunokaisen, joka siellä tallin parvella omia laulujaan

visertelee unissaan.

Haavuri meni parvelle ja ravisteli Hankkua:

-- Nouse, minun kaunoiseni!

-- Minne sitä nyt jo on hätä?

-- Sysmään.

Hankku nousi. Hän meni pihalle, pesi kaivolla naamastaan viimeiset unet

ja läksi Arvidin luo.

-- Onkos uni maistunut? kysyi hän imelästi.

-- Mitä se sinuun kuuluu? Kuule, nainen, sinä saat kääntyä takaisin

Turkuun.

-- Minkä tähden?

-- Mitä sinä suotta minun matkassani roikut?

-- Itsehän minut otit. Kyllä minä perille asti tulen yksintein. Eihän

se rakkaus niinkään pian sammu.

-- Milloin sinä siihen hullutukseen olet joutunut? Ethän vain suinkaan

ole minuun rakastunut?

-- No, en minä niin hullu ole, että sinun palvelijaasi mielistyisin.

Eihän siinä miehessä olisi edes kylliksi, mitä syliinsä ottaisi,

sellaisessa ruipelossa. Rotevampia minä rakastan.

Ja Hankku katsoi niin hemaisevasti kuin suinkin osasi Arvidiin.

-- Hä? sanoi Arvid.

-- Kyllä se niin on, siitä ei pääse minnekään. Sydän se minullakin on,

ja kun ei toinen puhu eikä pukahda mitään hellyyteen päin, niin teen

minä sen.

-- Minä en huoli enää sinusta! Saat maksusi ja sitten voit mennä.

Hän hyppäsi hevosen selkään. Jälestä tulivat haavuri ja Hankku. Arvid

katsoi taakseen ja sanoi:

-- Nainen ja piki, ei niistä kummastakaan pääse erilleen. Mutta kyllä

minä tuolle naiselle vielä sellaiset päivät laitan, että hän minusta

eroo, sen minä takaan.

Arvid mietti, millä tavoin hän tuota naista niin kiukuttaisi, että tämä

hänestä erkanisi, mutta vaikka hän ankarasti aprikoi, niin ei tahtonut

löytää mitään kyllin tepsivää keinoa. Hän olisi tosin voinut turvautua

ruumiilliseen voimaansa, mutta sitä hän ei vielä ollut koskaan

käyttänyt naista vastaan.

-- Ei naista saa lyödä muuta kuin hätätilassa, ajatteli hän, ja tässä

ei vielä oltu päästy niin pitkälle.

Hän mietti ratsastaessaan toisten edellä. Haavuri kysyi Hankulta:

-- No, miltä ratsastus tuntuu?

-- Kyllä se korvo auttoi koko lailla. Ja koska ihminen lopulla kaikkeen

tottuu, niin eiköhän tähänkin. Kyllä sinun herrasi jo on minuun

rakastunut, sen huomaa kaikesta. Hän tahtoi jo minusta erotakin. Sitä

keinoa miehet aina ensin käyttävät. Se on niin varma virstan tolppa

miehen rakkaudessa.

-- Minä olen jo kerran sinua varoittanut käsittelemästä minun herraani

samalla tavalla kuin muita miehiä.

-- Ole sinä huoleti, kyllä minä tämän asian yksinkin selitän, sen minä

takaan.

Jo oli Arvid mielestään keksinyt keinon ja lähestyi Hankkua.

-- Kyllä minä sinut sinne Sysmään mielelläni otan, mutta ei sinulla

siellä hauskaa tule olemaan, siellä on niin paljon hyttysiä.

-- Voi, hyvä herra, en minä hyttysiä pelkää.

-- Mutta meillä päin onkin sellaisia, että muualla ei ole mokomia.

-- Kyllä minä yskän ymmärrän. Kyllä minä tiedän, mitä nuoret miehet

hyttysillä tarkoittavat.

-- Minä en tiedä, mitä muut niillä tarkoittavat, mutta minä tarkoitan

niillä sellaisia pieniä piriseviä olentoja, joita on kesällä kaikkialla.

-- On se hyttynen muutakin.

-- Mitä sitten?

-- Kun nuori mies nuorta naista kutittelee, niin sitä sanotaan

hyttystelemiseksi.

-- Ja sinä luulet, että minä sellaista harjoittaisin sinun kanssasi?

-- Ei sitä tiedä, mitä ihminen tekee, kun halu tulee ja luvan saa.

-- No, nyt on minun litaniani lopussaan. Nyt minä en tiedä enää mitään

muuta keinoa kuin selkäsaunan.

-- Kuinka se herra nyt niin kovasti lystisti puhuu? Arvaanhan minä,

että sillä tarkoitetaan sitä, kun nuori mies ja nainen toisiaan

kaikessa hellyydessä taputtelevat.

Ja Hankku alkoi nauraa ja katsoi pää kallellaan Arvidiin. Tämä jäi

aivan sanattomaksi ja kannusti hevostaan eteenpäin.

Haavuri nauroi niin että aivan hytkyi.

-- On se minun herrani kerrankin tavannut naisen, jonka suuta hän

ei tuki. Jollen niin varmasti tietäisi, että sinulla ei ole järjen

viljasta muuta kuin jotain pieniä puituja ruumenia jälellä, niin

kumartaisin tomussa ja tuhassa sinua. Tehköön herrani sinulle mitä

tahansa, minuun sinä voit luottaa, minä kyllä sinut saatan Sysmään asti

ja siellä sinua palvelen, sillä taidatpa minun herrastani vielä kesyn

tehdä.

Hankku katsoi halveksivasti haavuriin ja sanoi:

-- Te miehet luulette aina olevanne jotain sellaista, jota nainen ei

voita. Mutta kun oikein ajattelette, niin havaitsette, että nainen se

tässä maailmassa rikeeraa.

Iltapäivällä kutsui Arvid haavurin erilleen Hankusta ja sanoi hänelle:

-- Minä matkustan edeltäpäin Sysmään, sinä saat lähteä Vihtiin ja käydä

minun naimattoman vaimoni luona. Kerro hänelle suoraan niin kuin asiat

ovat, peittelemättä mitään. Sano, että minä rakastan, kuin riivattu

olisin, erästä naista, jonka nimeä en tiedä, mutta joka minulle on

kallein maailmassa. Minä en voi ottaa vaimoani omakseni, sillä minä

olen rehellinen mies ja minä en tahdo pettää vaimoani. Sano se hänelle.

Sano, että minä toivon hänelle hyvän aviomiehen, paremman kuin minä

olen. Kaiken lopun saat sitten panna siihen koristukseksi lisää.

Haavurin teki mieli sanoa yhtä ja toista, mutta hän huomasi herransa

olevan sellaisella tuulella, ettei tämä mitään olisi ottanut varteen,

ja niin päätti hän mennä toimittamaan herransa asian siten kuin tämä

oli määrännyt.

Seuraavana päivänä haavuri erosi heistä ja läksi ratsastamaan Vihtiin,

jossa Brita Ekestubbe asui.

Vielä viimeisen kerran hän katsoi herraansa ja Hankkuun, jotka ajoivat

tietä eteenpäin. Arvid katseli suoraan eteensä, ja Hankku keikkui

hevosen selässä. Haavurin neuvomasta tempusta huolimatta oli ajo

tullut hänelle jo niin vaikeaksi, että hänen oli täytynyt panna suuri

heinätukko alleen, ja siitä hevonen kääntämällä päätään aina silloin

tällöin kiskaisi palan suuhunsa.

Haavuri huokasi ja ajatteli, kuinka paljon ja kuinka erilaisia naisia

oli maailmassa ja kuinka niistä miehen elämä riippuu. Ja hänen tuli

sääli herraansa, joka, vaikka olikin niin väkevä mies, oli jäänyt niin

monesta naisesta riippuvaksi. Nythän hänen mukanaan oli yksi, joka piti

hänestä kiinni kuin takkiainen. Turussa oli toinen, joka hänelle oli

rakkain maailmassa, mutta jota hän ei ehkä koskaan saisi, ja Vihdissä

oli kolmas, joka oli hänen, mutta josta hän ei millään muotoa huolinut.

-- Mitä tässä asiassa se voima ja väkevyys auttaa. Toisin on minun

laitani. Minä olen heikko kuin varpunen, mutta eipäs minun rauhaani

nainen häiritse, vaan mieli iloisena ja pää selvänä minä kuljen ja

veisaan: Jubilai, jubilai!

V

Haavuri ratsasti Vihtiin johtavaa tietä ja mietiskeli tämän maailman

merkillisyyksiä:

Kyllä meillä ihmisillä on kaikenlaisia metkuja, ennenkuin joudumme

yhteen, ja sitten kun on päästy niin pitkälle, niin onko elämä sen

parempaa? Ei hitustakaan. Näin me kiusaamme ja kidutamme itseämme sen

kynsissä, jonka nimi on rakkaus. Tuonne lähti nyt minunkin herrani,

jolle ei liikaa järkeä ole muutenkaan annettu, mutta eräässä suhteessa

hän ainakin on aivan samanlainen kuin kaikki muut. Hänelle on valittu

nuori neito, ehkä hyvinkin kaunis neito ja siveä neito, ja mitäs hän

tekee, hylkää hänet ja alkaa ajatella toista, josta hän ei tiedä

hölynpölyä. Ja nyt minun tulisi sitten tämä asia, jolla ei ole mitään

järkevää pohjaa eikä perustusta, saada järjelliseen loppuun. Enhän minä

koskaan ole pelännyt järjen kanssa seurustelemista, me kaksi, me kyllä

tunnemme erinomaisen hyvinkin toisemme, mutta ottaa se sentään kovalle,

kun näin hullusti asiat ovat. Kyllä minä tietäisin, mikä keino auttaisi

paraiten, minä panisin molemmat olemaan yhdessä noin viikon ajan tai

kuukauden, kyllä he sitten saisivat toisistaan tarpeekseen. Ei mikään

muu ole niin hyvä hauta rakkaudelle kuin juuri naiminen.

Pitkän matkaa hän mietiskeli, millä tavoin paraiten asiansa

toimittaisi, niin nimittäin, ettei hänelle itselleen siitä mitään

vaurioita tulisi, sillä onhan suurellisilla tapana rangaista palvelijaa

silloin, kun eivät pääse herraan käsiksi.

* * * * *

Ekestubbet asuivat Vihdissä, Olkkolan talossa. Kun haavuri tuli sen

lähelle, niin hän vei ratsunsa hevoshakaan ja läksi itse tiedustelemaan.

-- Piiat ovat aina olleet se paras tietojen lähde, arveli hän

mennessään kartanoon tuvan puolelle.

Miehet olivat peltotöissä, mutta tuvassa oli vanha ämmä ruokaa

laittamassa. Tämän kanssa ryhtyi haavuri puheisiin, ja kun akka oli

vanha ja jo kaiken tietonsa muille purkanut, niin hän mielellään

tahtoi kuulla uusia asioita maailman menosta. Ja paljonhan haavuri

tiesikin, ja mitä hän ei tietänyt, sen hän valehteli; eihän se niin

perin tarkkaa ollut, vaikka panikin hiukan omiansa lisää, kun toisella

vaan sen kautta oli hauskaa ja silmät menivät selälleen maailman

ihmeellisiä asioita kuullessaan! Akalta sai haavuri tietää, että talon

herra oli vielä Saksanmalla ja että taloa hoiti hänen toinen rouvansa,

Margaretha, syntyään Lemnius. Kysellessään hän sai tietää senkin, että

talon neiti ei ollut kotosalla, vaan oli matkoilla, mutta että häntä

aivan tuossa tuokiossa odotettiin kotiin tulevaksi.

Tämän saatuaan tietää haavuri meni tiehensä, piilottautui erääseen

tyhjään heinälatoon ja odotteli siellä.

Kartanossa hän kävi, ja koska hän oli kaikin puolin käytännöllinen

ihminen ja osasi vaikka mitä, niin häntä pidettiin hyvänä ja hän sai

runsaasti ruokaa ja juomaa.

Kolmantena päivänä haavuri näki, miten kartanon pihaan ajoi nuori mies

hevosen selässä.

-- Tuolla on talon neiti! sanoi akka hänelle.

-- Tuoko mies?

-- Ei hän mies ole, vaikka hän käyttääkin aina miehen pukua matkoilla

ollessaan. Se on niin paljon turvallisempaa. Se miesväki on varsinkin

maanteillä niin jumalattoman röyhkeätä ja tahtoo ihan väkisin käydä

käsiksi, niin että nainen olisi aivan huutavassa hukassa. Meidän neiti

onkin lapsesta asti kantanut pojan pukua, ja jollen häntä saunassa

näkisi, niin monasti melkein luulisin, että hän ei olekaan nainen.

Hän on hyvin kätevä käyttämään miekkaa. Ja kuinka hän ratsastaa! Minä

olen nähnyt virmojen hevosten tottelevan häntä kuin olisivat olleet

lauhkeita kuin lampaat. Se meidän neiti onkin oikeastaan rouva,

vaikka hänen miehensä ei vielä ole hänen luonaan ollut. Ainahan sitä

sellaiseen ehtii, niin että mitäs kiirettä siihen olisikaan.

Haavuri antoi akan jatkaa puhetulvaansa; itse hän mietti, miten hän

kaikessa salaisuudessa saisi puhelluksi tuon reippaan neidon kanssa.

Saman päivän iltana hän näki Britan menevän kävelemään pitkin

peltotietä Averiajärven rantaa kohden. Silloin haavuri meni jälestä,

saavutti hänet ja kumartaen syvään sanoi:

-- Minulla olisi neidille hiukan asian kaltaista.

Brita katsoi häneen pitkään ja kysyi sitten:

-- Kuka sinä olet? Minä en ole sinua ennen nähnyt. Mitä sinulla on

minulle asiaa?

-- Minä olen puhumassa teille teidän herrastanne ja miehestänne.

-- Minulla ei sellaista enää ole.

-- Kyllä minä sen tiedän. Olettehan te joutunut sellaiseen pieneen

kraakkeliin keskenänne. Kyllä minä olen niissä asioissa aivan perillä.

-- Jos olet, niin mitä sitten tulet tänne, sillä tiedäthän, ettei

meillä, minulla ja miehelläni, ole enää mitään yhteistä?

-- Sitä loppua minä olenkin täällä kuntoon panemassa.

-- Vai niin.

-- Katsokaahan, minun herrani on saanut päähänsä sellaisen tuuman, että

hänen tulee saada aivan toinen nainen vaimokseen, ja hän tahtoo kaikin

mokomin purkaa välit teidän kanssanne.

-- Hän on minulle siitä kirjoittanut, mutta hän ei ole sanonut, miksi

hän oikeastaan tahtoo tulla vapaaksi.

-- Juuri sen vuoksi kuin sanoin. Hänellä on toinen mielessään.

-- Ja kuka se on? kysyi Brita, ja hänen suupielissään leikki vallaton

hymy.

-- Sitä minä en tiedä, ei minun herranikaan, mutta kovasti hän on

rakastunut häneen, sen näkee kaikesta. Hän tapasi erään neidon Turussa

ja on ollut aivan hulluna sen jälkeen.

Brita alkoi helakasti nauraa.

-- Hyvähän on, että sille nauratte, sanoi haavuri, vaikka asia onkin

niin perin surullinen.

-- Mutta hyvä ihminen, etkö sinä tiedä, että hän on ajanut minua takaa

ja minua Turussa ahdistellut? Minä sain sen vasta viime tingassa

tietää. Minä etsin häntä siellä, mutta hän oli poistunut kaupungista

ja, kuten luultiin, matkustanut kotiinsa. Minä se olen, minä, jota hän

rakastaa!

-- Odottakaahan, kun koetan saada järkeni kiinni! huudahti haavuri.

Kyllä minä eläissäni olen asioita yhteen pannut, mutta tätä en olisi

osannut. Onko kukaan kuullut mokomaa, että mies rakastuu omaan

vaimoonsa! Ja rakastuu sitten vielä niin tulisesti, että kihisee ja

kipinöitses!

-- Ja hän lähetti sinut tekemään selvät erot minun kanssani?

-- Niin selvät kuin suinkin. Mutta ei kai niistä eroista nyt mitään

tule, kun kummallakin on mieli yhtäänne.

-- Mikä hänen mielensä on, se ei kuulu minuun.

-- Ette kai te niin pähkähullu ole, että sellaisen miehen hylkäisitte?

-- Onko se sanottu, ettei hän olisi valmis hyökkäämään minkä naisen

kimppuun tahansa, kuten hän hyökkäsi minuun, josta hän ei tietänyt edes

kuka olin. Ehkä hänellä jo on toinen matkassaan ja toiselle hän sanoo

samaa kuin minullekin.

-- Parasta olisi kun tulisitte katsomaan itse ja näyttämään muotoanne

hänelle.

-- Sysmäänkö?

-- Niin. Mennään sinne, muuta keinoa minä en tiedä.

-- Sinun tuumasi ei ole aivan järjetön. Minä mietin asiaa, ja yhdessä

huomenna keskustelemme siitä.

Brita meni ja jätti haavurin seisoskelemaan ja miettimään tämän

maailman merkillistä menoa.

-- Kyllä tämä asia nyt niin sekaisin on, että ei siitä taida tolkkua

tulla, ellen minä sekaannu siihen. No, olen minä ennenkin asioita

järjestellyt, ja aina ne ovat parhain päin kääntyneet.

Seuraavana päivänä hän sitten selitteli Britalle, miten hänen

mielestään tästä asiasta oli otettava tarkka selko.

-- Nyt te tulette minun kanssani sinne Sysmään ja ilmaisette itsenne

herralleni. Hän saa sitten selittää asiansa. Jos hän ei tule niiden

kanssa valmiiksi, niin kyllä minä olen lähellä ja autan. Kas, minä alan

tuntea jo sen miehen jokseenkin tarkoin.

-- Mitä selitettävää hänellä olisi muuta kuin että minä olenkin se,

jota hän rakastaa.

-- Niin sitä luulisi päältäpäin katsoen, mutta kukapas nuoren miehen

elämän niin tarkoin tuntee; siitä riittää selvittämistä pitemmäksikin

aikaa.

-- Sinä tarkoitat jotain määrättyä asiaa. Mikä se on?

-- Ei minulla ole mitään määrättyjä asioita, minä puhun aivan

ylimalkaisesti miehistä.

Brita, joka oli päättäväinen tyttö, valmistautui matkaan käydäkseen

puolisonsa luona ja ottakseen täyden selon tuosta miehestä, joka

ei häntä tahtonut vaimokseen ja kuitenkin häntä rakasti aivan

mielettömyyteen asti. Hän pukeutui pojan pukuun, mutta naisen pukunsa

hän otti käärössä mukaansa. Ja niin sitä lähdettiin ratsastamaan

Sysmään päin.