VII

-- Pois vain ihminen huoneesta! karjaisi hän, ja Hankku lensi kuin

ammuttuna ovesta ulos.

Sitten kääntyi Arvid haavurin puoleen ja sanoi:

-- Se minun rouvani seurasikin siis sinua tänne.

-- Niin teki.

Haavuri itsekseen ihmetteli, miten hän tästäkin asiasta suoriutuisi, ja

hän jo epäili, että hänen hyvä ystävänsä, järki, oli hänet hyljännyt.

-- Hän on nyt mennyt taas matkaansa; en tiedä oikein miksi hän karkasi

yhtäkkiä pois kuin tuuli olisi hänet vienyt, sanoi Arvid.

Arvid huomasi Britan koettelevan piilotella tuvan hämärään.

-- Mikä tämä nuori mies on? kysyi Arvid.

-- Hän seurasi minua matkalla tänne. Hän tahtoo pyrkiä teidän

palvelukseenne, sanoi haavuri arvellen, että kun aikaa voitetaan, niin

on kaikki voitettu.

-- Ensiksi sinä väkisin tuppaat palvelukseeni ja sitten vielä roikotat

tänne maantieltä kaikenlaisia väen lisäksi.

-- Tämä on iloinen ihminen, ja siksi minä otin hänet, jatkoi haavuri,

joka kerran päästyään alkuun ei enää turhanpäiten viitsinyt sanojaan

peruuttaa.

-- Tuumitaan asiaa, niin sitten nähdään, sanoi Arvid. Eivät ne iloiset

ihmiset tässä talossa ole suinkaan liikaa, sillä täällä on sellainen

elämä, että on omaan kiukkuunsa haljeta. Sellaista se on, kun on

joutunut pois miesten seurasta ja naisiin sekaantunut.

-- Me menemme ensin viemään hevosemme korjuuseen ja sitten tulemme

lähemmin puhelemaan kaikesta, sanoi haavuri, joka kaikin mokomin tahtoi

päästä pihalle neuvotellakseen Britan kanssa.

He menivät ulos ovesta. Kartanolla sanoi haavuri Britalle:

-- Ottakaa nyt hevonen allenne ja ajakaa tiehenne! Nyt te olette

kuullut kaiken miehestänne.

-- Oletko sinä hullu? En minä nyt mene pois, vaan jään, vastasi Brita.

-- Ja ilmaisette itsenne hänelle?

-- Mitä vielä! Minä tahdon ensin ajaa tuon naikkosen talosta pois

ja sitten tahdon hiukan lähemmin tutkistella herraani ja miestäni

nähdäkseni, kannattaako hänen luokseen jäädä.

-- Nyt minun järkeni heittää kuperkeikkoja. Millä ihmeen tempulla te

aiotte täällä pysyä ilman että hän tuntee, kuka olette?

-- Minä pysyn miehenä. Sittenhän minä tiedän, millainen hän on.

-- No, koska minä aavistan, että tästä voi syntyä yhtä ja toista ja

monimutkaista, niin enhän minä teitä ilmaise, vaan tahdon auttaa minkä

suinkin voin ja osaan. Minä en juuri paljon ole naisiin luottanut,

mutta näkyyhän niitä olevan sen korppilauman keskellä valkoisiakin.

-- Elä siinä joutavia juttele, sanoi Brita. Tuo tänne keritsimet.

-- Mitä niillä?

-- Minä leikkaan tukkani lyhyeksi, jotta hän ei siitä huomaisi petosta.

-- Onhan minulla täällä repussani satulassa kaikenlaisia veitsiä ja

laitoksia, joita olen tarvinnut hantteeratessani karjaa.

-- Tule siis nopeaan.

He veivät hevoset hakaan, ja siellä pensaan takana haavuri sai näyttää

parturitaitoaan ja leikata Britan tukan kauniisti tasaiseksi.

Yhdessä he sitten palasivat tupaan, jossa Arvid istui yksinäisen

kynttilän valossa ja murjotti.

Kun haavuri ja Brita astuivat sisään, niin hän nousi, tuli keskelle

permantoa ja sanoi:

-- Tulehan, poika, tänne, niin tarkastan, millainen sinä olet!

-- Tarkastetaanko tässä talossa miehiä samoin kuin karjaa, sanoi Brita,

joka tunsi miten mielensä oikein leiskahteli päästyään näin seikkailuun

käsiksi.

-- Luuletko sinä, että minä otan palvelukseeni mitä vaivaisia tahansa?

sanoi Arvid. Seiso tuossa, niin katselen!

Arvid kulki Britan ympäri ja tarkasti häntä joka taholta.

-- Kovin olet vielä kakaran näköinen, sanoi hän. Naamataulussasi ei

ole niin parranhaiventakaan, ja mitä vartaloosi tulee, niin kovin

olet hento vyötäisiltäsi, ja -- hm, mitä sanoisinkaan -- Kovin olet

naisellinen!

Samassa Brita käännähti ja kaikuva tillikka paukahti Arvidin poskelle.

-- Vai potkit sinä, varsa! huusi Arvid. Odotahan, niin annan sinulle

hiukan piiskasta!

Hän veti miekan tupestaan ja aikoi sen lappeella kurittaa hänen

mielestään röyhkeätä vesaa. Mutta samassa oli Britakin paljastanut

miekkansa, ja nyt alkoi keskellä tupaa äkkiä vimmattu miekkailu.

Tässä leikissä Arvid oli kotonaan, mutta kun hän piti poikasta aivan

vaarattomana, niin ei hän iskenytkään täyttä voimaa. Siitä oli

seurauksena, että nopealla liikkeellä Brita löi miekan hänen kädestään.

Se singahti kauas lattialle, ja samassa Brita ojensi miekkansa kärjen

Arvidin rintaa vastaan, niin että tämä oli pakotettu väistymään seinään

asti. Siinä hän nyt seisoi kiukusta punaisena seinän varassa, ja Brita

piti miekan kärkeä aivan hänen kurkkunsa kohdalla.

-- Kuinkas nyt on sen miehuuden laita? huusi Brita.

-- Ota pois tuo miekkasi, senkin kirottu nallikka! ja Arvid päästi

suustaan pitkän sarjan saksalaisia kiroilusanoja.

-- Ei sitä niinkään vain oteta.

-- Varo, etten ota sinua kintuista kiinni ja paiskaa sinua mäsäksi

permantoon!

-- Millähän se tehtäisiin, kun minä ensin olen sinun kurkkuusi läven

laittanut!

Arvid aivan puhisi kiukusta. Olihan tämä ensi kertaa hänen elämässään,

kun hänen täytyi näin antautua armoille. Ja jos se olisi sitten ollut

edes mies, mutta tuollainen naskali! Ja kaiken hyvän lisäksi seisoi

haavuri keskellä permantoa ja nauroi niin, että oli läkähtyä, löi

polviinsa ja hirnui.

-- Olenko minä mies vai en? huusi Brita. Vastaa, olenko minä mies vai

en?

-- Totta kai sinä sen nyt jo itsekin tiedät, huusi Arvid.

-- Tunnusta paremmin! sanoi Brita ja vei miekkansa kärjen yhä

lähemmäksi Arvidin kurkkua, niin että tämän täytyi seisoa aivan pää

seinää vastaan. Sano asiasi selvemmin! Olenko minä mies, olenko?

-- Oikea paholainen sinä olet, jos sen tietää tahdot. Sellainen

peijuuni, että en ole ennen mokomaa nähnyt.

-- Olenko minä mies, sitä minä kysyn?

-- Olet, olet, kaikkien miesten nimessä, olet! elä herran tähden enää

tuota miekkaasi siinä kurkkuni kohdalla pidä, muuten ei henki kulje

enää minussa.

-- Tule pois sitten siitä, koska tiedät, kenen kanssa olet tekemisissä!

Brita pisti miekkansa tuppeen, ja Arvid asteli keskemmälle permantoa

nostellen housujaan, jotka taistelun kiireessä olivat valahtaneet alas.

-- Et sinä oikeastaan ole niin väkevä, kuin mitä tästä pienestä

tapauksesta voisi päättää, mutta minä en tietänyt, millaisen pojan,

miehen, kuuletko, minä sanon sentään miehen, kanssa minä olin

tekemisissä. Minun olisi pitänyt olla paremmin varuillani.

-- Vasta aika sitä nyt selvitellä, kun on tullut voitetuksi! sanoi

Brita.

-- Sinä olet hiukan liian suuri suustasi. Näytänkö sinulle jotain?

Ja Arvid karkasi Britaan käsiksi ja sulki hänet rautaiseen syliinsä ja

aikoi heittää hänet maahan. Mutta haavuri oli sen huomannut ja heti

riensi avuksi. Hän pisti kepin Arvidin kinttujen väliin, ja siinä

maata rötkötti mies keskellä permantoa, ja Brita istui hänen päällään.

Samassa hän oli vetänyt miekan tupesta ja piteli sitä taas miehen

kurkun kohdalla.

-- No, miltä nyt tuntuu, kun maassa makaa? sanoi Brita. Onpa pehmeä

olla, kun on tuollainen ruho alusimena.

Arvid oli niin ymmällään tästä kaikesta, että hän ei vähään aikaan

saanut ajatuksiaan kulkemaan. Lopulta hänelle kuitenkin selvisi, että

hän oli permannolla ja tuo poika istui hänen vatsansa päällä ja piteli

miekkaa hänen kurkkunsa kohdalla. Hölmönä Arvid katseli ylös nauravaan

olentoon.

-- No mitäs tästä nyt sanot? sanoi Brita.

-- Ei tuollainen ole ihmisten tekemä olento, kyllä se on jostain

muualta tullut tähän maailmaan.

-- Niinkö luulet? Nouse sitten, mutta nyt saatkin olla alallasi, sillä

näethän, että sinun voimasi eivät mihinkään riitä.

Häpeissään nousi Arvid ja käveli tuvassa luimottaen silmäkulmiensa alta

poikaan. Mutta sitten, kuten aina suora ja yksinkertainen luonne tekee,

hän alkoi ihailla tuota nuorta miestä, ja äkkiä hän meni käsi ojolla

Britan luo ja sanoi:

-- Paiskaa kättä, poika, nyt me emme enää eroa toisistamme! Et sinä

tälläkään kertaa oikeita temppuja käyttänyt, mutta nahkasi pelastit, ja

siitä minä sinua kunnioitan. Nyt sitä on tähän taloon tullut sellainen

miesjoukko, että pulaan täällä joutuisi koko paholaistenkin lauma.

Kaksi väkevää miestä ja yksi niin viisas, että hänellä on monen hengen

edestä järkeä. Minä tarkoitan tuota haavuria tuolla. Sinä et taidakaan

tietää, kuinka viisas hän on. Hän on niin viisas, että piispat ja

paavit joutuisivat alakynteen hänen kanssaan. Ja nyt ryypätään niin,

että maailma heittää kuperkeikkaa silmissämme. Tuohan, Kustaa, meille

eteen tavaraa! Minä menen ja haen isävainajani hopeatuopit. Ei

tällaisena päivänä juoda muista kuin hopeamaljoista.

Arvid poistui huoneesta. Brita juoksi haavurin luo.

-- Mitä minä nyt teen? huusi hän. Hän pakottaa minut juomaan, ja siinä

minä en hänelle riitä, sen arvaan. Auta, herran tähden, nyt minua

tässä, kuten muussakin olet auttanut!

-- Minä tulen istumaan teidän viereenne, ja te kaadatte minun

tuoppiini, kyllä minä jaksan kahdenkin edestä maistella. Ei hän sitä

huomaa, kun oikein taitavasti se tehdään.

-- Näkyy siitä miehenä-olosta olevan yhtä ja toista haittaakin, sanoi

Brita nauraen.

-- Pitää tottua, pitää tottua, sanoi haavuri. Mutta kylläpä te olette

taitava miekkaa käyttämään! En olisi uskonut.

-- Onhan isäni sotilas ja urhoollinen sotilas onkin.

-- Jos tässä teidän ja miehenne välillä tulee sovinto, ja miksi ei

se tulisi, kun se tappelulla alkaa, niin kurissa te sellaisen miehen

pidätte.

-- Niinkö luulisit?

-- Aivan varmasti.

-- Etkö ole tullut sitä ajatelleeksi, että minä tahtoisin hänen pitävän

minut kurissa?

-- Kuka niin hullu olisi?

-- Et sinä sitten tunne naista.

-- No, en sitten tunne, jos se niin on. Näin sitä kai saa tavantakaa

muutella mielipiteitään naisista kuin Saksanmaa rajojaan.