III

Arvid seisoskeli majatalon porttipielessä ja tupakoi. Hän veti sauhuja

pienestä piippunysästä ja syljeskeli toisinaan. Hän ei ajatellut yhtään

mitään, sillä se toimitus oli hänelle liian raskasta ja vaivalloista.

Hän antoi vain ajan mennä.

-- Onko ihminen mikään hyttynen, jotta hänen päänsä tarvitsisi

yhtäpäätä hyristä, sanoi hän. Täytyy sitä saada päätäänkin lepuuttaa.

Tämän suloisuuden keskeytti katua pitkin ratsastava nainen. Kun Arvid

hänet näki, putosi ensiksi piippu hänen hampaistaan, ja suu jäi auki.

Hän katseli silmät pystyssä lähenevää naista. Jo oli nainenkin hänet

nähnyt, ja pienestä punasta, joka valahti hänen poskilleen, saattoi

päättää, että tämä kohtaaminen ei ollut hänelle aivan vastenmielinen.

Hän ajoi yhä lähemmäksi ja ajoi jo ohitsekin. Silloin vasta alkoi

ajatus kiertää Arvidin päässä. Ja kun se kerran oli alkuun päässyt,

niin silloin se mennä rynnistikin oikein hurjaa vauhtia.

-- Sehän on se minun tyttöni, niin totta kuin minä tässä paikassa

seison ja töllistelen! huudahti hän ja päästi saksaksi useita

vahvistussanoja suustaan.

Sitten hän alkoi juosta neidon luo. Hän harppasi rinnalle ja nosti

lakkiaan niin kauniisti kuin siinä kiireessä osasi.

-- Ei mennä nyt sellaista himphamppua eteenpäin, sanoi hän. Minulla

olisi neidille puhuttavaa.

-- Minulleko? kysyi ratsastava neito.

Arvid joutui hämilleen tästä yhdestä sanasta, sillä hän kuuli nyt ensi

kertaa neidon äänen.

-- Mitä asiaa teillä on minulle? Enhän minä tunnekaan teitä!

-- Ei se mitään tee, kyllä minä teidät tunnen. Ja hyvin tunnenkin,

koska olen täällä jo virunut pitkät ajat teitä odotellen, sanoi Arvid.

-- Ja mikä tuo asia on, josta tahdotte minulle puhua?

-- Eikös mentäisi ensin jonnekin paikkaan istumaan. Minä en koskaan

osaa puhua seisaallani, minä en osaa muuta kuin lyödä.

-- Minne istumaan?

-- Jonnekin pensaan taakse, niinkuin on tapana.

-- Ei minulla ole mitään pensaskauppaa pidettävänä teidän kanssanne,

sanoi neito suuttuneena ja yllytti hevostaan juoksuun.

-- Ei suututa, ei suututa! sanoi Arvid ja sieppasi hevosen suitsista

kiinni. Jollei sinne mennä, niin koetan sitten tässä ajaa asiani.

-- Minulla ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne, te hävytön mies!

-- Mutta minulla on, ja paljon onkin, niin että ei tässä muut auta kuin

suorat ja selvät puheet.

Samassa läjähytti tyttö piiskalla Arvidia keskelle naamaa. Tämä

hölmistyi niin, että päästi suitset käsistään, ja tyttö läksi ajamaan

pakoon.

Mutta pian oli Arvid toipunut hämmästyksestään ja karkasi jälestä.

Siinä sitä mentiin niin, että tomu pöllysi. Kadulla oli paljon väkeä,

ja se esti tyttöä kyllin nopeasti pääsemästä pakoon, jotavastoin Arvid

kaasi kaiken, mikä tuli hänen tielleen. Hän ei välittänyt takanaan

kuuluvista kiroiluista ja haukkumisista, hän juoksi vain. Pari poikasta

hän otti mennessään niskasta kiinni ja heitti syrjään. Muuan lihava

akka sai pyöriskellä pitkin katua, erään kuorman yli hyppäsi Arvid.

Lopulta hän aivan hengästyneenä saapui neidon luo ja tarttui hänen

satulaansa sanoen:

-- Vai sillä tavoin sinä miehiä kohtelet! Varo, etten ota sinua

polvieni väliin ja näytä hiukan samoja konsteja kuin äitisi on sinulle

tehnyt. Vai sillä tavoin, vai sillä tavoin!

-- Mitä te, hirveä ihminen, minusta tahdotte? huusi neito.

-- Mitäkö minä sinusta tahdon? Minä tahdon sinua kosia! Elä katso

noin kummissasi minuun! On sitä ennenkin maailmassa kosittu. Ei tämä

suinkaan ensi kertaa ole.

-- Mutta ei tällä tapaa!

-- Samahan se on, millä tapaa se tapahtuu. Pääasia on, että minä tahdon

sinut vaimokseni.

-- Minä en huoli tuollaisesta ihmisestä!

-- Miksi et huoli, jos saa luvan kysyä?

-- Minä en ole velvollinen tekemään mitään tiliä teille omista

asioistani.

-- Ei se ole sinun oma asiasi, koska minä sinua vaimokseni pyydän.

Minunhan asiani se on!

-- Minä olen jo toisen miehen vaimo.

-- Ei se mitään tee. Olen minäkin toisen vaimon mies, mutta minä annan

hänelle apskeetin ja otan sinut.

-- Minä en ota sittenkään. En minä ole mikään lehmä, josta tehdään

kauppaa keskellä katua.

-- Oma syysi! Enkö minä pyytänyt sinua tulemaan kanssani jonnekin

piiloon?

-- Minä en teitä tunne, eikä minulla ole mitään teidän kanssanne

tekemistä.

-- Elä jankuta siinä, vaan vastaa suoraan, otatko minut vai et?

-- En ota! Kuuletteko, en ota!

-- Kyllä minä kuulen, mutta ei se silti vielä ole selvää. Monasti

nainen sanoo "en ota" ja ottaa kuitenkin.

-- Mutta minä en ota! Johan minä sanoin, että minä olen toisen oma.

-- Eikö sitä asiaa voisi muuttaa?

-- Vaikka voisikin, niin minä kai päätän, kenet minä otan.

-- Kuule, tyttö, elä siinä leikittele. Tässä on aivan täysi tosi minun

puolellani.

Samassa neito löi hevostaan piiskalla. Hevonen läksi täyttä, karkua

juoksemaan. Nyt huomasi Arvid, että tuo nainen pääsi hänen käsistään

pakoon. Hän päästi oikein jyrisevän kirouksen suustaan, hyppäsi

tasakäpälää paikallaan kiukuissaan ja huusi:

-- Kyllä minä sinut vielä kiinni otan!

Samassa tuli katua pitkin ratsumies, joka silmät pystyssä katseli

kadulla hyppelevää miestä. Kun Arvid näki ratsastajan, hyökkäsi hän

sanaakaan sanomatta tämän kimppuun, kiskaisi hänet satulasta pois,

hyppäsi itse sijaan ja läksi tyttöä takaa-ajamaan. Hevonen juoksi kuin

olisi vatsan alus ollut täynnä jalkoja, ja Arvid sitä yhä kannusti. Hän

ajoi vinhaa vauhtia, kiiti tytön ohitse, käänsi äkkiä hevosen hänen

edessään ja sanoi:

-- Nyt sitä on minullakin hevonen ja nyt puhutaan asiat selviksi.

-- Herranen aika, joko se taas on tuossa! oli ainoa mitä nuori nainen

osasi sanoa.

Arvid käänsi hevosensa neidon hevosen rinnalle ja sanoi:

-- Minä en niin vähällä hellitä. Kuinka sen asian laita oikeastaan on?

Tyttö oli vaiti.

-- Minä kysyisin kerran vielä. Ehkä et ensi kerralla sitä niin

ymmärtänyt, koska olet nuori ja tällaiseen tottumaton.

Tyttö ei vieläkään hiiskunut sanaakaan.

-- Voisit sinä nyt edes vastata minulle. Mies minäkin olen ja kelpaan

kosijaksi milloin tahansa.

Tyttö oli päättänyt olla sanaakaan vastaamatta, pitäen sitä keinoa

viisaimpana tuon villityn miehen suhteen.

-- Minä olen sinua jo kauan katsellut, kai sinä sen olet huomannut.

Noin kuukauden päivät sitten minä olin täällä. Minä en silloin puhunut

vielä mitään, sillä olin silloin toisen kanssa tavallaan naimisissa,

en oikein sillä tavalla kuin mitä naiminen edellyttää, mutta kumminkin

olin kiinni jalkapuussa. Nyt minä olen vapaa, sillä minä olen nyt

saanut vaimoltani sellaiset paperit, että ero meistä tulee ja ihan

kohta paikalla.

Tyttö oli vaiti, mutta hän katsoi uteliaana vieressään ratsastavaan

mieheen.

Arvid alkoi kadottaa jo rohkeutensa, kun tyttö oli yhä vaiti. Hänen

äänensä kävi sävyisämmäksi ja hiljaisemmaksi.

-- Sinä et saa suuttua, kun minä olen tällainen. Mutta eihän minulla

ollut muuta keinoa. Ei sitä joudu ajattelemaan, millä tavoin kosii, kun

kosia mieli tekee. Mieshän se pääasia on kosimisessakin, eivätkä sanat.

Vai mitä?

Tyttö ei vastannut. Silloin katsoi Arvid veitikkamaisesti häneen ja

sanoi kutkuttaen häntä sormellaan:

-- Elähän tuossa viitsi enää murjottaa, vaan sano minulle, huolitko

minusta vai et.

Neito vetäytyi Arvidin koskettaessa niin kauaksi hänestä kuin suinkin

voi.

-- Kyllä te olette kummallista väkeä yhtäkaikki, te naiset, sanoi

Arvid. Mistä toinen pitää, siitä toinen suuttuu. Elähän nyt huoli niin

pienestä asiasta nenääsi nyrpistää. Enhän minä kajoo, kun et sitä

tahdo. Elä nyt enää huoli olla kiukuissasi, vaan puhu ja sano, mikä on

mielipiteesi.

-- Kuinka minä voin puhella ventovieraitten herrojen kanssa, sanoi

tyttö.

-- Ventovieraitten? Kuinka sinä sillä tavoin voit sanoa? Olethan sinä

jo monta kertaa ennen minut nähnyt.

-- Mutta eihän teillä ole päällänne mitään kylttiä.

-- Sinä olet aivan oikeassa. Sinä tarkoitat, että sinä et tiedä minun

nimeäni. Minä olen Arvid Henrikinpoika ja kuninkaalta olen saanut

liikanimekseni Tandefelt, kun minulta sodassa ammuttiin kolme hammasta

suusta pois. Minä olen Sysmästä kotoisin, ja siellä on minulla suuri

talo. Ja minun isäni oli tuomari...

Tyttö oli jo alkanut katsella mielihyvillään reipasta, vaikkakin

hiukan omituista kosijaansa, mutta kun hän kuuli hänen nimensä, hänen

kasvoilleen tuli sellainen ilme, että niinkin tyhmä mies kuin Arvid

käsitti sen kiukuksi.

Arvid aikoi juuri jatkaa puhettaan, kun hän kääntyi, kuullessaan

hirveätä mellakkaa ja huutoa takanaan. Siellä tuli suuri joukko

ratsain. Koko parvi tuli hänen luokseen ja salaman nopeudella ympäröi

hänet, ja ennenkuin Arvid ennätti oikein tointuakaan hämmästyksestään,

oli hän jo vedetty hevosen selästä maahan.

Tuntiessaan maan allaan hän kuitenkin heti taas oli tolkussaan ja huusi:

-- Mitä perhanan leikkiä tämä on, kun ei anneta ihmisen edes rauhassa

kosiakaan!

-- Sinä hevosvaras! huusi eräs mies, jonka Arvid tunsi äsken hevosen

selästä vetämäkseen mieheksi.

-- Elä leksota leukojasi turhanpäiten! karjaisi Arvid. En minä mikään

varas ole! Tuossa on hevosesi ja yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin!

-- Kuinka sinä villitty ihminen rupeat omin lupisi ottamaan toisen

hevosia! jatkoi mies.

-- Etkö sinä tiedä, että sota sallii kaiken sellaisen.

-- Mikä sota nyt on?

-- Jollei kosiminen ole sotaa, niin sitten minä en ymmärrä yhtään

mitään. Ainakin se minulle on ollut koko ajan tänään sellaista menoa,

että en ole mokomaa taistelussakaan kokenut. Vai mitä sinä sanot?

Tämän lausui Arvid neidolle, jota hän oli kosinut. Mutta etsi hän

mistä tahansa, niin oli neito kadonnut. Silloin Arvidin viha purkautui

kipinöitsevänä kiukkuna esiin, ja hän huusi:

-- Minä tapan teistä joka ainoan! Nyt on minun tyttöni kadonnut, ja

herra yksin tietää, minne hän on mennyt. Ja tiedättekö te, pässinpäät,

mitä te olette saaneet aikaan? Minun kosimiseni te olette keskeyttäneet

ja elämäni murskaksi lyöneet. Mutta nyt minä teille näytän, miten

ihminen on kokoonpantu, ellette ennen ole sitä tienneet. Onko ennen

kuultu mokomaa, että toiset tulevat ja ilkeydessään lopettavat nuoren

miehen viattoman kuherruksen. Mutta jos minä äsken visersin kuin

lintunen, niin nyt on tullut toinen ääni kelloon, ja nyt saatte nähdä,

kenen kanssa olette olleet tekemisissä. Ja niin totta kuin taivas minua

varjelee ja suojaa, niin minä annan palvelijalleni työtä kokonaiseksi

viikoksi ja lyön teihin niin joka paikkaan, että olette kirjavia kuin

se kartta, jonka alle nimiänne maistraatissa piirrätte. Te viheliäiset

turkulaiset, te maailmanlopun sikiöt! Kuka käski, sanon minä, kuka

käski teitä sekaantumaan minun rakkauteeni! Mies minäkin olen ja

miehen meiningit on minullakin ja todet ovatkin, ja se, joka minua on

häirinnyt, sitä minäkin häiritsen!

Joukko singahti suureksi kehäksi hänen ympärilleen, mutta sitten alkoi

yleinen pako. Pian oli Arvid tappelupaikalla yksinään.

Kiukkuisena hän palasi majataloon ja huusi haavurin luokseen.

-- Laita itsesi matkakuntoon, nyt me menemme tästä kirotusta pesästä

pois!

-- Minne?

-- Sysmään! Sieltä minä olen kotoisin ja sinne minä sovinkin. Täällä

ovat ihmiset niin merkillisiä. Enpä totisesti tiedä, miten näitä

tämän seudun tyttöjä kosisi, ja kun sellaista pyhää toimitusta sitten

täydessä vakavuudessa tekee, eivätkös nuo tämän kaupungin asukkaat

tule sekoittamaan toisen totisia toimia. Pois minä menen sellaisesta

paikasta. Pois menen enkä pistä jalkaani enää tähän kaupunkiin.

Hän meni talliin hevostaan katsomaan. Kun haavuri vähän ajan kuluttua

sinne tuli, seisoi mies kädet kiedottuina hevosen kaulaan ja itki.

Hän kääntyi kuullessaan jonkun astuvan talliin. Kun hän huomasi

haavurin, niin hän sanoi:

-- Elä luule, että minä tässä lystiä pidän ja joutavia vongun. Niin

on mieleni paha, että hengen ottaisin itseltäni, ellei se olisi synti

ja häpeä. Se tyttö, josta minä sinulle olen kertonut, oli tässä

kaupungissa. Ja kun minä hänet näin, niin minä menin kauniisti, kovin

kohteliaasti, kuten nuoren miehen kainoudessa tulee, ja kosin häntä

nuhteettomasti. Mutta juuri kun meillä oli asiat tulemaisillaan aivan

selviksi, niin tulivat toiset kateudessaan sekoittamaan kaikki. Kyllä

minä heille annoin minkä osasin. Mutta paraniko se siitä, tyttö oli

kadonnut, ja nyt en tiedä, mistä häntä hakisin. Kotiini minun täytyy

paeta, siellä maistuu surukin aivan toisenlaiselta.

Haavurin sydän heltyi, kun hän näki herransa näin ylen tukalassa

tilassa, ja hän sanoi:

-- On niitä muitakin naisia; me etsimme uuden ja sillä hyvä.

-- Ei nainen ole mikään hevonen, sanoi Arvid. Hevosen voi vaihtaa,

mutta toista se on naisen kanssa, aivan toista. Yksi ja ainoa se on,

joka istuu kiinni meidän veressämme.

Arvid meni tallin ovelle ja katseli ulos pihalle, eikä haavuri

uskaltanut hänen suruaan häiritä. Hän istui tallissa olevan sangon

reunalle ja ajatteli, miten uskollinen tuokin hänen herransa oli.

Arvid kääntyi ja sanoi:

-- Minä menen hakemaan toisen vaimoihmisen.

Haavuri katsoi aivan hölmönä häneen.

-- Elä luule, että minä sitä muun tähden teen kuin sen vuoksi, että

olisi aina lähelläni joku, jota saisin haukkua, sillä tästälähin ei

ainoakaan nainen saa hyvää sanaa kuulla minun suustani, niin totta kuin

nimeni on Arvid Henrikinpoika.

* * * * *

Kartanon pihalla odotteli haavuri matkavalmiina herraansa. Hän oli

hankkinut itselleen hevosen ja oli sen selkään jo sälyttänyt kaikki

tavaransa. Kauan sai hän odottaa. Lopulta hänen herransa tuli ja

kuljetti mukanaan tyttöä, joka ei enää ollut niitä nuorimpia, vaikka

olikin muotonsa puolesta vielä mukiinmenevä.

Nainen istui hevosen selässä kimpsuineen ja kampsuineen.

-- Tässä se nainen nyt on. Korea ei se juuri ole, mutta kyllä se siihen

kelpaa, mihin minä tahdonkin, sanoi Arvid.

Kun Arvid meni talliin valjastamaan hevostaan, kysyi nainen haavurilta:

-- Oletko sinä tämän herran palvelija?

-- Olen.

-- Tiedätkö, mitä varten hän minut on mukaansa ottanut?

-- Eikö hän ole sitä sinulle sanonut?

-- Ei suorastaan. Hän puhui, että hän tahtoo saada minut

haukuttavakseen.

-- Jos hän niin sanoo, niin kai hän sen tekeekin. Minun herrani tapa on

aina pitää sanansa.

-- Kai hän sillä tarkoittaa rakkautta. Miehillä on niin monta tapaa

nimittää sitä asiaa.

-- Sittenhän näkee, kun sekin hetki tulee.

-- Onko sinun herrasi rikas?

-- On, hyvin rikas.

-- Ja komea hän on. Ja minne me oikeastaan menemme?

-- Sysmään.

-- Siellä eivät miehet voi olla toisenlaisia kuin muuallakaan. Jos ne

haukkumisella alkavat, niin kyllä ne rakkaudella lopettavat. Tosin ne

sitten taas ajoittain haukkuvat, mutta onhan se rakkaus siinä ollut

välipalana.

Arvid tuli tallista ja hyppäsi hevosen selkään.

-- Kuule, nainen, mikä sinun nimesi on? kysyi hän.

-- Johanna minä olen.

-- Se ei sovi minulle, minä sanon sinua Hankuksi. Ja nyt sinä, käärmeen

sikiö, saat alkaa matkasi minun kotiini, ja kun sieltä palaat, niin

pyhimykseksi kelpaat, sillä sellainen aika sinulla nyt on edessäsi.

-- Kyllä se minua rakastaa, sen huomaa kaikesta, kuiskasi Hankku

haavurille. Noin ne miehet usein alkavat. Lopulta ne ovat haikeita kuin

kissat keväällä. Kyllä minä miessuvun tunnen.

-- Tunnet mitä tunnet, mutta tämä mies onkin sillä tavoin tehty, että

sitä ei opi tuntemaan kukaan, vastasi haavuri.

-- Oho, kyllä nainen aina miehen tulee tuntemaan.

-- Sittenhän sekin nähdään.

Majatalon pihalta läksi kimpsuineen ja kampsuineen kummallinen matkue.

Edellä kulki Arvid komeana kuin ruhtinas, mutta synkkä pilvi oli hänen

kasvoillaan. Häntä seurasi Hankku, koetellen parhaansa mukaan pysytellä

hevosen selässä. Ja lopuksi tuli haavuri, jonka hevosen selässä eivät

suinkaan kaikki tavarat olleet vaatetavaraa eikä ruokaa, koska hänen

oli nähty salaa hiipivän majatalon kellariin, mistä palatessaan hänellä

oli yhtä ja toista kätkettävänä reppuihinsa.

Kaupungin koirat seurasivat heitä pitkän matkaa tullin ulkopuolelle.

Lopulta ne pysähtyivät, haukkuivat viimeiset tervehdyksensä ja läksivät

juoksemaan kaupunkiin päin.

Mutta joukko jatkoi tyynenä matkaansa Sysmää kohti.