II

Eihän ihminen koskaan ole mitään tehnyt niin suurella hartaudella kuin

ryyppäämistä. Ei hän mihinkään toimeen sellaisella innolla käsiksi käy

kuin juuri siihen.

Ankara oli se juominki, joka nyt alkoi saksalaisten kauppiaitten

majatalossa. Paljon kestivät kauppiaat, mutta nyt he olivat herransa

siinä suhteessa löytäneet. Kauppiaitten ruumiit olivat paljon

kadottaneet ryyppykestävyydestään sen johdosta, että verta oli

vuotanut. Arvid sitävastoin oli janoinen kovan työn päätettyään.

-- On se sentään siunattu asia, sanoi Arvid, että humalaa ja

päänkivistystä ei ole luotu yhtaikaa, muuten mitä iloa meillä olisikaan

kaikesta siitä märästä hyvyydestä, joka nytkin edessämme virtaa ja

maljat täyttää.

-- Minä olen kuullut, miten sekin asia alkunsa sai, selitti eräs

lihava kauppias, jota toiset sanoivat "Paksuksi Henrikiksi". Se kuului

tapahtuneen siihen aikaan, kun maailmassa oli vielä paljon enemmän

jumalia, kuin mitä nykyään on, jolloin papit ovat sellaista pahaa

menoa pitäneet niiden hävittämiseksi. Silloin oli sellainen paksu ja

möhömahainen jumala, joka ei muuta tehnytkään kuin joi. Kerran hän

matkoillaan sattui tulemaan siihen pajaan, missä itse paholainen,

se vanha vaari, takoi niitä piinavehkeitä, joilla hänen tapansa on

ihmisiä kiduttaa. Tämä iloinen jumala oli janoissaan, koska oli kuuma

päivä, ja hän poikkesi pajaan katsomaan, olisiko siellä mitään suuhun

pantavaa märkää. Vanhalla vaarilla oli alasimen vieressä sellainen

pieni pullo, jossa sanottiin olleen sitä oikeata elämän vettä. Kun

vanha vaari kääntyi ahjoon päin, niin iloinen jumala kappasi pullon

ja otti siitä oikein miehen siemauksen. Ja kylläpä siitä elämää tuli

hänen vereensä. Hän tuli vielä entistäkin iloisemmaksi, hyppi ja tanssi

pajan permannolla, sieppasi sen vanhan vaarinkin samaan loikkimiseen.

Vanha vaari huusi hädissään, ja kun ei lopulta muu auttanut, niin

heitti hän vasaroillaan toista päähän. Mutta nämä vasarat olivatkin

sellaisia, että ne itsestänsä takoivat. Ja niin ne nyt alkoivat pitää

iloisen jumalan pääkopassa tavatonta jyskettä. Siitä se kolotus tuli,

ja vieläkin, kun vain ihminen on elämän vettä liiaksi suuhunsa ottanut,

alkaa sellainen kamala jomotus ja vasaroiden pauke pään sisässä.

-- Koska te olette noin viisas, sanoi Arvid, niin sanokaahan, miksi

oikeastaan juoma, joka kuitenkin alaspäin kurkusta valuu, sitten

kuitenkin päähän kohoo? Ja minkätähden tupakka, joka poltettaessa

ylöspäin nousee kauniina, sinisenä sauhuna, sitten lopulta pahasti

mahan pohjia myllertää?

Paksu Henrikki nauroi ja vastasi:

-- Viini on alkujaan pensaasta ja siksi se pyrkii ylöspäin, josta se on

tullutkin. Tupakka on kasvanut maassa, jossa se vanhan vaarin syljestä

on kasvanut, ja siksi se pyrkii alaspäin. Ja silloin tietysti sinne,

minne kaikki muukin menee, mikä maasta ihmiseen tulee.

* * * * *

Yhä pitemmälle jatkuivat juomingit, ja jo alkoi hämärä hiipiä

kartanolle ja kurkistella ikkunasta sisään huoneeseen. Miehet istuivat

ja juttelivat sodasta, josta Arvid juuri oli palannut. Pian jäivät

syrjään valtiolliset asiat, ja miehet keskustelivat hevosista, sillä

olihan Arvid ratsumies, ja kun pari saksalaista kauppiasta oli myynyt

hevosia armeijalle, niin he olivat päässeet keskusteluun kiinni, jossa

tunsivat olevansa kotonaan.

Ei mihinkään eläimeen mies ole niin kiintynyt kuin hevoseen, monasti

ei omaan vaimoonsakaan siten. Jokaisella oli kerrottavana aivan

merkillisiä asioita sen ja sen oriin tai tamman ihmeellisestä

viisaudesta ja kauneudesta, silmien kirkkaudesta, nopeasta juoksusta ja

aivan liikuttavasta uskollisuudesta. Koska kullakin oli ollut hevosia,

jotka heille olivat olleet erikoisen rakkaita, muistelivat he haikein

mielin niiden kuolemaa ja kunnioittivat niitä juomalla sarkan pohjaan

niiden muistoksi. Eikä kuninkaankaan maljaa sellaisella hartaudella

juotu kuin näiden kuolleitten tammojen, ja seisaallaan kukin tyhjensi

maljan viimeiseen pisaraan asti.

Mutta tulipa sotatarinoittenkin vuoro vihdoin.

Muuan kauppias sattui kysymään, miksi Arvidilla, joka oli nuori mies,

oli niin harva hammasrivi. Kun Arvid nimittäin nauroi, niin näkyi, että

hänen etuhampaitaan oli kokonaista kolme poissa.

-- Perhanan saksalaiset, ne katoliset koirat, ne ovat minulta pois

poimineet, sanoi Arvid. Leipzigin taistelussa, kun minä taas muiden

suomalaisten kanssa olin heitä kurittamassa ja puolestani näytin

heille oikeita sysmäläisiä lyöntejä, niin eikös joku laskenut kuulaa

suoraan suuhuni. Kun minä huusin hyökätessäni eteenpäin, niin luuli

kai tuo ampuja, että se oli jokin kuulanreikä. Sellaisia hampaita

meillä Sysmässä lasten suuhun pannaan, että ne jotain kestävätkin. Kun

kuula tulla viuhkasi minun suuni etuvarustusta vastaan, niin antoihan

tuo hiukan myöten, ja kolme hammasta heltisi suustani, mutta siihen

sen kuulankin voima oli loppunut. Minä sylkäisin kuulan ja kaksi

hammasta pois tantereelle, ja kylläpä sinä päivänä saivat saksalaiset

tuta, miltä tuntuu, kun sysmäläinen suuttuu. Sillä täytyihän siinä jo

suuttuakin, kun ajavat sellaista roskaa toisen suuhun.

-- Te sanoitte, että syljitte pois kaksi hammasta, sanoi Paksu

Henrikki. Minne se kolmas sitten on joutunut, sillä kolmehan hammasta

on teidän suustanne kadonnut?

-- Kyllä se kolmas vieläkin on minun suussani, vaikka se onkin väärässä

paikassa, sanoi Arvid. Se ei tahtonut luopua herrastaan, vaan asettui

toiseen kohtaan puoltaan pitämään. Täällä se kitalaessa vihaisena

törröttää. Katsokaahan!

Ja Arvid avasi suunsa selkoselälleen, ja jokainen vuorostaan kurkisti

suuhun, ihmetteli ja kummasteli.

Kun kukin tämän ihmeen oli nähnyt, niin sitten taas kallistettiin

maljaa tämän hampaan kunniaksi.

Mutta silloin olivatkin jo miesten voimat loppuneet. Toinen kauppias

toisensa jälkeen tunsi itsensä uupuneeksi ja etsi itselleen

lepopaikkaa. Sitä ennen he kuitenkin syleilivät toinen toisiaan ja

Arvidia ja vannoivat hänelle ikuista ystävyyttä, vakuuttivat suurta ja

horjumatonta kunnioitustaan. Ja tyytyväisyys ja ilo oli suuri siitä,

että he olivat tavanneet toisensa ja että he olivat voineet näin

hyvässä sovussa lopettaa päivän, joka oli alkanut verisellä tappelulla.

* * * * *

Arvid ja haavuri olivat enää vain kahden jälellä tuvassa.

Kun he olivat pitkän aikaa olleet vaiti, niin Arvid sanoi:

-- Tule sinä iloinen ihminen istumaan tänne minun viereeni, sillä minä

alan kallistua murheeseen päin.

-- Mistä sekin nyt niin äkkiä on nakkautunut?

-- Oletko sinä koskaan ollut naimisissa?

-- En ole ollut.

-- Sitten sinä et tiedäkään mitään murheesta. Minä olen jo kauan aikaa

ollut, jo siitä asti, kun en vielä tietänyt, mitä naiminen onkaan.

-- Kenen kanssa?

-- Vaimoni kanssa.

-- Sen minä uskon.

-- Mutta luuletko, että se on ollut hauskaa. Kaukana siitä.

-- Joko te kauankin olette ollut naimisissa?

-- Siitä asti kuin olin neljäntoista vuotias.

-- Kylläpä te olette pitänyt sitten kiirettä.

-- Ei minulla itselläni ollut mitään kiirettä, mutta muilla oli.

Katsohan, minulla oli isä ja hänellä oli hyvä ystävä, jolla oli tytär.

Nyt päättivät ukot, että he naittavat lapset, jotta ystävyys säilyy.

Kun minä muistin, että käskyssäkin sanotaan: sinun tulee totella isääsi

ja äitiäsi, niin...

-- Siinä puhutaan vain kunnioittamisesta eikä mitään tottelemisesta.

-- Ja kun isäni antoi minulle selkään niin, että ruumiini oli sinisenä

ja punaisena, kun ensin uskalsin sanoa, että minä en mene naimisiin,

ja kun minulle sitten isäni antoi lahjaksi talon paraan tamman, niin

suostuinhan minä lopulta. Olkkalassa, Vihdissä, vietettiin häät

morsiameni isän Henrik Laurinpoika Ekestubben tilalla. Morsiameni oli

tuossa kymmenen vuoden korvissa. Kun vihkiminen oli toimitettu ja me

olimme suudelleet, joka toimitus kävi minun puoleltani hiukan hullusti,

siten nimittäin, että suutelinkin nenän pieleen, niin menimme pihalle

leikkimään, piilosille. Sillä aikaa meidän isämme joivat itsensä

paljaasta ilosta aivan sikahumalaan.

-- Ja kun häät olivat loppuneet, niin miten sitten kävi?

-- Mitenkäs muuten kuin että minä menin isäni kanssa Sysmään ja

morsiameni jäi Vihtiin. Kerran viikossa sain sitten isäni sanelun

mukaan kirjoittaa vaimolleni kirjeen. Minä koetin karata, mutta tukasta

minut isäni laahasi pöydän ääreen. Siinä minä sitten opin kauniisti

kirjoittamaan. Kun appeni läksi sotaan, otti hän mukaansa minut, joka

olin roteva poika ja ikääni verraten hyvin kookas. Siellä minä sitten

sain olla rykmentin kirjurina ja tavantakaa myöskin tappelemassa.

Ja kunnostinhan minä siinä itseäni, varsinkin sitten kun pääsin

ratsuväkeen. Kun minulle myöhemmin tapahtui tuo hammasten suusta

katoaminen, kun Lützenin luona sain kuulan suustani sisään, joka tuli

niskasta ulos...

-- Nyt valehtelette.

-- Niin totta kuin elän, se on niinkuin sanon. Kun kuningas kaatui ja

me vimmoissamme menimme pelastamaan hänen ruumistaan, niin minä sain

kuulan suuhuni. Kun ei hampaita ollut enää tiellä, niin se meni suoraan

eteenpäin ja tuli niskasta ulos.

-- Ja te kuolitte.

-- Minäkö kuolin? Mistä sinä sellaista olet kuullut? Se ei ole

ollenkaan totta. En minä kuollut. Kuula tuli niskasta ulos. Silloin

minua kunnioitettiin, ja Horn antoi minulle nimen, joka minulla nyt on,

nimittäin Tandefelt. Minulle luvattiin aateliskirjakin. Ja kohta minä

sen, kuulemma, saan. Kun niitä aatelisia on viime aikana tehty niin

paljon, niin eivät ole joutuneet vielä T:hen asti, koska se on niitä

viimeisiä kirjaimia.

-- Niin, mutta mitä tällä kaikella on teidän avioliitto-onnettomuutenne

kanssa tekemistä?

-- Katsohan, minä olen ollut koko ajan ulkomailla, ja siellä ihminen

unohtaa yhtä ja toista.

-- Kas kun ette suomenkieltä unohtanut.

-- Mahdotontahan se olisi ollut, kun meitä suomalaisia oli niin paljon,

ja me aina olimme yhdessä. Eikä minua ylhäisten ruotsalaisten herrojen

seuraan päästetty. Minä en osaa ruotsin- ja saksankielestä muuta kuin

kiroilut ja ne sanat, joilla tyttöjä houkutellaan. Mutta palatkaamme

vaimooni. Enhän minä ole häntä nähnytkään häitteni jälkeen. Minä

melkein unohdin siellä Saksassa, että minulla on vaimokin.

-- Niin, niin, ihminen unohtaa niin mielellään ikävät asiat.

-- Se oli oikea sana.

-- Ja nyt te aiotte tuon vaimonne ottaa kotiin ja alkaa aviollista

elämää.

-- Sen minä tekisin, ellei siinä olisi esteitä.

-- Eikö hän enää huolikaan teistä?

-- Kai hän huolisi, mutta minä en huoli. Ennenkuin menin Tukholmaan,

olin täällä viikon päivät ja silloin se onnettomuus minut ehätti.

-- Te näitte toisen naisen?

-- Mistä ihmeestä ja kummasta sinä sen tiedät?

-- Arvaahan sen vähemmälläkin.

-- Katsohan, minä näin täällä naisen, joka oli sellainen, että minun

vereni aivan soilahtivat, kun hänet näin. Minä päätin, että tuon naisen

minä otan omakseni vaikkapa läpi seinän.

-- Ja te sanoitte sen hänelle?

-- Enhän minä osannut sitä sanoa, ennenkuin olin toisesta päässyt. Minä

kirjoitin vaimolleni, että minulla oli toinen mielessäni, että minä en

sille mitään mahtanut, että ihminen pitää toisesta eikä toisesta. Ja

kun minä hänen kanssaan olin niinkuin naimisissa, niin tahdoin saada

hänestä ensin eron.

-- Ja mitä hän vastasi?

-- Mitä hän siihen olisi vastannut muuta kuin sanoi, että saan eron.

Kun isäni on kuollut ja hänen isänsä on ulkomailla, niin saatiinhan

sitten tämä juttu selville. Tämä kaikki tapahtui ennenkuin menin

Tukholmaan. Nyt olen sieltä palannut ja odotan, että näkisin tuon

toisen naisen ja saisin hänelle sanoa, mitkä tuumat minulla on.

-- Te ette ole häntä siis vielä nähnyt?

-- En ole. Enhän minä muuten tässä olisikaan kuin kukko aidan seipäällä

kanattoman talon pihalla.

-- Ettekö mene hänen luokseen?

-- Menisin kyllä, jos tietäisin edes kuka hän on.

-- Ettekö sitäkään vielä tiedä?

-- Ei tullut silloin otetuksi siitä selkoa, mutta nyt minä olen

päättänyt panna kaikki voimani liikkeelle, jotta hänet kohtaan, ja

silloin kysyn, kuka hän on ja tekeekö hänen mielensä tulla Rapalaan.

-- Ja jollei hän suostu?

-- Elä puhu sellaisia järjettömyyksiä. Totta kai hän suostuu, kun

toinen oikein koko voimallaan kosii. Kun sinä nyt olet tullut minun

palvelukseeni, niin saat sinä kulkea kaupungilla ja vahdata, kunnes

hänet näät.

-- Sen teen, jos ensin sanotte, millainen hän on.

-- Sen minä sanon pian. Kyllä sinä hänet tunnet. Hän on kaunein nainen

koko maailmassa.

-- Eikö teillä ole muuta tunnusmerkkiä hänestä?

-- Totta kai se jo riittää!

-- Niin te luulette, mutta me ihmiset olemme sellaisia, että mikä

toisesta on kaunis, onkin toisesta oikea pelätys.

-- Oho sentään! Ei se miesten maku naisiin ole niin perin erilainen.

Kuulehan nyt, kun minä selitän. Hänellä on kaksi silmää, ja kaunista

silmää onkin. Sitten on hänellä pieni suu, tuollainen, joka on hiukan

raollaan, mutta taas toisinaan kiinni. Hänen tukkansa on vaalea ja

korvien kohdalla kipristynyt kuin sian saparo. Minä en osaa muulla

tavoin niitä kiekuroita selittää. Mutta kyllä sinä ne heti huomaat, kun

näet. Sitten on hänen vartalonsa notkea kuin paju, ja kun hän kävelee,

niin nousee hänen jalkansa kuin olisi siinä siivet alla. Jollet sinä

tästä selityksestä tunne häntä heti, kun hän tiellesi osuu, niin olet

sinä niin jumalattoman typerä, ettei toista maailmassa.

-- Niinkö arvelette?

-- Minä tuntisin sellaisen tytön heti näin selvästä selityksestä.

-- Vai niin te luulette? Kyllä minäkin kai sitten.

-- Sinä lupaat siis koettaa parastasi?

-- Sen teen. Minä lupaan heti tuntea hänet, kun te hänet minulle

näytätte.

-- Elä siinä venkaile. Tämä on minulle pyhä asia.

Arvid nousi ja käveli kiihottuneena pitkin huonetta. Lopulta hän

seisahtui haavurin eteen ja sanoi:

-- Kuulehan sinä... Niin, mikä sinun nimesi onkaan?

-- Kustaaksihan minua haukutaan. Muuta nimeä ei minulla ole.

-- Mutta isäsi nimi?

-- Ei minulla ole isää laisinkaan. Minä olen omin voimin tullut

maailmaan.

-- Kuule siis, Kustaa, omin voimin maailmaan tullut mies! Minä annan

sinulle torpan ja teen sen vapaaksi kaikista päivätöistä talooni, jos

minulle hankit tuon naisen.

-- No, sitten kannattaa yrittää. Ja kun minä tuon eteenne jokaisen

tytön, jolla on tuollaiset teidän selittämät kiharat korvilla, niin

eiköhän siihen laumaan lopulta hänkin eksy.