Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.
I
Suuressa majatalossa, jonka saksalaiset kauppiaat olivat rakentaneet
Turkuun asunnokseen käydessään siellä kauppamatkoillaan, vallitsi suuri
rähäkkä. Tuvan perällä seisoi hajareisin nuori, roteva mies, joka
miekallaan taisteli kymmenkuntaa hänen kimppuunsa hyökkäävää kauppiasta
vastaan. Hänen takanaan laiha miehen ruipelo koetti toisen leveän selän
takana piilotteleida.
-- Te saksalaiset koirat, jos tahdotte saada vatsaanne reikiä, niin
tulkaa vaan lähemmäksi, huusi taisteleva mies, ja samassa hän jo
antoi lähimpänä seisovalle sellaisen pistoksen keskelle mahaa, että
haavoitettu pahasti parkaisten keikahti syrjään.
Hän huitoi ja pisteli miekallaan oikealle ja vasemmalle, seisoessaan
hajareisin suojelemassa takanaan olevaa miestä.
-- Anna pois tuo mies meille! huusivat saksalaiset kauppiaat mongertaen
puutteellista suomeaan.
-- Tulkaa ottamaan, jos mielenne tekee! Arvid Henrikinpoika Tandefelt
ei ole niitä miehiä, jotka tekevät nöyrästi sen, mitä kamasaksat
sanovat.
Ja samassa hän jo sivalsi erään kauppiaan poskeen pitkän haavan.
-- Päästä tuosta ulos sisusi, elä suustasi! huusi hän.
-- Piruko sinua riivaa, sinä itsepäinen mies? huusi muuan kauppias.
-- Ei siihen pirua tarvita, kyllä omakin luonto siihen riittää! vastasi
Arvid Tandefelt.
-- Me paloittelemme sinut aivan pieniksi kappaleiksi, senkin
suomalainen maankiertäjä!
-- Sitä minä uskallan epäillä, sillä olen minä ennenkin miekallani
koetellut, minkälaista saksalaisen liha on, ja minä olen huomannut,
että miekka menee sen sisään kuin lusikka puuroon. Ei kuulu muuta kuin
pieni pirahdus vain!
-- Senkin ryysyläinen!
-- Vai ryysyläiseksi sinä sanot Stålhandsken ratsumiestä! Katso, etten
revi miekallani sinun hienoa verkapukuasi vaimollesi matonkuteiksi,
huusi Tandefelt, ja samassa hän jo taitavasti veti kalvallaan
saksalaisen takin halki.
Ase välähteli hänen kädessään, se pisteli, se löi, ja koko ajan hän
suorastaan nautti tästä, sillä joka kerta kun saksalainen sai iskun --
ja se tapahtui tuhka tiheään -- nauroi hän ääneen, ja hänen naurunsa
kaikui kirkkaana saksalaisten kiroilujen keskellä.
-- Jollet anna tuota miestä meille, niin me otamme sinut hengiltä!
-- Siihen ei saksalainen tähänkään asti ole pystynyt, vastasi
Tandefelt. Luuletteko, että minä ensi kertaa olen katselemassa
saksalaisia vasten naamaa? Kyllä minä sen ihmislajin tunnen jo
ennestäänkin, sen voin teille vakuuttaa, niin hyvin kuin se joka heidät
on nähnyt sekä edestä että takaa.
Jo oli monta kauppiasta taisteluun kykenemättömänä, ja ne, jotka vielä
sitä jatkoivat, alkoivat käydä varovaisiksi, sillä he näkivät, että
tuon vimmatun miehen kanssa ei ollut hyvä leikkiä. Arvid Tandefelt
hypähteli taistellessaan pitkin tuvan seinän viertä ovea kohden, ja
laiha mies, jota hän näin suojeli, pujahteli sen mukaan hänen takanaan.
Kun ovelle oli tultu, sieppasi Arvid säpistä ja veti oven nopeasti
kiinni.
-- Kas niin, huusi hän, nyt saamme tehdä lopun leikistä! Kenellä vielä
on vaatteensa ehjinä, hän tulkoon nyt minun luokseni, niin näytän minä
hänelle hiukan sysmäläisiä ratkomistemppuja.
Kauppiaille tuli jo hätä käteen, ja he alkoivat käydä sovinnolle.
-- Saat mennä, ja vie tuo mies mukanasi! sanoi eräs heistä. Me emme
enää tahdo hänelle mitään pahaa tehdä.
-- Jos niin on, sanoi Arvid ja pisti tyynesti miekkansa tuppeen, niin
ollaan ja eletään sitten sovussa.
Äkkiä koko melu ja rähäkkä taukosi.
-- Minkä tähden sinä tuota miestä olet puolustanut? kysyi muuan
kauppias, kun tuvassa taas tuli hiljaista.
-- Minä puolustan aina sitä, jonka kimppuun hyökätään. Minä näin teidän
ajavan häntä takaa ja kuulin hänen huutavan apua. Totta kai minä
silloin tulen auttamaan.
-- Tiedätkö, mitä hän on tehnyt?
-- Mitä se minuun kuuluu! Minä puolustan, ja sillä hyvä.
-- Ketä tahansa?
-- En aivan ketä tahansa, mutta jokaista, joka suomea puhuu.
-- Jokaista suomea puhuvaa varastakin siis?
-- Kuka tässä varkaista puhuu? Niitä minä olen aina vihannut. Niitä
minä en puolusta! ärähti Arvid.
-- Tuo mies on varas, ja häntä sinä kuitenkin puolustat miekallasi.
-- Onko se totta? huusi Arvid kiukkuisesti laihalle miehelle.
Tämä katsoi viisaammaksi korjata koipensa ovea kohden. Mutta Tandefelt
karjaisi jyrisevällä äänellä:
-- Seis, ruipelo! Mitä sinä olet tehnyt?
-- Minäkö? En kerrassaan mitään. Minä vain katselin ja ihailin näiden
kauppiasten tavaroita. Ja sitä kai saa aina tehdä. Eihän muuten
kaupoista mitään tule.
-- Vai katselit? huusivat saksalaiset. Sinähän aioit ottaa tavarat ja
jättää ne maksamatta.
-- En minä olisi maksamatta jättänyt, jos minulla olisi ollut rahaa,
sanoi mies.
-- Elä siinä venkaile, vaan puhu, miten asia on, sanoi Tandefelt.
-- Minä menin tuolla pihalla olevaan aittaan, jossa näiden kauppiasten
tavaroita on, ja katselin, mitä hyvää he nyt taas olivat tuoneet
tänne Turkuun. Silloin he suurella huudolla tulivat minun luokseni
ja alkoivat ajaa minua takaa. Onkos sitten ihme ja kumma, jos minä
silloin, kun henkeä uhataan, alan huutaa?
Kiukusta punaisena seisoi Arvid Tandefelt miehen edessä.
-- Vai sellainen lintu sinä oletkin! huusi hän. Ja tuollaisen tähden
minä olen miekkaani käyttänyt. Jos minä sen olisin tietänyt, niin...
-- Olisitte kysynyt ensin, mistä melu sai alkunsa.
-- Joutuiko sitä siinä kiireessä kaikkea kysymään. En minä ennenkään
ole kysynyt silloin, kun on tappelu ollut tiedossa. Vai varas sinä
oletkin, oikea ammattivaras? Tiedätkö, mitä me Saksanmaalla sellaisille
teimme?
-- En, sitä minä en tiedä, sillä en ole ollut Saksanmaalla.
-- Hirteen me olemme sellaisia ripustaneet, ja oikein tukuttain.
-- Mahtoi se olla hauskaa työtä, niille nimittäin, jotka saivat olla
sitä tekemässä.
-- Ja niin minä sinullekin teen vielä, sinä ammattivaras.
-- Minä en ole mikään varas. Minä olen aivan rehellinen mies. Minä en
ota mitään omin lupini muulloin kuin silloin, kun sattuu hyvä tilaisuus.
-- Eikö se muka ole varkautta?
-- Ei ole, jos se onnistuu. Varkautta on vain se, joka ei onnistu.
Arvid katsoi hetkisen vaiti häneen.
-- Mikä sinä olet oikeastaan? kysyi hän viimein.
-- Minäkö?
-- Niin sinä, joka väännät ja käännät asioita kuin pahin tuomari.
-- Ei sitä tuomari tarvitse olla, ennenkuin osaa asioita selittää.
Mikäkö minä olen? Oikeastaan minä olen parturi, mutta pääasiassa
konterfeijari, varsinaisesti olen puoskari ja kuppari, ammatiltani olen
kirjuri, mutta virkani on haavurin.
-- Mitähän sinä et ole? Oletko pappikin?
-- Sitä en ole, vaikka olen minä paljon sanaa selittänyt, kastanut
lapsia ja haudannut kuolleita.
-- Koska sinä olet noin kaikki tietävä ja taitava ja olet haavuri,
niin saat ensin sitoa nuo miehet, jotka tuolla koettavat ruumistaan
paikkailla.
-- Sen minä kyllä voin tehdä, mutta maksua vastaan.
-- Vai maksua vastaan? Tiedätkö sinä, minkä maksun olisit ansainnut?
Selkäsaunan!
-- Sitä en epäile. Mutta se maksu olisi tullut minun omista töistäni,
sillä ei kaiketi minun tarvitse teidän iskemiänne haavoja ilmaiseksi
paikkailla.
-- Sinä olet niin hävytön suustasi, että minä aivan mykistyn tuollaista
suunnatonta röyhkeyttä kuullessani.
-- Tarpeettomasti ei pidä valehdella. Vielähän sanat sentään luistavat
suustanne.
-- Sinä et siis aio noita miehiä hoidella?
-- Maksua vastaan kyllä, kuten jo sanoin, ja kun heitä on useampia
yksintein, niin annan hiukan alennustakin.
-- Tiedätkö, että minä voin sinut lyödä aivan liiskaksi?
-- Kyllä minä sen tiedän, mutta luuletteko, että minä silloin enää
haavoja sitelen.
-- Luuletko sinä, jonka tähden tässä koko mellakka on syntynyt ja verta
vuotanut, että sinä olet jokin suuri herra, jota meidän tulee kumartaa?
-- Sitä kumarretaan, mitä kulloinkin tarvitaan. Ja nyt tarvitaan minua.
Kuinka asian laita on, saanko minä palkan työstäni vai enkö? Siitä
olisi piakkoin päätettävä, sillä muuten voi pari kauppiasta vuotaa
kuiviin. Minä näen, että tuolla jo kaksi on sinnepäin menossa.
-- Riennä sitomaan! Me saamme sitten myöhemmin puhella maksusta.
-- Minä tahdon sen tietää, ennenkuin ryhdyn työhön ja toimeen.
-- Varo, etten minä tässä ota sinua kovilla kourillani kiinni!
-- Ei ne haavat sillä mene umpeen.
Eräs kauppias jo kaatui pyörtyneenä maahan verenvuodosta uupuneena.
-- Tuolla jo yksi keikahti kumoon! Rupeanko sitomaan vai en?
-- Sido herran nimessä, huusi Arvid, muuten minulla on tässä
tarpeettomia murhia omallatunnollani!
-- Ja maksu? Kuinka sen laita on?
-- Saamasi pitää.
-- Ettekä anna minulle sen jälkeen enää selkään?
-- En, en, kun vain teet työsi!
-- No, kas niin! Nythän te jo puhutte aivan kuin järkevä ihminen
ainakin. Minä tässä siis rupean paikkaamaan teidän pahoja töitänne.
Ja tuo monivirkainen mies, jonka tähden tuvassa oli sellaista mellakkaa
pidetty ja miehiä haavoitettu, alkoi sidellä tottuneella tavalla
kauppiaita.
* * * * *
Arvid Henrikinpoika Tandefelt istui hiukan häpeissään katsellen, minkä
kaiken hän oli aivan tarpeettomassa innossaan saanut aikaan. Tämä
ei ollut ensi kertaa, kun hän tulistuneena oli käynyt käsiksi aivan
joutaviin asioihin, jotka eivät hänelle hituistakaan kuuluneet. Siinä
hän nyt istui ja mutisi itsekseen:
-- Sellaista se on, kun minulle on annettu liian kovat voimat ja liian
vähän malttia. Kyllähän minä sodassa paikallani olen, mutta heti
kun tulen rauhallisten ihmisten pariin, niin aina minulle tapahtuu
kaikenlaisia kompastuksia. No, eihän sitä kannata surra. Mikä on, se
on, eikä se suremisesta parane.
Hän, joka äsken vielä oli kiukkuinen, oli nyt aivan lempeä ja
rauhallinen. Hän katseli haavurin työtä ja kaikessa hiljaisuudessa
ihaili sitä taitoa ja nopeutta, jolla mies siteli.
-- Minä tarvitsen vettä! sanoi haavuri.
Sen lauseen katsoi Arvid kuuluvan itselleen ja hän otti oven pielestä
sangon, juoksi pihalle ja nopeasti ammensi kaivosta siihen vettä. Kun
hän toi sen tupaan, huusi haavuri hänelle:
-- Tulkaahan pitämään tästä siteen päästä kiinni!
Arvid meni ja piteli sidettä ja teki tottelevaisesti kaiken, mitä
haavuri käski. Ihaillen katseli hän haavurin kätten nopeata liikkumista.
-- Jos sinä olet kaikessa yhtä taitava kuin tässä, sanoi hän, niin olet
sinä aivan varmaan maailman viisain mies.
-- Sehän se minun onnettomuuteni juuri onkin, että minä osaan vaikka
mitä, sanoi haavuri. Ellei niin olisi, niin mitähän kaikkea minusta
vielä olisikaan tullut.
-- Kai se niin on, sanoi Arvid. Mutta ei sitä maailmassa yksinään
taidoilla päästä eteenpäin, tarvitaan siihen kuntoakin. Ja se lahja
näkyy puuttuvan sinulta kokonaan.
Haavuri hymähti ja alkoi sitten haavoja sidellessään puhua:
-- Te puhutte kunnosta. Missähän ihmeessä sitä olette nähnyt?
Maailmassa vallitsee kahtalainen oikeus ja kunto. Toinen on rikkaita
ja suuria varten, toinen köyhiä varten. Suuret tekevät mitä tahtovat,
pienet mitä toiset tahtovat. Minä olen ollut niin hullu, että olen
elänyt suurien elintavan mukaan, vaikka olenkin köyhä. Siksi minun aina
käykin hullusti. Jos varis ottaa itselleen haukan tavat, niin kyllä se
hengiltä otetaan.
-- Kuinka sinä yhtäkaikki osaat olla noin iloinen?
-- Minä olen usein ajatellessani tämän maailman menoa ja omaa itseäni
tullut murheelliseksi ja olenhan minä monasti itkeäkin pillittänyt,
mutta sitten olen lopulta nauranut itselleni, ja niin on minusta tullut
iloinen ihminen.
Suu auki kuunteli Arvid tätä puhetta, jota hän ei jaksanut seurata.
-- Eikö tuo tuollainen ajatteleminen tule ihmiselle lopulta raskaaksi?
sanoi hän viimein.
-- Kuinka niin?
-- Jos minun täytyy jotain asiaa oikein paljon ajatella, niin tulee
minun pääni lopulta aina kovasti kipeäksi. Silloin melkein toivoisi,
että olisi toinen, joka ajattelisi minun puolestani.
* * * * *
Jo olivat kauppiaiden haavat sidotut. Sen tehtyään katsoi haavuri
viisaimmaksi livahtaa tiehensä. Jo oli hän päässyt pihalle ja alkoi
livistää portista kadulle, kun Arvid Tandefelt harppasi hänen jälestään
ja tarttui hänen olkapäähänsä.
-- Elähän mene, mies!
-- Mitä nyt vielä?
-- Sinä et ottanut maksuasi.
-- Mitä maksua?
-- Siitä haavojen sitomisesta. Paljonko minä olen velkaa?
-- Eihän sitä nyt tarvitsisi...
-- Et sinä oikeastaan olisi sitä ansainnut, se on minunkin vakaa
mielipiteeni, mutta kun minä kerran olen luvannut, niin minä maksankin.
Mikäs se taksa on?
Haavuri seisoi siinä ja katseli hetkisen Arvidiin, ja kun hän näki
hänen tarkoittavan totta, heräsi hänessä ihailun ja kunnioituksen
sekainen tunne tuota miestä kohtaan, joka oli niin suuri lapsi, mutta
niin suora ja rehellinen. Hän, joka tarkoin tiesi ja tunsi kaikki oman
luonteensa huonot puolet, hän halusi kiintyä tuollaiseen mieheen, jossa
oli niin paljon henkistä kauneutta, vaikkakin ulkokuori oli monessa
suhteessa naurettava.
-- Sano nyt, paljonko se on? Niitä oli yhteensä seitsemän miestä.
-- Maksakaa mitä maksatte, sanoi haavuri.
-- Tuossa on, sanoi Arvid ja kaivoi taskustaan esiin kourallisen
rahoja. Riittääkö?
-- Riittää. Minä pidän näitä pestirahoina ja nyt minä tulen teidän
palvelukseenne.
Arvid töllisteli häneen.
-- Mitä minä sinulla teen?
-- Kyllä teillä aina työtä riittää tällaiselle kuin minä olen. Kun
tappelette, niin onhan hyvä, että joku haavanne sitoo. Jos tapatte,
niin minä hautaan kuolleet, jotta he kristillisesti pääsevät pois
maailmasta eivätkä joudu helvetin kiukaalle istua kököttämään. Jos
olette rakkauden kiipelissä, joka tuollaiselle komealle miehelle
varmasti usein sattuu, niin onhan teillä kirjuri kirjeitä kyhäämässä.
Ja minä lupaan, että sellaista tyttöä ei ole vielä tähän maailmaan
tullut, jonka sydän ei heittäisi pari kierrosta ympäri, kun lukee,
kuinka minä rakkaudesta ja sen suloisesta nipristyksestä kirjoitan. Ja
kun minä olen konterfeijari, niin minä maalaan teidän ja koko sukunne
kuvat.
-- Ei minun sukulaisistani ole ketään elossa.
-- Ei se tee mitään, kyllä minä maalaan kaikki kuolleetkin, saman
näköisiä ne lienevät olleet kuin te. Ja jos teillä on talo ja karjaa,
niin minä puoskaroin eläimet ja hoidan raha-asiat.
-- En minä raha-asioitani sinulle saata uskoa.
-- En minä teiltä varasta, onhan minulla sentään jonkinmoinen järjestys
siinäkin, mutta kyllä toisilta teille. Minä takaan, että jos teillä on
riitaisuuksia jonkun kanssa, niin kyllä minä ne voittoon vien. Minä
osaan järjen niin päin kääntää, että se aina on minun puolellani. Minä
olenkin järjen kanssa tehnyt sellaisen välikirjan, että se aina pitää
minun puoliani.
-- Elä suotta tuppaudu minun palvelukseeni. En minä sinua ota!
Kaikki iloisuus katosi äkkiä haavurin kasvoilta. Hän puhui hiljaa ja
kuten rukoillen:
-- Minä en pyydä mitään palkkaa, en kerrassaan mitään.
-- Ei se ole sen vuoksi. Kyllä minulla on varaa maksaa. Minulla on
suuri talo Sysmässä, Rapala. Onhan se nyt minun, kun isäni on kuollut,
ja minä olenkin juuri menossa ottamaan sitä haltuuni...
-- Ettekö siellä tarvitse renkiä?
-- Kyllä minulla niitä on niin paljon kuin tarvitsen.
-- Mutta miksi ette ota minua palvelukseenne?
-- Ei minulla ole syytä ottaa tai olla ottamatta, mutta minä en nyt ota.
Haavuri naurahti.
-- No, sitten minä tulen ilman mitään muuta! Arvid katsoi häneen
pitkään ja alkoi sitten nauraa.
-- Jos sinulla on sellainen halu tulla minun palvelukseeni, niin tule
sitten, mutta saatkin olla valmistunut siihen, että selkääsi saat
jokaisesta koiruudestasi.
-- No, se on tiettyä. Kyllä minä herrojen kujeet tunnen. Herra tekee
sen, minkä oikeaksi näkee, olkoon se sitten mitä tahansa.
Yhdessä he palasivat saksalaisten kauppiaiden tupaan. Sinne tultuaan
sanoi Arvid:
-- Kun minä olen saanut aikaan kaikenlaista pientä vahinkoa teille,
niin tahdon tarjota parasta mitä talossa on saatavana.
-- Ei, ei, sanoi siihen haavuri. Minähän tässä olen niinkuin koko
kaupan alku ja perus. Ja kun minä olen tässä hommassa saanut hiukan
ansioita, niin tarjoan minä puolestani sen verran kuin rahoja riittää.
Ja hän heitti pöydälle ne rahat, jotka Arvid oli hänelle maksanut
haavojen sitomisesta.
-- Tässä olisi ensi aluksi!
Pöytään tuotiin juomaa, jonka haavuri maksoi. Kauan hän jaksoikin
suorittaa juomista. Se johtui siitä, että hän oli kauppiaita sitoessaan
siepannut niiden taskuista kukkaroita. Kyllähän kauppiaat sen
huomasivat, mutta kun rahat kuitenkin tulivat yhteiseksi hyväksi, eivät
he nostaneet siitä sen suurempaa hälinää.