Helvi oli yksin päässyt pujahtamaan pois entiseltä sotilasleiriltä,
jossa kokousta pidettiin, kulkenut yli ison kentän ja istuutunut
viidakon reunaan, mistä vihreä vesi vilahteli ja mahtavat
lumihuippuiset tunturit joka puolelta näkyivät. Hän tahtoi hiljaa ja
häiritsemättä koota ajatuksensa ja selvitellä ristiriitaiset tunteet,
jotka toinen toistansa ajellen näinä päivinä olivat hänen rinnassansa
riehuneet.
Kuinka hyvä kumminkin, että hän oli päässyt mukaan tänne, näkemään niin
paljon uutta, saamaan niin paljon vaikutuksia, niin paljon kehoitusta
etsimään kaikkensa Herrassa yksin! Hän ei käsittänyt, miten hän muuten
olisi ulkonaisesti tyynenä kestänyt tämän ajan, ensi ajan kalleimman
toivonsa katoamisen jälkeen...
Millainen sokko ja houkkio hän olikin ollut päivästä päivään, vuodesta
vuoteen! Olisihan hänen pitänyt nähdä tai ainakin uskoa se, mitä monet
muut jo aikaa ennen olivat huomanneet. Irja ja Ensio eivät hänestä muka
sopineet yhteen... mutta kuka on rakkaudelle lait määrännyt? Korkein
oli heillä yhtä, ja sanotaanhan muuten vastakohtain parhaiten toisiansa
täydentävän...
Vielä viimeiseksi hän oli pettänyt itseänsä Ension puhuessa
suhteestansa lähetykseen, vaikka ne sanat aivan yhtä hyvin saattoi
toisinkin käsittää, siten kuin Ensio oli selittänyt hänelle:
lukemattomien perhosten liehuessa hänen ihanan ruusunsa ympärillä
hän pelkäsi, ettei hän milloinkaan saisi rakastettuansa omistaa.
Toisen omana hän ei olisi voinut nähdä Irjaa; hän olisi paennut pois,
hautautunut kauvas pois pakanamaihin... Mutta se ei ollut oikein. Hänen
täytyi voittaa ja kestää kuin mies, väistymättä sotatanterelta. Hänen
piti taistella itsensä sisällisesti vapaaksi siitä, mikä oli hänelle
kalleinta maan päällä, ja kulkea tietänsä suoraan, kävi tässä suhteessa
miten tahansa...
Ensio oli uhrinsa antanut ja sentähden myöskin voinut saada
sen takaisin. Hän, Helvi, oli sitkeästi pidellyt kiinni omista
ajatuksistansa ja teistänsä -- ja Herran oli täytynyt väkisin ottaa
häneltä kaikki, kaikki...
Oi, se oli nyt niin selvänä hänen surulliselle sydämellensä. Koko
elämänsä ajan hän oli Herran edessä vilpistellyt, luullut olevansa
hänen omansa kokonaan ja kuitenkin palvellut häntä puolinaisella
rakkaudella. Hänen sydämessänsä oli asunut paljo ylpeyttä, paljo
itsepetosta ja itseviisautta, paljo riippuvaisuutta ihmisistä, suurta
itsekkäisyyttä ja taipumattomuutta Herran tahtoon. Siksi hän oli
tuntenut "painoa sydämellä", siksi epävarmuutta ja rauhattomuutta.
Hän oli luullut sen riippuvan ulkonaisista seikoista, huvituksista ja
maallismielisestä seurapiiristä, viipymisestä työssä, joka ei kuulunut
hänen varsinaiseen toimialaansa, siitä, että hän oli sukulaisiansa
laiminlyönyt -- niin, milloin mistäkin. Tavallaan hän oli ollut
oikeassa; mutta pääsyytä hän ei ollut huomannut: suhdettansa Ensioon,
joka Herran tahdon sijasta oli kaikkia hänen ajatuksiansa ja tekojansa
hallinnut...
Niinkö se oli? Vai eikö oikeammin hänen itsekäs rakkautensakin ollut
vaan yksi ilmaus koko sydämen suunnasta, joka vaati perinpohjaista
korjausta? Kaikki väärät yksityisseikat olivat kuin ohdakkeita,
jotka samasta juuresta versoivat, synnin juuresta sydämessä, _omasta
itsestä_, joka ei tahtonut väistyä valtaistuimeltansa, antaen Herralle
ruhtinassijaa...
Ajoittain, erityisissä tilaisuuksissa hän oli alistunut, kuten
esimerkiksi lähtiessänsä Saukkolaan. Silloin hän olikin saanut kokea
rauhaa ja ikäänkuin esimakua siitä siunauksesta, joka seuraa ehdotonta
kuuliaisuutta ja kokonaista antautumista. Mutta hän ei ollut tahtonut
Herran viittauksia ymmärtää; ja siksi hänen nyt täytyi surra muiden
iloitessa ja itkeä syntejänsä, kun toiset Jumalan armoa ylistivät...
Ei kukaan täällä kokouksessa varmaankaan ollut niin huono, niin
murrettu, niin murheellinen kuin hän -- -- --
Kuului annettavan ateriamerkki, hänen täytyi lähteä piilopaikastansa.
Hän taivutti syrjään pitkän oksan, mutta kuuli samassa rasahduksen
toisaaltakin, vähän matkan päästä. Muutamia askelia astuttuansa hän
näki Saimi Saarnion, joka toverien hartaasta kehoituksesta myös oli
lähtenyt mukaan kokoukseen ja näytti nyt, samoin kuin Helvikin,
etsineen yksinäisyyttä.
-- Kas, olitko sinäkin täällä! -- sanoivat molemmat melkein yhtaikaa,
joutuen hiukan hämillensä.
-- Siinä on minulla surutoveri, -- ajatteli Helvi. Vaan Saimi tarttui
kohta hänen käsivarteensa ja alkoi avomielisesti puhua.
-- Eikö tämä kokous ole suurenmoinen? -- sanoi hän. -- Ajattelehan,
että sadat nuoret eri maista tulevat yhteen Jeesusta tunnustamaan ja
yhdessä pyrkimään häntä lähemmäksi! Tuntuu kuin suuri virta vyöryisi ja
veisi minutkin ihan vastustamatta mukanaan. Minä pelkäisin sitä, ellen
tietäisi, että se on ainoa pelastukseni...
-- Niin, Saimi, se on pelastus, kunhan vaan virrasta kohoamme
kalliolle. Yksin Jeesus on turvamme ja onnemme... vaikka usein
katkerasti harhailemme, etsien sitä ihmisistä...
-- Yksin Jeesus -- niin. Muistatko, milloin ennen sen sanoit minulle?
Se oli sinä päivänä, jona Tauno oli pyytänyt minua omaksensa. Oi Helvi,
jos tietäisit, kuinka paljon olen sen jälkeen kärsinyt! Luin eräänä
aamuna raamatunlauseen, joka on juuri kuin minulle kirjoitettu: "Älkää
olko kuten orhit ja muulit, joilla ei ymmärrystä ole, joille pitää
suitset ja ohjat suuhun pantaman; muutoin eivät he lähene sinua".
Itse minä olen murheisiini syypää, mutta Herra on ollut armollinen
ja vetänyt minua luoksensa pakottamalla, kun en muuten tullut. Sinä
onnellinen, jonka ei ole tarvinnut sellaista tietä kulkea!
Kyynel vierähti hiljaa Helvin poskelle, ja hän puristi lujemmin Saimin
kättä kuiskatessaan: -- Kentiesi paraikaa käyn juuri sitä tietä.
Minä olin sokea sokean neuvoja... mutta Herra on rakastanut meitä
kumpaistakin ijankaikkisella rakkaudella, ja siksi hän vetää meitä
puoleensa sulasta armosta. Muistakaamme rukouksessa toisiamme, Saimi!
Saiminkin silmään kohosi kyynel, ja hän vastasi Helvin
kädenpuristukseen, ikäänkuin ilmaisten, että hän oli ymmärtänyt.
Mutta Helvin mieleen johtui se ilta, jona toveripiirissä hänen
ehdotuksestaan oli rukoiltu "Saimin ja muiden puolesta, joiden täytyy
kulkea synkkiä teitä". Oliko hän silloin ehkä hetkellisesti aavistanut
itsekin sisältyvänsä siihen rukoukseen? Se näkyi jo alkaneen kantaa
hedelmää Saimin suhteen; tokko hänkin oli saava sen siunauksesta
osansa? Tai kentiesi hän oli saanutkin; sillä olihan valkeus ja totuus
suuri Herran armolahja, niin katkerana ja masentavana kuin se olikin
häntä kohdannut. Kurituksen oli täytynyt tulla, mutta samalla tuli se
lohdullinen vakuutus, että rakastavan Isän käsi vitsaa piteli. Hän löi,
saadaksensa parantaa...
-- -- Kun Helvi Saimin kanssa saapui isoon, hauskaan ruokailutelttaan,
olivat kaikki pöydät jo pitkin pituuttansa täynnä aterioitsevia.
Sinne tänne kuljettuaan he vihdoin löysivät eri haaroilta paikan.
Helvi joutui istumaan kahden ruotsalaisen väliin, vastapäätä nuorta
norjalaista, jotka yhdessä innokkaasti puhelivat lähetysasiasta ja
etenkin sen asemasta kokouksessa. Helvi oli jo ennen esitelty yhdelle
heistä, toiset vaihtoivat kohta nimikortteja ja vetivät hänetkin mukaan
keskusteluunsa, huomauttaen lähetysesitelmistä, jotka sinä iltana piti
pidettämän.
-- Vahinko, että ne ovat niin myöhään, -- sanoi norjalainen. -- Sinne
pitäisi välttämättä niin monien kuin suinkin virkeinä tulla, sillä
ainakin yksi niistä on varmaan oleva kokouksen parhaita. Tahtoisitteko
tekin, neiti, mainita siitä tovereillenne?
-- Mielelläni. Se kuuluukin läheltä omiin harrastuksiini, sillä
sydämestäni soisin lähetysrakkauden enemmän lämpenevän meikäläisten
keskuudessa.
-- Ettekö te olekin ajatellut ruveta lähetyssaarnaajaksi? -- kysyi
se ruotsalainen, jonka Helvi ennestään tunsi. -- Muistan erään
tovereistanne puhuneen siitä.
Helvi ei oikein tietänyt mitä vastata. Keväällä hän jo oli valmistanut
ystäviänsä siihen mahdollisuuteen, ettei hän ehkä koskaan lähtisikään,
mutta eivätpä he näyttäneet ottavan uskoaksensa, koska kertoivat siitä
vieraillekin. Itse hän oli viime aikoina kasvanut pois entisistä
aikeistansa, ja nyt, oman kurjuuden tunnon musertaessa, hän kaikkein
vähimmin oli rohjennut niihin palata.
-- Kerran sitä kyllä ajattelin, -- vastasi hän sentähden hiljaa. -- Se
oli unelmani lapsuudessa, ja sittemmin jo aloin valmistautuakin sitä
varten. Mutta en enää uskalla luulla sitä mahdolliseksi, sillä minä
olen liian huono ja kelvoton Herran suureen työhön.
Helvin puhetoverit olivat hetken vaiti. Sitte toinen ruotsalaisista,
vanhempi, vakavakatseinen pastori, lausui:
-- Muistuu mieleeni se kaunis laulu, jonka ensi kerran kuulin teiltä
suomalaisilta:
"Ah, etten mitään oisi,
tyhjä murrettu astia vaan,
pantu Mestarin jalkain juureen
korjaustansa vartoamaan:
tyhjä, hän että mun täyttäis,
kun tointansa käyn tekemään;
murrettu, että hän käyttäis
mua muitakin etsimään".
Ehkä se sopii juuri teille. Mestarin tulee kasvaa, meidän vähentyä.
Nöyristä ja alhaisista hän aseensa valitsee.
Helvin sydän alkoi tykyttää. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin, vaan
ei tietänyt, saattaisiko hän sen tehdä. Pastori oli kohta voittanut
Helvin luottamuksen, mutta sopiko hänen tässä, ensi kerran puhuessansa
henkilön kanssa, kymmenien muiden ympäröimänä ja ainakin lähinnä
istuvien kuullen tuoda esille epäilyksiänsä ja kysymyksiänsä?
Miksikä ei? Se kuului kokouksen luonteeseen. Ehkä tilaisuus ei koko
aikana enää palaisi, sillä aterian päätyttyä pastori kenties oli
hävinnyt häneltä noiden satojen joukkoon, jotka eri haaroilta olivat
tulleet, eikä hän milloinkaan saisi sanoa sanottavaansa. Tuttu tai
tuntematon -- mitä siitä lukua? Herran rakkaus yhdisti heitä kaikkia.
-- Sydämeni on ollut maallisiin kiintynyt ja puolinainen Herran edessä,
-- sanoi Helvi, syrjäyttäen päättävästi ujostelunsa ja luoden totisen
katseen pastoriin. -- Vuosikausia Herra on kutsunut minua, mutta minä
en ole rehellisesti totellut, ja lopuksi petin minulle uskotun aatteen
luopumalla sisällisesti siitä itsekkäitten pyrintöjen tähden. Suuren
surun kautta Herra armossaan avasi silmäni -- mutta mihin minä nyt enää
kelpaan?
-- Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä,
-- vastasi pastori vakuuttavan varmasti.
-- Sen tiedän, ja siinä onkin ainoa toivoni ja lohdutukseni. Herra
voi pelastaa minut yksityisesti... mutta ei se estä häntä sulkemasta
mahdotonta asetta työstänsä pois. Minä en ansaitse päästä siihen enää.
-- Ette milloinkaan olisi itsestänne sitä ansainnut. Mutta muistakaa,
mitä Jeesus sanoi Pietarille, joka kolmasti oli hänet kieltänyt:
ruoki lampaitani! Varokaa, ettette vielä kerran ole kutsuvalle
äänelle uskoton! Hiljentäkää sydämenne, turvatkaa ijankaikkiseen
armoon ja rukoilkaa selvyyttä! Jolle paljo anteeksi annetaan, hän
paljon rakastaa, ja Jeesuksen rakkaus se on, joka on vaativa hänen
palvelijansa työhön.
-- Kiitos, -- kuiskasi Helvi sydämellisesti pastorille, kun he
pöydästä nousivat. Hän oli kokonaan unohtanut toiset, jotka olivatkin
hienotunteisesti kääntyneet muiden naapuriensa puoleen, jättäen heidät
rauhassa keskustelemaan.
-- Olkoon Herra kanssanne, -- vastasi pastori ojentaen kätensä; ja niin
he erosivat. Mutta Helvi ajatteli jyväsiä, jotka putoilevat toisinaan
tien varrelle ohimennen, melkein kylväjän huomaamatta. Kallis siemen
oli siten sirotettu hänenkin sydämeensä, ja hän tahtoi sen huolella
varjella, jotta taivaan linnut eivät sitä noukkisi pois.
Pöydän päässä hän kohtasi Irjan ja Ension, jotka seisoivat vierekkäin,
onnesta säteillen kuten yleensä näinä päivinä. Helvi nyökäytti heille
iloisesti päätänsä. Kumma kyllä, ei tuntunut mitään pistosta sydämessä,
ja luonnollisen tyynenä hän saattoi heitä lähestyä ensimmäisen kerran
heidän kihlauksensa jälkeen.
-- Meidän pitää nyt heti mennä lauluharjoitukseen, -- kertoi Irja. --
Sitte on naisylioppilaitten erikoiskokous, niinkuin tiedät. Oletko
valmis vai täytyykö sinun vielä käydä nuottivihkoa hakemassa?
-- En tule nyt ensinkään. Jos kaivataan, niin sano, että halusin olla
yksin ja valmistautua tämäniltaisia lähetyspuheita kuulemaan.
-- Katsoppas, alkaa sataa. Missä aiot olla, makuuhuoneissako, jotka
päivisin ovat niin kolkot pelkkine vuoderiveineen? Tule kumminkin
laulamaan! Ei siitä väsy, se virkistää vaan.
-- Irja hän haluaisi lakkaamatta laulaa, -- virkkoi Ensio hymyillen.
-- "Mä lakkaamatta laulelen,
maan murheita en muista" --
hyräili Irja suloisella äänellänsä, joka kuiskauksenakin sointui kuin
hopeatiukunen. -- Kuinka en sitte laulaisi? Minusta tuntuu kuin koko
elämäni pitäisi olla pelkkä kiitoslaulu Herralle, joka on ollut minulle
niin armollinen.
-- Kunpa elämämme sitä aina olisikin, ilossa ja surussa, -- sanoi Ensio.
-- "Iloni muut jos katoaa,
mull' Jeesus ilon antaa;
jos varjot päivän sammuttaa,
yö lauleloita kantaa" --
saneli Helvi Irjan säkeiden jatkoksi, puolittain itseksensä, omituinen
kaukokatse silmissään. Vaan samassa hän asemansa muistaen kääntyi Irjan
puoleen ja lausui:
-- En kuitenkaan voi tulla kanssanne, sillä minulla on tärkeä asia
ajateltavana. Hyvästi, kunnes illalla tavataan!
-- Mikähän Helviä oikein vaivaa? -- tuumaili Irja katsoen hänen
jälkeensä. -- Minusta hän täällä kokouksessa on ollut toisenlainen kuin
kotona, niin hiljainen ja itsekseen vetäytyvä. Olisi hyvin ikävä, jos
hänen toiveensa sen suhteen olisivat pettyneet ja hän katuisi tulleensa.
-- En sitä luule, -- vastasi Ensio miettiväisenä. Hän oli alkanut
epäillä jotakin -- mutta samassa hän karkoitti pois sen ajatuksen;
sehän oli tyhmä ja itserakas. Täytyi löytyä toinen syy Helvin
totisuuteen.
-- Sanoihan hän tahtovansa erityisesti valmistua lähetysesitelmiä
varten, -- jatkoi hän sentähden, itsekin iloisena havaitsemastansa
luonnollisesta selityksestä. -- Kentiesi hän paraikaa lopullisesti
ratkaisee elämänsä polttavaa kysymystä. Sellaisina aikoina ympäristö
pakenee ja sielu etsii hiljaisuutta Herransa edessä.
Se hiljaisuus Helviä varjosikin puhuen hänelle suurta kieltänsä, kun
hän vuoteeseensa nojautuneena yksin istui makuusalissa. Sade pieksi
ikkunoita, myrsky reuhtoi tuntureilla, hetket riensivät ja hämärä alkoi
levitä. Mutta sitä myöten taistelevassa sydämessä rauha ja kirkkaus
voittivat voittamistaan. Täydellisen anteeksiantamuksen salaisuus
selveni, särjetty ruoko kohosi uuden voiman nostamana, ja aavistuksen
tavoin värähti läpi Helvin sielun se ilo, joka joskus siintää
autuaitten asunnoista, tuoden väkevyyttä elämän taisteluihin.
"Mä lepään kalliolla,
se kyllä kantaa mun" -- --
-- -- Oli jo melkein pimeä, kun Irja raotti ovea ja kurkisti sisään.
-- Vieläkö sinä täällä istut, Helvi! -- huudahti hän. -- Huh, kuinka
tuuli ulvoo nurkissa! Eikö sinua ihan pelota? Lähde nyt jo esitelmiä
kuulemaan, toisetkin alkavat mennä.
-- Totta kaiketi sinäkin tulet?
-- Minua niin väsyttää, että jäisin mieluummin pois. Mutta mitä minä
täälläkään teen yksin pimeässä? Mennään sitte.
Ulkona pilvet yhä kaatoivat vettä virtanaan. Sadetakkeihinsa
kääriytyneinä ja ponnistellen tuulta vastaan tytöt pyrkivät kylän
kirkkoa kohti, josta valo kutsuvana viittasi.
-- Sinä et ole iloinen, rakas sisko, -- alkoi Irja silloin, painautuen
häntä lähemmäksi.
-- Minä odotan, että Jeesus on antava minulle horjumattoman ilonsa,
joka kestää ijankaikkisesti, -- vastasi Helvi.
Irja katsoi häntä kummastellen. Niin, Ensio oli varmaankin oikeassa;
jotakin ratkaisevaa oli tekeillä hänen sielussansa. Mutta harso oli
heitetty sen yli, eikä häntä saanut kyselemällä häiritä.
Se esitelmä, josta niin paljon oli odotettu, olikin todella valtava ja
voimakas. Vaikuttavilla, hämmästyttävillä numeroilla tuotiin esille
tosiasioita lähetyksen tilasta, ja loppuosa sisälsi sydämellisen
vetoamisen kuulijoihin.
-- Onko oikein, -- kysyi puhuja, -- että yhdellä rannikolla
tuhansittain vilkkumajakoita loistaa, kun toisaalta synkästä pimeydestä
lakkaamatta kaikuu hukkuvien hätähuutoja? Kristus tuli _koko maailman_
valkeudeksi. Missä viipyvät hänen palvelijansa, jotka hän on kutsunut
soihtujansa sytyttämään?
-- Herra, sinä tiedät, että minä olen yksi heistä, -- vastasi Helvi
ääneti sydämessään. -- En tahdo enää vitkastella. Tässä olen, lähetä
minut!
Sanoitta hän vihdoin oli tehnyt sen lupauksen, jonka tieltä hän
vuosikausia oli kiertäen väistynyt. Tuntuiko se nyt raskaalta
uhrilta? Oi, sehän oli ääretön armo ja kunnia, riemu ja onni.
Kuinka hän oli saattanut epäillä niin kauvan, tuottaen itselleen
tottelemattomuudellansa tuskaa ja sydänsurua? Kiitos Herralle, että se
kaikki nyt oli ohitse!
Tummana virtana kuulijat kulkivat ulos temppelistä rajuilmaan ja
pimeyteen. Kaikki kiirehtivät minkä kerkisivät, puhumatta monta sanaa,
miettien kuultua mielessänsä. Mutta Irja kuiskasi liikutettuna Helville:
-- Luulen, että ensi kerran kuulin todellisen lähetyspuheen, sellaisen
kuin niiden aina tulisi olla. Minä alan ymmärtää sinua. Tiedätkö,
tuntuu aivan kuin minullekin kotikuusien lomasta laajemmat näköalat
vilahtaisivat. Ehkä nyt opin Herralta rukoilemaan: Lähestyköön sinun
valtakuntasi!
-- Silloin olet samalla rukoileva siunausta minunkin työlleni, --
vastasi Helvi. -- Kiitä Jumalaa kanssani, sillä hänen laupeutensa on
ollut suuri minua kohtaan. Kutsumukseni on nyt lopullisesti selvillä.
* * * * *
Viimeinen kokouspäivä, sunnuntai, valkeni ihanana ja kirkkaana. Yöllä
oli vuorien huipuille muodostunut puhdas, laaja lumiverho, jonka hohde
häikäisevänä erottui syvän sinistä taivasta ja alempana tunturien
tummia kupeita vastaan. Juhlallinen rauha levisi yli kenttien,
leirihuoneiden ja pienen kylän kirkkoinensa. Kokousnuorisoa liikkui
siellä täällä nurmikoilla ja teillä, mutta se oli hiljaisempaa ja
totisempaa kuin muina päivinä, jolloin nuorekas hilpeys tuon tuostakin
raikkaana pulpahteli esille. Kentiesi oli ero tunnelmaakin ilmassa;
mutta ennen kaikkea tuntui, että pyhä, vakava hetki oli tulossa,
siunattu Herran kohtaaminen hänen alttarinsa ääressä, johon nuoret
sydämet hiljaa valmistautuivat.
-- Helvi, -- sanoi Irja astuen hänen luoksensa makuuhuoneeseen, -- tule
mukaan. Ensio odottaa tuolla ulkona. Me tahtoisimme sinun kanssasi
yhdessä vähän vetäytyä erikseen, kuten kotona tällaisina päivinä.
Hän oli heti valmis. Se tuntui vaan suloiselta, ei se hänen rauhaansa
häirinnyt enää. Tyynenä ja onnellisena hän kulki heidän rinnallansa
yksinäiseen paikkaan, jonka he olivat valinneet, kauniin, vihreän
kunnaan juurelle, päivän lempeään paisteeseen.
-- Me halusimme pyytää sinulta anteeksi kaikkea, mitä olemme rikkoneet
sinua vastaan, -- sanoi Irja, luoden Helviin rehellisen, kirkkaan
katseensa. -- En muista mitään erityistä, mutta Jumala kyllä on kaikki
nähnyt, ja hän tietää, että minä usein olen ollut paha ja ajattelematon
ja kentiesi sen kautta sinua loukannut. Anna se anteeksi minulle!
-- Niin, Helvi, anna myöskin minulle anteeksi kaikki, millä
tahtomattani ehkä olen tuottanut sinulle murhetta! -- Ensio lausui
ne sanat vakavasti, ja hänen tutkiva katseensa etsi Helvin silmistä
vastausta. Mutta hän kesti sen rauhallisesti, ja helpotuksen huokaus
kohosi Ension rinnasta.
-- Minulla ei ole mitään anteeksi antamista. Kiitos, rakkaat ystävät,
kaikesta, kaikesta, mitä pitkien vuosien kuluessa olen saanut teiltä!
Unohtakaa te minun syntini ja rikokseni...
-- Älkäämme enää puhuko toisistamme, -- sanoi Ensio. -- Kääntykäämme
nyt Jumalan puoleen, sillä hänelle meillä kyllä on enemmän
tunnustamista.
-- Minulla ainakin, -- lausui Irja. -- Tiedättekö, on yksi asia, joka
oikein painaa mieltäni. Olen unohtanut, minkä hengen lapsi minun tulee
olla, sillä olen kantanut vihaa ja katkeruutta sydämessäni. En itseni,
vaan syntymämaani tähden... Nyt tahdon sen uskoa Jumalan rakkauden
haltuun ja rukoilla niiden puolesta, jotka sille pahaa suovat... Herra
on auttava minua voittamaan, sillä hänellä on siihen voima.
-- Kaikki on hänen ja hänessä kaikki meidän, -- kuiskasi Helvi. -- Hän
ottakoon kaikkemme jälleen, sydämemme kokonaan, intomme, rakkautemme,
tahtomme ja työmme, elämämme ja kuolemamme! _Kaikki Jeesukselle_ siinä
paikassa, mihin hän meidät maailmassa asettaa! Rukoilkaamme, että niin
tapahtuisi!
* * * * *
Pyhä rauha lepäsi Helvin yli, kun hän kulki takaisin Herran huoneesta.
Liitto oli solmittu, autuas, ijankaikkinen. Vanhat olivat kadonneet ja
kaikki uudeksi tulleet. Herra Jeesus oli itsensä hänelle antanut, ja
hän tunsi olevansa vihitty Mestarin suureen työhön. Kuka voi sitä onnea
kertoa!
Laulun sävelet kaikuivat hänen korviinsa. Joukko nuorukaisia ja
neitosia oli pysähtynyt yhteen parveen laulamaan ylioppilaiden
kristillisen maailmanliiton tunnuslaulua, ikäänkuin jäähyväisiksi
ennen eroamista muistuttaen sidettä, joka heidät yhdisti yli merten,
kautta maailman. Yhä useampia yhtyi heihin, ja säe säkeeltä vyöryi
sävel valtavammin. Kun Helvi ehti mukaan, viritettiin viimeiset sanat
vakuuttavalla innolla, joka tunki sydänten syvyydestä:
"Kruunaa, kruunaa Jeesus, korkein ruhtinas!"
-- Minun ruhtinaani, minun kuninkaani! -- soi riemuisa vakuutus Helvin
sydämessä. Mikä kunnia kuulua hänen sotajoukkoonsa ja lähteä hänen
valloitusretkellensä maailmaan! Mikä autuus seurata hänen jälkiänsä
ristin tiellä, kunnes hän kerran oli avaava kirkkautensa portin ja
antava kruunun "kuolemaan asti uskolliselle"!
Herralle yksin kaikesta kiitos! "Sillä hänen on valtakunta ja voima ja
kunnia ijankaikkisesti."