Kuului kumea puhallus, laiva läheni uljaana kuten uiva
jättiläisjoutsen, ja nyt se jo laski rantaan, nenäliinojen ja lakkien
iloisesti liehuessa sekä kannelta että rannalta. Vielä täytyi
hetkeksi malttaa mielensä kiusallisten tullimiesten vuoksi, sitte
siepata tavarat kokoon ja kaivaa piletti esille. Minuutit tuntuivat
loppumattomilta. Mutta kun kaikki vihdoin oli suoritettu -- oi riemua,
oi onnea laskea jalkansa oman maan manterelle ja heittäytyä odottavien
rakkaittensa syleilyyn!
Irjan tunteet kuohuivat niin, että hän ei muuta voinut kuin itkeä
ja hymyillä yhtaikaa. Oli hän ennenkin tuntenut tulista rakkautta
synnyinmaatansa ja omaisiansa kohtaan, mutta tuskinpa koskaan niin
valtavasti kuin tällä hetkellä. Hän oli pukeutunut syvään surupukuun
Suomen murheen tähden; vaan hänen kauniit silmänsä säteilivät ja
kyyneleet olivat ilokyyneleitä. Kotia oli hävityksen myrsky runnellut,
mutta se oli koti kuitenkin, vieläpä kahta kalliimpi. Oi, kuinka tuntui
suloiselta olla siellä jälleen!
Pari päivää myöhemmin koko perhe muutti Haapalehtoon. Kaikki he
nauttivat heräävän keväisen luonnon ihanuudesta, varsinkin Irja, joka
ei ollenkaan voinut sitä kyllikseen katsella. Tuntikausia hän saattoi
olla liikkeellä, lehahdellen paikasta paikkaan, niemeltä Honkaharjulle,
puutarhasta venevalkamaan ja sieltä soutaen kauvas saarien taakse
sinisalmia myöten. Palattuaan toisten pariin hän oli väsymätön
osottamaan heille hellyyttänsä; mutta samalla laajemmallekin tähtäävät
ajatukset hänen päässänsä pyörivät. Kansanvalistus oli tämän kesän
tunnussana kautta maan. Haapalehdon nuoret olivat kyllä jo ennenkin
tehneet voitavansa naapurikylässä, mutta nyt ei niin rajoitettu
työskentely enää saanut riittää. Seudulla asui hajallaan koko joukko
sivistynyttä nuorisoa, ja sen tahtoi Irja koota yhteistoimintaan, jotta
pitäjän joka kulmalle, keskuksesta syrjäsopukkoihin asti, tiedon valo
pääsisi edes heikkoja säteitä lähettämään.
Haapalehto, aatteen ahjo, oli luonnollinen kokouspaikka, huolimatta
siitä, että se sijaitsi kaukana vetten takana. Ensio toimitti sanan
eri tahoille, ja Tauno oli siinä hänen innokas apulaisensa, valmis
soutamaan vaikka penikulmain päähän. -- Hän näytti muuttuneen siitä
kuin Irja viimeksi oli hänet kohdannut. Katseeseen oli tullut enemmän
totisuutta, ja vaikka hänen käytöksensä kyllä yhä oli erittäin
kohtelias, ei siinä enää tuntunut tunkeilevaa ystävällisyyttä, vaan
pikemmin arkuutta. Saattoi aavistaa, että Saimin kyyneleet salassa
nostivat sumuja hänen tiellensä ja yhdessä yleisten huolten kanssa
himmensivät hänen entistä keveätä iloansa.
Mutta Haapalehdon "kansanvalistuskokouksessa" täytyi kaiken arkuuden ja
alakuloisuuden syrjäytyä sen innostuksen tieltä, joka Irjan rinnassa
hehkui ja vastustamatta tarttui sekä Taunoon että muihin vieraisiin.
Hän kokonaan lumosi heidät siinä kun hän istui puheenjohtajana
Honkaharjun tornin leveällä kaidepuulla, silmät säihkyvinä, posket
hohtavina, pukien kauniiksi sanoiksi rikkaat tunteensa. Ei kukaan
voinut häntä vastustaa. Pitäjä jaettiin piireihin, opettajia lupautui
jokaiseen, toimitettiin kohta yhteinen suuri kirjatilaus Helsinkiin
ja järjestettiin mahdollisuuden mukaan muut tarvittavat asiat. Kun
Irja sitte hyppäsi alas kaiteeltansa, säteili hän onnesta ja toivosta.
Kirkkain äänin hän viritti Maamme laulun, ja voimakkaasti toiset siihen
yhtyivät.
"-- -- Viel' lempemme saa hehkullaan
sun toivos, riemus nousemaan -- --"
Niin, se lempi oli vuoretkin murtava, siltä heistä tuntui. Mutta Helvi
ja Ensio, jotka seisoivat vierekkäin, vaihtoivat pari sanaa keskenänsä,
ja sitte Ensio lausui tyynellä, sointuvalla äänellä:
-- Työn menestymiseen tarvitsemme kuitenkin enemmän kuin oman
rakkautemme ja innostuksemme. Minä ehdottaisin, että laulaisimme vielä:
"Oi Herra, siunaa Suomen kansa."
Irja punehtui ikäänkuin lapsi, joka on tavattu pahasta teosta. Kohta
soi virsi juhlallisena kesäillan tyyneydessä, ja sen jälkeen Ensio
lyhyesti, muutamin sydämellisin sanoin, rukoili työhön oikeata henkeä
ja Herran siunausta.
Osanottajien tunnekuohu oli koko joukon hiljennyt, kun he lähtivät
tornista alas teelle ja pian sen jälkeen erkanivat kukin suunnallensa.
Brofeltin tytöt näyttivät ylenkatseellisilta, mutta useille Ension
sanat olivat muistuttaneet heidän omaa heikkouttansa ja suurta
edesvastuuta, jonka he velvollisuuttansa täyttäen nyt olivat ottaneet
hartioillensa. Tauno vaan ei saanut mielestänsä kahta ihanaa, säihkyvää
silmää. Niiden syvyyteen häneltä upposi työnharrastus, uskonnollisuuden
ivaaminen, itsensä hillitseminen ja kaikki muu, eikä hän lähtiessä
voinut olla luomatta niihin puhuvaa katsetta ja tavallista lämpimämmin
puristamatta Irjan kättä.
Vaan Irja sanoi Ensiolle, kun he palasivat rannasta vieraitansa
saattamasta: -- Minä luulen, että minun sittekin täytyy pyrkiä
elokuussa kanssasi siihen kristilliseen ylioppilaskokoukseen, josta
puhuit. Te muut edistytte ja vakaannutte päivä päivältä, mutta minä
jään jälkeen, ja tuota pikaa isänmaa on tullut jumalakseni. Enkä
tiedä, miksi minua muutenkin melkein pelottaa jäädä näihin yhteisiin
kansanvalistuspuuhiin, kun sinä menet pois...
-- Oikeinko totta haluaisit lähteä? Oi Irja, kuinka minä olen iloinen
siitä! Sedällä ja tädillä ei varmaankaan voi olla mitään sitä vastaan.
-- Niin, matkahan kestää ainoastaan kolme viikkoa, eikä se
kalliiksikaan tule.
-- Riippuu siitä, mitä kalliina pitää; mutta eivät vanhempasi sitä
laske, se on varma. Olisihan setä minullekin antanut matkarahat, vaikka
en tahtonut ottaa vastaan. Tällaiseen tarkoitukseen, joka kuitenkin
tavallaan on ylellisyyttä, käytän mieluummin osan siitä, mitä talvella
kirjastoapulaisena itse ansaitsin.
Helvi oli kulkenut ääneti, silmät luotuina maahan. Nyt hän kohotti
päänsä, sanoen arasti:
-- Luuletko, että minäkin rohkenisin pyytää mukaan, jos te molemmat
matkustatte? Minullakin on omaa rahaa, ja syksyllä saan enemmän, kun
jatkan koulutyötä jälleen. Vaan ehkei se kuitenkaan käy päinsä...
Innostuneena Ensio vakuutti, että se oli aivan mainiota; silloin
matkailo vasta tulisikin oikein täydelliseksi, jos "kolmiapilan" ei
tarvitsisi erota. Olihan hän jo monta kertaa sitä ehdottanut Helville,
mutta tämä ei ollut ennen ottanut kuullakseenkaan.
Irja taaskin miltei loukkaantui Helvin epäröimisestä.
-- Luuletko todellakin, Helvi, että minä olisin tuuminut lähteä ilman
sinua? -- sanoi hän. -- Ei, niin itsekäs en kuitenkaan ole. Ellet sinä
pääse, en mene minäkään.
Kansanvalistussuunnitelmat muuttuivat yhtäkkiä matkatuumiksi, ja ennen
levolle menoa asia jo esitettiin vanhemmille. Ei se pitkää vitkastelua
sietänytkään, sillä kokoukseen aikoville määrätty ilmoitusaika oli
loppumaisillaan.
Ension lähtö oli ennen sovittu asia, mutta tyttöjen suhteen tuli monta
mutkaa matkaan. Vanhemmat miettivät sinne ja tänne. Tohtorin mielestä
saattoi olla hyvä, että Helvi matkusti vähän "laajentamaan ahdasta
näköpiiriänsä", kuten hän sanoi, mutta "pikku sirkkansa" hän olisi
tahtonut pitää kotona, kun vasta juuri oli hänet saanut. Tohtorinnasta
taas oli sääli pidättää Irjaa, jos toiset lähtivät, koska hän kerran
halusi mukaan. Olihan tavallaan aukkokin hänen kasvatuksessansa,
että hän ei ollut Ruotsissa eikä Norjassa käynyt, ja nyt oli siihen
tilaisuus hauskassa seurassa. Mutta kokous -- se epäilytti. Kuka tiesi,
mitä siellä hänen päähänsä ahdettaisiin!
-- Sinä olit juuri niin innostunut kotikouluihisi, -- sanoi tohtori
toisena aamuna Irjalle, koettaen eikö se naula vetäisi. -- Miten niiden
kävisi, jos kaikki lähtisitte Norjaan?
-- Kolme viikkoa myöhemmin meidän kai kuitenkin täytyisi ne jättää.
Me työskentelemme sitä innokkaammin nämä kaksi kuukautta; ja entiset
monivuotiset oppilaamme, joita olemme aikoneet pyytää talvella
koulua jatkamaan, voivat yhtä hyvin tehdä sen jo silloin. Ehkä
kirkonkylästäkin joku väliin pistäytyy tänne työhön, jos pyydämme.
-- Oletpa sinä järkevästi ja perinpohjin laskenut suunnitelmasi, --
virkkoi tohtori hymyillen.
-- Ensio sen on tehnyt! -- kertoi Irja. -- Hän tahtoisi niin
mielellänsä, että minä lähtisin. Ja kyllä minun oikeastaan pitäisikin.
Minulla on monta syytä, isä.
-- Esimerkiksi?
-- Voi, etkö käsitä, kuinka paljon hyötyä sellaisesta kokouksesta
saattaa olla? Tiedäthän, isä, en ole sitä peittänyt, että tahdon
Jeesusta rakastaa ja palvella; mutta minä olen niin huono ja
taitamaton, ja sydämeni täyttyy muusta enemmän kuin hänestä. Siellä
minun on pakko olla hiljaa, kuunnella ja oppia. On niin monta
kysymystä, jotka minun tulisi saada selville. Eilen illalla tätä vasta
oikein ajattelin, ja silloin huomasin, kuinka tärkeätä minun olisi
päästä. Ethän, isä kulta, tahdo ottaa minulta pois sitä siunausta?
Tohtori huokasi. Ei ollut siis ulkomaanmatka auttanut, sillä yhä
näkyivät Irjan uskonnolliset haaveet olevan entisellään. Hän ei
halunnut Norjaan etupäässä seutuja katsellaksensa yhdessä toisten
nuorten kanssa, vaan erityisesti tuon onnettoman kokouksen tähden,
kuten tohtori ja tohtorinna olivat pelänneetkin. Mutta mikä tässä tuli
neuvoksi; ei häntä hennonnut kieltääkään.
Niinpä tohtori suuteli Irjan ruusuposkea, sanoi olevansa pahoillaan,
kun pikku sirkka uhkasi ennen aikojaan käydä vanhaksi ja totiseksi,
mutta arveli parhaaksi, että hän lähtisi Ension ja Helvin mukana
matkalle, koska hän sitä niin hartaasti toivoi. Ja niin oli asia
päätetty.
* * * * *
Aika kului nopeasti ahkeran, innokkaan työn ja kesäisten ilojen
vaihdellessa. Elokuu tuli melkein huomaamatta, ja sen mukana nuorten
lähtöpuuhat.
Matkan aattopäivänä Irja oli uimisen jälkeen jäänyt niemen rantaan
huuhtelemaan ylioppilaslakkiansa. Hän asetti sitä paraikaa kuivamaan,
kun huomasi Tauno Brofeltin purjeveneen soluvan saaren takaa esiin.
Perämieskin näkyi samassa keksineen Irjan, sillä hän ei kääntynyt
valkamaa kohti, vaan laski myötätuulessa suoraan niemen kärkeen.
Tauno hyppäsi reippaasti maalle ja tervehti Irjaa. Hän oli puettu
hauskaan, aistikkaaseen urheilupukuun, ja katseessa välähti entinen
raikas ilomielisyys, vaikka siinä Irjan mielestä samalla oli jotain
muutakin, jota hän ei käsittänyt.
-- Tahdoin käydä vielä kerran sanomassa hyvästit, ennenkuin lähdet
pitkälle huvimatkallesi ja jätät seuramme, -- virkkoi hän.
-- Tervetultua! Mutta sinä vaan et näy saavan päähäsi, ettei meidän ole
tarkoitus matkustaa huvitellaksemme. Täytyyhän olla parempi syy, kun
luopuu rakkaasta ja tärkeästä työstä. -- Odotappas, minä vähän korjaan
tuota lakkia. Kas noin! Tulehan nyt, niin menemme toisten luo.
Tauno katseli ihaillen notkeata, vilkasta tyttöä, ja ennenkuin Irja
ehti kääntyä lähtemään, oli hän estäen nopeasti tarttunut hänen
käteensä.
-- Ei, Irja -- viivy täällä! Onni suosi minua, kun tapasin sinut yksin,
sillä minä tulin varta vasten saadakseni ennen eroamistamme sanoa
sinulle, mitä lapsuudestasi asti olen tuntenut sinua kohtaan -- joko
tieten tai tietämättäni...
-- Parempi on, ettet sitä sano, -- virkkoi Irja, joka äkkiä oli käynyt
totiseksi. -- Tule, lähdetään...
-- Ei, ei, nyt en päästä sinua karkaamaan, -- virkkoi Tauno, yhä
pidellen hänen kättänsä ja koettaen katsoa häntä silmiin. Mutta Irja
käänsi pois päänsä ja riuhtaisihe irti.
-- Halveksitko minua Saimin tähden? -- kysyi Tauno silloin
surullisesti. -- Voi Irja, ihminen saattaa erehtyä, kokea paljon
katkeraa ja tuottaa murhetta muillekin, mutta juuri kaiken sen kautta
oppia selvästi näkemään. Tunnen monta tyttöä, mutta enimpiä heistä
ylenkatson, toisia säälin. Saimia luulin rakastavani, sillä hän oli
ystäväsi, säesti sinua, kun lauloit, puhui sinusta, kun kyselin, oli
kaunis ja suloinen ja valmis antamaan minulle sen lemmen, jota turhaan
näytin toivovan sinulta... Se kävi päinsä, niin kauvan kuin uutuus
viehätti ja salaisuus loi runollisen verhonsa suhteemme yli, mutta
heti aloin katua ja kyllästyä, kun kihlauksemme oli julkaistu. Muistin
sinua; näin edessäni, miten ulkomailla sait kihlakorttimme, ja tuumin,
tokkohan ilostuit vai kävit surulliseksi sitä katsellessasi. En voinut
kestää Saimin seuraa, minun täytyi päästä pois Helsingistä, ja sinun
palaamisesi lähestyessä lähetin hänen sormuksensa takaisin...
He olivat hiljakseen kävelleet kappaleen tietä pitkin, kääntyneet
syrjään ja istuutuneet penkille männyn juurelle. Tauno puhui
tunteesta väräjävällä äänellä; Irja kuunteli, miettivä ilme kauniissa
katseessansa.
-- Koko ajan sinä olit sydämessäni, Irja; sinä ainoa tyttö, jota
ikäni olen ihaillut ja kunnioittanut, ainoa, jota lähestyin näkemättä
paikalla altista halua syöstä syliini, kunhan vaan avaisin sen... Jos
he tietäisivät, nuo tytöt, kuinka mies sellaista inhoaa! Sinua, jota en
voittanut, minä halusin voittaa...
-- Ja voitettuasi olisit minuunkin kyllästynyt, -- keskeytti Irja. --
Sillä mistä johtuu se tunteesi, jota nimität rakkaudeksi? Jumala on
antanut minulle ulkonaisia lahjoja, jotka häikäisevät silmiäsi, mutta
sisäiset siteet eivät yhdistä meitä. Älä pyydä rakkauttani, Tauno, se
on mahdotonta!
-- Vasta sitte heitän toivon, kun näen katkeamattomien kahleitten
kiinnittävän sinut toiseen. Irja -- ellet lempesi lahjaa minulle anna
-- enkä luullutkaan, että vielä sen täytenä saisin -- niin anna edes
varmuus siitä, että sydämesi on vapaa!
-- Kuka voi sydämen syvyydet tutkia? Mutta sen tiedän, etten
milloinkaan ole rakastanut ketään niinkuin omaisiani...
-- Niinkuin omaisiasi! -- Tauno hymyili katkerasti. -- Ketkä sitte
kuuluvat niihin omaisiin? Vaan suo anteeksi, alan käydä epähienoksi,
huomaan sen. -- Näinkö minun siis on lähteminen, ilman ainoatakaan
toivon sanaa?
-- Keskusteluumme minulla ei ole enempää lisättävää. Mutta tottahan
tulet sanomaan hyvästi Helville ja Ensiolle? Sinun pitää levätä, olet
purjehtinut pitkän matkan.
-- Voitko sinäkin olla julma, kuten kissa, joka hiirtä kiusaa? Ei,
Irja, paikalla lähden, niin nopeasti kuin purteni kantaa. Ja sinä --
pidä hauskaa matkallasi niiden kanssa, joihin "sisäiset siteet" sinua
liittävät enemmän kuin minuun...
Irjan mieli oli kuohahtamaisillansa, mutta hän hillitsi itsensä,
käsittäen, ettei vastaus olisi nyt kuitenkaan mitään auttanut. Siksi
hän vaan antoi kättä Taunolle, pyysi anteeksi, että hänen oli täytynyt
pahoittaa lapsuudentuttavan mieltä, ja kääntyi hitaasti kävelemään
kotia kohti, Taunon rientäessä veneensä luo.
Toiset istuivat kaikki verannalla, johon aamupäiväkahvi oli tuotu.
Tohtori sanoi jo pelänneensä, että vedenhaltija oli hänen tyttönsä
vienyt, tohtorinna ja Ensiokin olivat ihmetelleet hänen viipymistänsä,
ja Helvi oli juuri lähdössä häntä etsimään.
-- Jutteleppa nyt, mitä olet toimittanut, -- kehoitti tohtori,
valmistaen hänelle tilan viereensä.
Irjan ei koskaan ollut tapana salata mitään omaisiltansa, ja nytkin
hän suoraan kertoi kaikki. Olihan hän itse aivan varma asiastansa,
mutta tuntui kuitenkin hyvältä, kun sai kuulla vanhempain olevan
täysin tyytyväisiä hänen menettelyynsä. Heidän mielestänsä Tauno
kyllä oli hauska ja miellyttävä poika, mutta liian suuri "hulivili",
jotta he hänen haltuunsa olisivat tahtoneet lapsensa onnea uskoa. --
Helvistä asian päätös oli päivän selvä ja luonnollinen; ja kaiketi
Ensiokin ajatteli samaa, koska hän ei mitään virkkanut. Onhan vaitiolo
tavallisesti yhtä kuin hyväksyminen. Tytöiltä vaan jäi huomaamatta
hänen omituinen katseensa, joka seurasi Irjaa koko ajan kuin hän
kertoi. Kun he sitte kohta lähtivät Honkaharjulle kiipeämään, ei Ensio
tullut mukaan, vaan meni tohtorin ja tohtorinnan jäljessä sisälle.
* * * * *
Sinä iltana elokuun kuutamo lumoavana levisi yli seudun. Matkalle
lähtijät olivat viettäneet hiljaisen rukoushetken niemen hämärässä
puistossa, ja Helvi oli sen jälkeen palannut huvilaan; mutta Irja
ja Ensio suuntasivat kulkunsa rantaa kohti, sinne missä männyt
juhlallisena vartiona seisoivat ja kotilahti kuun säteitten
kirkastamana kimalteli.
-- Irja sisko, -- sanoi Ensio silloin, -- me lähdemme matkalle,
asettuaksemme hiljaa Herran kasvojen eteen. Minä tunnen, että se
kaikista taisteluista huolimatta on minulle vaikeata, kunnes olen
selvillä hänen tahdostansa sen kysymyksen suhteen, joka lakkaamatta on
mielessäni. Saanko puhua kanssasi siitä?
Irja loi häneen kummastuneen, kysyvän katseen ja vastasi: -- Tietysti,
jos voin sinua auttaa.
-- Kun kuulin tänään, mitä Tauno oli sinulle sanonut, tuntui niin
kummalliselta sydämessäni. Ei ollut kukaan ennen häirinnyt tunteittesi
rauhaa... en rohjennut minäkään, vaikka hetki hetkeltä sanat pyrkivät
huulilleni. Mutta nyt se kuitenkin on tapahtunut, ja hän oli varmaan
vaan ensimmäinen niistä monista, jotka tulevat lempeäsi pyytämään,
kunnes omasi löydät...
Ensio pysähtyi; vaan kun Irja vaiti katsoi maahan, jatkoi hän jälleen:
-- En voi enää odottaa. Minä rakastan sinua, kallis siskoni, rakastan
enemmän kuin veli. En tiedä sinun tunteitasi, en edes aavista
vastaustasi, vaikka olemme samassa kodissa kasvaneet. Mutta älä
pelkää sanoa minulle kaikkein vaikeintakaan!... Irja rakkaani, minä
olen valmis siihen, mitä Herra tahtoo, vaikka olisikin korkein onneni
omistaa sinut...
Silloin Irja kohotti katseensa, ja vieno puna nousi verkkaan hänen
poskillensa, kuten rusotus taivaalle aamun sarastaessa. Silmistä
välähti onnen säde, ja hän kuiskasi:
-- Sitäkö se olikin, kun joka yö siellä kaukana uneksin sinusta? Oi
Ensio, nyt minä ymmärrän... Sinua minä rakastan ja olen rakastanut aina!
Tyynenä välkkyi vesi kuutamossa ja linnut oksilla uinuivat, mutta
puissa kulki hiljainen humina, kuten näkymättömien siipien suhahdus.
Irja ja Ensio viipyivät rannalla, ensin kuiskien sydänten kertomatonta
kieltä, sitte yhdessä kiittäen Jumalaa. Vihdoin Irja huomautti, että
oli aika lähteä vanhempia hämmästyttämään ja pyytämään heitä mukaan
lastensa iloon.
-- Mitähän he sanovat? -- tuumi hän hilpeästi ja toimessaan, unohtaen
äskeisen runollisen vakavuuden. -- Tänään en mennyt kihloihin ja menin
kuitenkin -- onpa se ihmeellistä!
-- Heille se ei ole aivan odottamatonta, -- kertoi Ensio hymyillen.
-- Kuinka olisin saattanut kaiken heidän rakkautensa palkaksi
anastaa heidän kalleimman aarteensa, tietämättä, että he vapaasti ja
mielellänsä soivat sen minulle?
-- Aina sinä olet kaltaisesi, yhtä jalo ja hienotunteinen, -- sanoi
Irja hellästi.
-- Mutta Helvi ei tiedä ainakaan varmuudella mitään, vaikka hän
kentiesi on tunteemme arvannut, -- jatkoi Ensio. -- Rientäkäämme
hänenkin luoksensa! Minulla on hänelle paljo selitettävää, monta
lausettani, jotka hänestä ovat arvoituksilta tuntuneet.
-- Niin, niin, mennään pian! Minä tahtoisin onnestamme riemuita koko
maailmalle. Me emme suinkaan rupea päiväksikään salaamaan kihlaustamme,
ja tänä iltana vielä kirjoitan Taunolle, jottei hän luulisi minun
tahallani peittäneen häneltä totuutta... Kuta ennemmin hän sen tietää,
sitä pikemmin hän unohtaa.
Polulle noustessaan he kuulivat Helvin kannakselta huhuilevan. Hän
oli laittanut matkavarustukset valmiiksi ja tuli nyt hakemaan heitä,
saadaksensa hetken yhdessä nauttia illan ihanuudesta.
Kiirehtien, käsi kädessä he saapuivat, ja Irja syöksähti Helvin syliin,
purkaen hänelle ilokuohun täydestä sydämestänsä.
-- Sinä oma rakas sisko kuulit sen ensimmäisenä, -- lausui hän
ilmoitettuansa uutisen. -- Anna nyt minulle sisaren suudelma
onnentoivotukseksi! Noin -- ja Ensiolle myöskin!
Ensio punehtui täyttäessään Irjan pyynnön, ja keveästi kuin hengähdys
hänen ja Helvin huulet kohtasivat toisiansa. Mutta Helvi tuskin tiesi,
mitä tapahtui, ja hänen poskensa olivat kalpeat kuin lumi.
-- Tule nyt mukaan, niin menemme isän ja äidin tykö, -- sanoi Irja
tarttuen hänen käteensä. -- Onko sinun kylmä, Helvi? Kätesi on kuin jää!
-- Ehkä vähän, -- sai Helvi vastatuksi ponnistaen kaiken tarmonsa. --
Menkää te vaan, minä tulen jäljessä. Sedällä ja tädillä varmaankin on
puhumista kahdenkesken kanssanne.
Hän kulki rantaan kuten unessa, katse jäykkänä, ajatukset sekavina.
Paistoiko kuu todellakin kirkkaana niinkuin äsken, vai sumuharsoko
äkkiä verhosi sen? Oliko hän itse sama Helvi, joka luontoa ihannellen
ja iloiten toivotusta matkasta äsken oli niemelle kävellyt? Tuntui kuin
ääretön erämaa olisi levinnyt kolkkona hänen ympärillensä ja sydän
kutistunut kokoon sanomattomasta tuskasta, jota hän ei oikein itsekään
ymmärtänyt...
Vasta vähitellen hän tuli tajuihinsa. Silloin hän heittäytyi puun
juurelle maahan ja itki, itki kuten se, jolta kesä kukkinensa on
ainiaaksi kadonnut. Irja, päivänpaisteen lapsi, oli poiminut ne
kaikki...
Mitä hänen elämästänsä oli tuleva? Kuinka hän oli jaksava kantaa sen
tyhjyyden kuormaa?
Ei yhtään enkeliä, ei yhtään tähteä pimeydessä... Taivas loisti ja
säihkyi, mutta Helvi ei sitä nähnyt. Raskaasti huoaten hän nousi,
huuhteli itkettyneitä silmiänsä ja lähti Haapalehtoa kohti --
iloitsemaan kihlautuneitten ilosta...