Talvi oli käärinyt maan valkovaippoihinsa ja jälleen paennut uuden
kevään tieltä. Tuomet tuoksuivat täydessä kukassaan tohtori Lindin
asunnon ympärillä Kaivopuistossa, ja meri lepäsi vapaana, tyynenä kuin
peili. Tohtori, tohtorinna ja Ensio seisoivat ylhäällä parvekkeella
tähyillen suurta laivaa, joka satamassa ankkuroi. Mutta Helvillä ja
Irjalla oli kiireisempää tointa. Kummankin kamarissa oli arkkuja,
myttyjä ja laukkuja hajallaan, ja he asettelivat niihin tavaroita minkä
ehtivät.
Irja kohotti melkein hellästi valkoista pukua ja myrttiseppeltä
huntuineen, kääri ne sitte varovasti kokoon ja laski päällimmäiseksi
matka-arkkuunsa.
-- Nämä säilytän muistona kaiken ikäni, -- sanoi hän ovesta Helville.
-- Eipä ihme, -- arveli Helvi hymyillen. Hän voi niin sydämestään ottaa
osaa ystävänsä onneen. Ei hän enää olisi tahtonut kohtaloa vaihtaa, ei
halunnut hänen sijastansa muuttaa siihen pikku pappilaan, josta hän
kerran oli uneksinut, johon Ensio nyt oli Irjan vievä. Tie oli selvänä
Helvin edessä, sillä Mestari oli sen viitoittanut, ja ihanana se siinsi
hänelle Jeesuksen rakkauden valossa, vaikka se johtikin kauvas yli
merten, yksinäisille, ohdakkeisille rannikoille.
Muutama päivä sitte Ensio oli polvistunut alttarin edessä, vannoen
uskollisesti palvelevansa Herraa hänen laumansa paimenena. Eilen hän
uudelleen oli alttarin ääreen astunut, rinnallansa ihana morsian,
rakastettu Irja. Kauniina olivat silloin kuorolaulut lehteriltä
kaikuneet, ja koristettu kirkko oli täpö täynnä vieraita. Niiden
joukossa istuivat Saimi ja Taunokin, vaikka kumpainenkin eri
tahollansa. Saimin poskille oli puna taas kohonnut ja kiiltoa tullut
silmiin. Hän luki nykyään innokkaasti kandidaattitutkintoansa,
oli hartaimpia jäseniä raamatunlukupiirissä ja näytti kokonaan
voittaneen entiskeväisen lemmensurunsa. Ei ollut Taunonkaan muoto
murheellinen, sillä hänellä kiilteli jälleen sormus vasemman käden
nimettömässä, tällä kertaa erään hänen virkatoverinsa, sievän, reippaan
voimistelunopettajattaren antama. Tuntui kyllä joku haikea muisto ja
kaihon pistos sydämessä, kun suloinen morsian sisälle saatettiin;
mutta hän oli nyt kerran mennyttä -- eikä nuoren elinhaluisen miehen
kannattanut ijäksensä istua ikävöimään -- -- --
Irja ja Ensio eivät olleet samana iltana lähteneet häämatkallensa;
vasta tänään heidän piti yöjunalla siirtyä omaan pieneen kotiinsa,
savolaiseen kappalaistaloon parin peninkulman päähän Haapalehdosta. He
tahtoivat näet ensin saattaa Helviä, rakasta kasvattisisarta, pitkälle
retkelle, jonka hän kohta oli alkava.
Niin, nyt se oli tapahtuva. Rannassa jo valmistelihe lähtöön
laiva, jonka piti viedä hänet Englantiin, oppilaaksi vastaisia
lähetyssaarnaajia varten järjestettyihin kursseihin. Ja sitte oli matka
jatkuva kauvas pois -- sinne, missä pimeys peitti maan ja synkeys
kansan, Intian zenanoihin, joiden kuva jo äidin kertomuksista oli
haihtumattomaksi hänen mieleensä painunut...
Oli kestänyt kauvan, ennenkuin kasvattivanhemmat olivat tulleet
vakuutetuiksi Helvin aikeitten todellisuudesta, ja vielä kauvemmin,
ennekuin asia niin paljon selveni heille, että he antoivat
suostumuksensa. -- Tarkoitus voi kyllä olla jalo, -- oli tohtori
silloin sanonut, -- mutta sen kannattajat ovat haaveilijoita, sillä
he syöksyvät suin päin omaan perikatoonsa. Emme saata estää Helviä
heittäytymästä surman suuhun, jos hän välttämättä haluaa; mutta
olisipa pikku sirkkamme saanut moisia tuumia päähänsä, niin kyllä
olisi osotettu, että tahto on isän ja äidin taskussa! -- Siihen Helvin
oli täytynyt tyytyä, selitettyänsä puolestaan, ettei hän voinut pitää
Vapahtajan selvää käskyä haaveena, eikä hänen myöskään tarvinnut
mitään pelätä, koska ei hiuskarvakaan ollut hänen päästänsä putoava
ilman taivaallisen Isän sallimusta. Ja entäpä jos kuolemakin varhain
kohtaisi! Ennen tai myöhemmin se kuitenkin oli tuleva. Mieluummin
lyhyt, ihana elämä Jeesukselle, kuin pitkät, katkerat vuodet
tottelemattomuudessa häntä vastaan.
Hän oli sitte rukouksessa uskonut asian Jumalalle, ja hänestä tuntuikin
kuin setä ja täti Lind jo vähän paremmin olisivat ruvenneet häntä
ymmärtämään. Mutta ei hän sitä tietänyt; se kenties oli luuloa vaan...
Saukkolaan Helvi myöskin oli kirjoittanut. Sedän vastaus ilahutti häntä
suuresti, sillä siinä ei ollut ainoatakaan vastustuksen sanaa. Ehkä
Martti veljen, Ovambolähetyssaarnaajan muisto oli isännän sydämeen
jättänyt lähetysrakkauden siemenen; ehkä hän myöskin arveli, että Helvi
oli kyllä viisas ja itse paraiten tiesi, mitä teki. Surulliselta kirje
kuitenkin oli sointunut yksinkertaisine kömpelöine lauseineen. Se oli
hyvästijättö ijäksi, ja siihen oli liitetty satamarkkanen, jonka setä
ja täti "kiitollisuudella olivat aikoneet Helvin myötäjäisiksi, mutta
jonka he nyt täten tahtoivat lähettää, koska ei heillä ollut toivoa
häntä vihillä nähdä". Helvi oli ollut syvästi liikutettu tästä suuresta
lahjasta, ja ennen kaikkea sentähden, että se todisti rakastavain
sydänten uhrautuvaisuudesta, joka Saukkolan väessä oli uutta.
Vanhuksissa kuuluikin Herran työ vakavasti edistyneen, ja hyvää Helvi
oli nuoresta paristakin kuullut. -- Mutta yhtä paljon iloa oli hänelle
tuottanut toinen, Haapalehdon naapurikylästä saapunut rahakirje,
vaikka se ei sisältänytkään enempää kuin kolme markkaa ja muutamia
pennejä lisäksi. Ne rahat olivat iltakoulun oppilaitten omista pienistä
varoista koottuja. Helvi oli usein puhunut lapsille lähetystyöstä,
ja kun he nyt olivat kuulleet rakkaan neitinsä itse aikovan lähteä
pakanamaille, oli Rahkasuon Nannan alotteesta keräys pantu toimeen
"niitä pakanoita varten, joille hän meni saarnaamaan". Aakulan Aino,
yksi koulun uusista opettajista, oli kirjoittanut kirjeen ja vaihtanut
rahat kirkonkylässä postimerkeiksi.
Helvin rakkauden kylvö kotimaassakin kantoi siis jo satoa sen työn
hyväksi, jolle hän tahtoi antaa elämänsä. Kuinka Herra oli voimakas,
hyvä ja armollinen! Mistä saattoikaan olla pelkoa hänen siunauksensa
suojassa?
* * * * *
Matkatavarat olivat kunnossa, ja nuoret kokoontuivat Helvin huoneeseen,
sillä välin kuin tohtorinna järjesteli kahvitarjotinta ruokasalissa ja
tohtori toimi kirjoituspöytänsä luona.
-- Nyt siis "apilanlehti" on viimeisen kerran eheänä, -- sanoi Irja
surumielisesti, käsi Ension kädessä ja toinen hellästi laskettuna
Helvin olalle.
-- Älkäämme sillä ajatuksella tehkö näitä lyhyitä kalliita hetkiä
katkeriksi, -- lausui Ensio.
-- Niin, -- virkkoi Helvi, -- puhukaamme mieluummin muusta. Voisimme
unohtaa sen ihanan lohdutuksen, jonka norjalainen lähtölaulumme sisälsi:
"Eipä koskaan Herran kansa
ainiaaksi erkane"...
-- Muistatko sen vielä, Helvi? Lausu seuraavakin värsy! -- pyysi Irja.
-- "Jos nyt täällä viime kerran
toisiamme kohdataan,
konsa koittaa päivä Herran,
yhdess' ollaan ainiaan"...
Irjan kyyneleet alkoivat virtavina vuotaa, mutta Helvi hyväili häntä
lempeästi tyynnyttäen:
-- Älä itke, rakas ystävä! Emme kukaan saa itkeä erotessa. Olen paljon
rukoillut, että voisin pysyä lujana... Herran oman asian tähden...
-- Oi Helvi, kuinka paljon pitemmällä sinä olet minua! Mitä minusta
tulisi ilman Ensiota?
-- Ilman Vapahtajaasi, sano niin, rakkaani, -- virkkoi Ensio. --
Hänessä yhdistettyinä ja hänen voimassaan meidän on hyvä kotia
perustaa. Sinusta tulee aivan erinomainen papinrouva, saatpa nähdä!
Irja hymyili jälleen.
-- Kyllä ainakin panen parastani. Ei minusta vielä ole lehmien ja
kanojen hoitajaksi, mutta eiköhän sitä hyvällä tahdolla helpomminkin
oppine kuin matematiikkaa. Sitte minä käyn mukana raamatunselityksillä
ja kinkereillä, johdan ompeluseuroja, etsin sinun seurassasi kaikki
yksinäiset Rahkasuot ja juopot Vilkit, mitä meidän pitäjässämme
löytyy... Niin, minulle tulee paljo, paljo työtä.
-- Ja minulle ehkä vielä enemmän varjellessani sinua rasittumasta, --
arveli Ensio nauraen.
-- Ole huoletta! Tuntuu kuin voimat pulppuaisivat suonissani ja
tahtoisivat purkaa sulkunsa päästäksensä käytäntöön. Kyllä minulle
kuitenkin jää levonkin aikaa. Iltasin istun pianon ääreen ja laulan
ja soitan kaikki lempikappaleesi... Ja sitte pidämme iltarukouksen ja
muistamme erityisesti isää ja äitiä ja Helviä siellä kaukana.
-- Lähetysharrastuksen keskus on meidän kodistamme tuleva, -- sanoi
Ensio innokkaasti. -- Jeesuksen rakkauden sytyttämä kipinä sydämissämme
ei voi sammua, kun Helvi on sen elävänä virikkeenä. Eikö niin, Irja?
-- Kuinka voisikaan toisin olla? Niin, Helvi, sinä meidän hyvä
enkelimme, vielä poissa ollessasikin sinä olet siunaten vaikuttava
meihin! Kuinka minä sinua kyllin kiittäisin kaikesta, mitä olet minulle
ollut...
-- Ei, ei, rakas Irja, -- keskeytti Helvi, -- ei kiitoksen sanaakaan
minulle! Meillä on vaan vähän aikaa enää. Rukoilkaamme yhdessä
viimeinen kerta!
He lankesivat polvillensa kaikki kolme. Usein ennen he täten olivat
rukouksessa yhtyneet, mutta ei se milloinkaan ollut heistä tuntunut
siltä kuin nyt. Erohetki kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä on
jotakin suurta ja sanomatonta...
He uskoivat toisensa hänelle, joka yhtä hyvin on läsnä myrskyisillä
merillä kuin rauhaisan lieden luona, Jeesukselle Kristukselle, jonka
rakkaus on sama kotikuusien kuin Intian palmujen alla.
"Jos sinä vesissä käyt, niin minä olen tykönäsi, etteivät virrat sinua
upota, ja jos sinä tulessa käyt, et sinä pala, eikä liekin pidä sinua
sytyttämän. Älä pelkää, sinä olet minun..."
Jumalan vastaus kuului niin voimakkaana heidän sydämissänsä.
Vahvistettuina ja rauhallisina he nousivat, ryhtyäkseen vielä vähäisiin
lopputoimiinsa.
Mutta ruokasalissa tohtorinna pyyhkieli silmistänsä kyyneleitä, ja
tohtori tuli hänen luoksensa sanoen: -- Minä luulen, että meidän täytyy
pikku Helvimme tähden muuttua lähetysystäviksi... Haaveilija hän
saattaa olla, mutta on hän jotain enemmänkin...
Ja Helvin astuessa ruokasaliin hän pisti hämmästyneen tytön käteen
tuhannen markan talletussetelin.
* * * * *
Laiva oli jo antanut lähtömerkkinsä. Taaja saattajajoukko täytti
rannan, jäähyväiset olivat jätetyt, viimeiset laulut yhdessä lauletut,
ja kukkien peittämänä Helvi seisoi vähän muista matkustajista erillään
kannella. Kirkkaana, hellänä hänen katseensa kulki yli rakkaitten
parven, pysähtyen pisimmäksi ajaksi Irjaan ja Ensioon. Kohta hänen
jälkeensä heidänkin siis piti lähteä. Kuinka erilaiset matkat! Ja
kuitenkin -- eikö ollut hänkin kuten hääretkelle lähtevä, Karitsan
juhlasaatossa riemuin kulkeva ihanaa kotia kohden?...
"Arpa lankesi minulle kauneimmassa; minä olen jalon perimisen saanut."
Laiva irtautui laiturista, alkaen hitaasti kääntyä. Laulajat rannalla
virittivät laulun:
-- "Voimmekohan tulla yhteen
tuolla puolen Jordanin?"
Kuului nyyhkytyksiä, vuoti kyyneleitä. Sydämiin tunkevana kaikui
kertosäe:
-- "Yhtenen, yhtenen
pääsemmekö vielä kerran
tuolla puolen Jordan-virran,
joss' on rauha ijäinen?"
Helvin silmistä säteili autuas loiste. Taivaan rauha sulostutti
kaipauksen, ijäisyyden toivo kirkasti katseen. Hän näki nyt _Jeesuksen
yksinänsä_...
Kone alkoi tasaisesti jyskyttää, rannalta liinat liehuivat, ja Helvi
vastasi viitaten kukkavihollansa. Nopeasti edeten laiva lähti kantamaan
nuorta kylväjää kaukaisia, karuja Herran vainioita kohden, jotka elämän
siementä odottavat.