XIII

Kuinka oli suloista olla kotona jälleen! Helvistä ei Helsinki ollut

koskaan näyttänyt niin kauniilta kuin nyt, ei huoneet niin kodikkailta,

ei setä ja täti Lind niin ystävällisiltä eikä Ensio niin herttaiselta.

Päivällinenkin maistui matkan jälkeen paremmalta kuin moniin aikoihin,

ja iltapuolella Helvi oikein heittäysi vapaaksi kaikesta nauttimaan.

Ension kanssa hän silloin lähti kävelylle puistoon. Täällä kaupungissa

huomasi paljon selvemmin kuin maalla, että kevät oli käsissä. Lunta oli

tuskin nimeksi enää, meren jää oli harmaa ja hajoamaisillaan, ja koko

luonto Helvin mielestä eli ja riemuitsi. Ihmiset vaan kulkivat vakavina

surupuvuissansa. Kaukana oli vielä se kevät, jota he hartaimmin

odottivat.

-- Tiedätkö, Helvi, -- alkoi Ensio, kun he olivat poikenneet

rantatielle, -- minulla on paljo kertomista sinulle. Tuntuu kuin en

voisi olla puhumatta, sillä mehän olemme aina olleet ystäviä.

-- Kiitos, siitä, Ensio, -- sanoi Helvi loistavin silmin.

-- Viime viikot ovat olleet ihmeelliset... Hän vaikeni hetkeksi

miettiväisenä, ikäänkuin muistellen niiden tapahtumia, mutta jatkoi

kohta jälleen: -- Et ole kuullut, minkä voimakkaan herätyksen

amerikkalaisen puhujan käynti sai aikaan. Sinä kirjoitit, että

Saukkolassa suru valmisti tietä Herralle, ja minä luulen, että täällä

maan yhteinen murhe oli laajoissa piireissä vaikuttanut samaa. Tiedän

tovereita, jotka nyt ovat alkaneet toden teolla etsiä, tiedän toisia,

jotka Herra vieraamme kautta saattoi selvyyteen. Monet horjuvaiset

päättivät astua ratkaisevan askeleen kokonaan -- ja niiden joukossa

olen minäkin, Helvi...

-- Mutta olethan sinä ollut Herran oma jo kauvan!

-- Olen, tavallaan. Ja kuitenkin tämä askel oli välttämätön, sillä

sydämeni oli puolinainen ja rauhaton. Sanoinhan sen sinulle jo viime

keväänä, kerran, muistatko -- kun pyysin sinua rukoilemaan puolestani.

Nyt on erotusvuori poissa, nyt olen vapaa.

-- En ymmärrä sinua. Mikä on poissa?

-- Katsos, minulla oli oma tahtoni, joka riippui enemmän muusta kuin

Jumalasta. Koetin rukoilla, että Herran tahto tapahtuisi, mutta

sisimmässä sydämessäni oma itsekäs tahtoni murtumatta hallitsi ja

johti suunnitelmiani. Aavistin, vaan en käsittänyt vaaraa, ennenkuin

sen Herran antamassa valossa näin; ja nyt olen jättänyt kaikki hänen

käsiinsä, antautunut hänelle kokonaan, tulkoon mikä tulee. Sen jälkeen

olen saanut rauhan.

-- Koskiko oma tahtosi lähetysasiaa, sitä, mistä kirjoitit minulle? --

rohkeni Helvi sykkivin sydämin kysyä.

-- Osittain kyllä, sillä suhteeni siihen aukaisi silmäni, luoden

valkeutta yli kaiken muunkin. Mutta se tapahtui toisella tavalla kuin

voisi luulla. Toveripiirissäni on niitä, jotka juuri tänä aikana ovat

heränneet ajattelemaan, että Herra mahdollisesti heitä kutsuisi työhön

pakanamaille; minulle päinvastoin selvisi, ettei paikkani ole siellä.

Säpsähtäen kuten puukonpistosta Helvi kohotti kysyvät silmänsä Ensioon,

ja vaivoin hilliten mielenliikutustansa hän sai soperretuksi:

-- Mitä... mitenkä niin?

-- Epäiletkö rehellisyyttäni, koska näytät tulevan niin pahoillesi? Ei,

Helvi, minä olen Herran kasvojen edessä asiata harkinnut. Näetkö, minä

en nyt voi selittää tarkemmin; mutta ehkä kuitenkin ymmärrät tarpeeksi,

jos sanon, että lähdön mahdollisuutta ajatellessani _vaikuttimeni eivät

olleet puhtaat_. Kentiesi minulta vaaditaan enemmän uljuutta jäädessäni

kotiin... Eikä missään tapauksessa viallinen uhri kelpaa Herralle. Minä

en olisi lähtenyt läheskään yksinomaan alttiista rakkaudesta Herraan

Jeesukseen.

-- Sinä puhut arvoituksissa, -- kuiskasi Helvi, mutta puna kohosi hänen

poskillensa.

-- Ehkä pian tulee aika, jolloin voin puhua suoraan. Onhan pääasia

kumminkin, että tiedän pyrkiväni ehdottomasti käymään Herran tietä, ja

siitä iloitset kanssani -- eikö niin, Helvi?

-- Niin, -- vastasi hän hiljaa, silmät luotuina alas.

Mitä heitä sitte kohtasi kävellessä, sen Helvi näki kuin unessa, ja

seuraavasta keskustelustansa Ension kanssa hän ei kotiin tultua muuta

muistanut, kuin että oli ollut puhetta pohjoismaisesta kristillisestä

ylioppilaskokouksesta, johon Ension teki mieli kesällä ottaa osaa.

Hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat kummallisessa sekasorrossa.

Yksi asia hänelle vaan oli selvä: Ensio ei koskaan ollut lähtevä

lähetysmaille!

Hänen unelmansa olivat siis auttamatta murskatut, kaunis tuulentupa

poltettu tuhaksi. Oi, miksi niin täytyi käydä? Miksi ei Jumala

rakkaudessansa suonut hänen toiveittensa toteutua, kun se olisi ollut

niin ihanaa?

"Joka aamu on armo uus;

pois siis pelko jo kerran!

Koetustenkin ankaruus

vaan on armoa Herran..."

Ne säkeet sisar Sannin laulukirjasta muistuivat hänen mieleensä kuin

vastauksena. Oli sitäpaitsi jotakin hänen omassa sydämessänsäkin,

joka kuiskaili lohdutusta ja onnea ja sai hänet hymyilemään kyynelten

takaa...

Ensio sanoi, että jos hän olisi lähetyssaarnaajaksi ruvennut, hän

ei olisi tehnyt sitä yksin Jeesuksen tähden. Minkä vuoksi siis? Hän

kertoi jäävänsä kotiin, koska luuli sen Herran tahdoksi, estelemättä,

kävi kuinka kävi, vaikka se ehkä tuntuisi vielä raskaammalta kuin

lähteminen... Mitä tämä voi merkitä?

Helvi ei oikein rohjennut itsellensäkään tunnustaa sitä selitystä,

jonka hänen mielikuvituksensa loi. Mutta eikö kuitenkin täytynyt olla

niin? Ensio oli taistellut kahden valintamahdollisuuden välillä:

toisaalle kutsui rakkaus isänmaahan ja luultu Jumalan tahto,

toisaalle -- rakkaus lapsuudenystävään, Helviin, joka oli päättänyt

antautua lähetyssaarnaajaksi... Jos hän jäi kotiin, menetti hän ehkä

jälkimmäisen...

Ei, ei, tuhat kertaa ei! Helvi oli antanut sydämensä Ensiolle, ja

se oli ijäti oleva hänen. Ennen jääköön kaikki muu, rakkaimmatkin

suunnitelmat ja ajatukset! Ensio ei ollut kadottava mitään Herran

tietä kulkiessansa, ei mitään kaikista toiveistansa. Helviltä Herra

mieluummin sai ottaa pois kalliin työalan; ja hän, joka otti, voi antaa

paljon enemmänkin takaisin...

Niin, niin, "koetustenkin ankaruus oli armoa Herran". Sillä olihan

ihanaa tämäkin... oi, sanomattoman ihanaa...

Ennen iltaa Helvi jo oli tottunut siihen ajatukseen, että hän jäisikin

ainiaaksi kotimaahansa. Mielikuvitus alkoi täyttä vauhtia rakennella

uusia tuulentupia entisten tuhasta, tutumpia ja lämpöisempiä hienojen,

kirkkaitten utulinnojen sijalle. Niistä muodostui pieni, punaiseksi

maalattu pappila sisäjärven rannalle koivujen siimekseen. Se oli oleva

heidän onnensa koti, heidän rakkautensa rauhaisa sopukka, hänen ja

Ension. Heidän rukouksensa ja työnsä oli sen ympärille luova kultaisia

viljavainioita, luonnon ja hengen rikkaita laihoja. Siellä sai Helvi

kulkea Ension rinnalla kodin hyvänä hengettärenä, köyhien auttajana,

sairasten vaalijana, Herran armosanoman saattajana kaipaaville

sydämille. Kumpi osa oli onnellisempi, tämä vai tuo toinen? Eikö tämä

sisältänyt kaikkea sitä, mikä entisissä unelmissa oli ihaninta, mutta

vapautti suurimmista uhrauksista, vaikeimmista kärsimyksistä ja eron

katkeruudesta?

Kun hänen työnsä Saukkolassa menestyi ja rukouksensa kantoi hedelmiä,

oli hän tosin käsittänyt sen rohkaisevaksi lähtöviittaukseksi Herralta.

Mutta paljon paremminhan se sopi valmistukseksi tähän...

Sisar Sannin arvelu oli siis kuitenkin näyttäytyvä oikeaksi. Helvi

tuli vähän hämilleen sitä ajatellessaan. Vaan eihän se hänen syynsä

ollut, sillä "ihminen päättää, Jumala säätää". Ja mitä kaikki toverit

sanoisivat? Sama sekin, sillä eihän Helvi saanut olla riippuvainen

heidän arvostelustansa. Kyllä he sitäpaitsi ymmärtäisivätkin hänen

asemansa, siitä hän oli varma. Nuo rakkaat tytöt -- oikein hänen oli

ikävä heitä. Kunhan vaan työ joutuisi hyvään alkuun, että ehtisi taas

heitäkin tapaamaan!

Jo toisena aamuna, palatessaan ensimmäisiltä koulutunneiltansa, Helvi

kohtasi kadulla Katri Dahlbergin, joka tulla tohisti kädet täynnä

ryynipusseja ja maustetötteröitä. Kaukaa hän kädellänsä viitaten

tervehti ja luokse päästyänsä syleili Helviä keskellä katua, iloisena,

kun pitkän ajan perästä odottamatta sai hänet nähdä. Katrin pyynnöstä

Helvi mielellänsä kääntyi hänen kanssansa kävelemään. Hän oli toveri,

jonka ystävällisyys ei koskaan ollut muuttunut, vaikka he olivatkin

kehittyneet aivan eri suuntiin ja joutuneet eri aloille.

-- Nyt minä heti käytän hyväkseni tilaisuutta, -- sanoi Helvi,

johon Katrin vilkkaus vastustamattomasti tarttui, -- ole sinä

paikallislehteni ja ala kertoa, mitä täällä on tapahtunut ollessani

poissa!

-- Älä sellaista pyydä! Juuri tulin niin iloiseksi, ja nyt tahdot minua

laittamaan mieleni apeaksi taas.

-- Ymmärrän, mitä tarkoitat. Ei, Katri, ei niistä asioista; olen

kylliksi lukenut sanomalehdistä ja kuullut kotona. Tovereista haluaisin

jotakin tietää.

Katri jo nauroi jälleen: -- Vai niin, vai heistä. Ja minulla pitäisi

kaikki olla kuin viidellä sormellani! Olenko minä sellainen juorujen

juoksija?

-- Sinä liikut paljon ja kuulet enemmän kuin moni muu.

-- Ehkä kyllä. Mutta kenestä nyt sitte kertoisin? Ilmin

kanssa olet varmaan ollut kirjevaihdossa ja tiedät hänestä ja

hänen hengenheimolaisistansa ainakin yhtä paljon kuin minä.

Ylioppilas-ystäviäsi en muita tunnekaan, paitsi Saimin -- jos

kihlattuja enää siihen joukkoon lasketaan. Niin, Saimi; hän kulkee

kalpeana ja pää kallellaan. Varmaankin hän ikävöi sulhastansa, joka on

lukukauden alusta asti ollut sijaisopettajana jossakin yhteiskoulussa,

Kotkassa tai Haminassa tai en muista missä. -- Ester Klingenströmillä

on pieni tyttö, muutaman päivän vanha.

-- Millainenhan Esterin avioliitto muuten lienee? Kerrottiin paljon

ikävää luutnantti Klingenströmistä, kun he menivät kihloihin.

-- Hän onkin inhottava mies. Kun Kerttu Kohonen ja Tyyne Hellman eräänä

yönä palasivat tanssiaisista, oli hän hoiperrellut kadulla ja yrittänyt

heitä kohti, mutta kääntyi joutuisasti pois, kun taisi päihtyneenäkin

sentään tuntea heidät. Kyllä Ester parka kuuluu kauppojansa katuvan.

Mutta päältä ei mitään huomaisi, sillä hieno ja komea hän on yhä, ja

vielä muutama kuukausi sitte hän liehui ylinnä kaikissa kemuissa.

Helvi huokasi. Oli sitä maailmassa surkeutta monenlaista, sekä avointa

että kauniiseen kuoreen kätkettyä. Ehkeivät yöpuoli ja päiväpuoli

sittekään olleet niin aivan eri käsitteitä. Yöllä voivat tähdet

kirkkaina tuikkia, ja päivänpaisteessa varjojen vastakohta vielä

synkempänä ilmenee...

-- Kuinka Leima menestyy teatterissa? -- kysyi hän hetken kuluttua,

ajatuksen lentäessä Esterin kouluaikaiseen sivutoveriin ja hyvään

ystävään.

-- Mainiosti! Ei hän tosin vielä ole mitään vaikeampia osia saanut,

mutta arvellaan hänellä olevan paljo taipumusta näyttämölle, ja

jotenkin kaunis hän myöskin on maalattuna. Se on tyttö, joka ei

suruista tiedä! Kyllä hän nyt lienee oikealla alallansa, sillä aina

hänet näkee ihan huimana ilosta. Sittepä hänen ympärillänsä hyöriikin

kymmenkunta hakkailijaa sen yhden sijasta, jonka hän Saimin tähden

kadotti.

Eipä tainnut Leimankaan elämä sentään pelkkää iloa olla, kuten Katri

arveli. Joka olisi sillä hetkellä kurkistanut hänen kamariinsa, olisi

nähnyt hänen puoleksi puettuna, hiukset epäjärjestyksessä, rajusti

itkevän maalipönttöjen keskellä peilin edessä. Koko aamun hän oli

koettanut, mutta muoto ei ottanut muuttuakseen sellaiseksi kuin hän

olisi tahtonut. Se toveri, jonka kanssa hänen piti kreikkalaisnaisena

esiintyä, oli häntä paljon kauniimpi, oli, oli, sitä ei voinut

auttaa... Ja hän itki kahta kiihkeämmin. Surunsa kullakin!...

Mutta Helvi jätti Katrin hyvästi ja kääntyi kotiin alakuloisin mielin,

melkein pahalla omallatunnolla. Miksi hän rupesikin kyselemään noista

tovereista, jotka turhuuden markkinoilla viettivät päivänkorennon

elämää. Olisi hänellä ollut parempaakin puhumista Katrin kanssa, ja nyt

hän vaan oli houkutellut hänet kertomaan kaikenlaista ikävää. Jumalan

kiitos siitä, että kuitenkin löytyi niin paljo muuta maailmassa,

puhdasta ja jaloa, joka pimeyttä valaisi, hyvää ja hyödyllistä, jolle

kannatti elää! Voi, jospa kaikki ihmiset olisivat sen käsittäneet,

Leimakin ja Ester parka!

Helvi huomasi pian, kuinka rikas ala koulutyökin oli, ja hänen entinen

vastenmielisyytensä sitä kohtaan katosi aivan, kun hän viikon verran

oli katsellut pikku oppilaittensa viattomia, kirkkaita silmiä ja

kuunnellut heidän herttaisia, lapsellisia vastauksiansa. Kohta hän

ei enää tietänyt, mikä toimiala häntä eniten viehätti, lähetystyö

ja sairaanhoitoko vai opetus koulussa vai kotiaskareet hänen

mielikuvituksensa rakentamassa maalaispappilassa. Parasta olikin, ettei

valinta hänestä itsestänsä riippunut.

-- "Valitse, Herra, mulle paras tie,

en itse oikein valita mä saata --"

hyräili Helvi. Mutta se eheyden ja ehdottoman antautumisen tunne, joka

Saukkolassa oli hänelle rauhan suonut, oli kuitenkin nyt taas kadonnut.

Helvi tunsi itsensä lakkaamatta vuoroin hyvin onnelliseksi, vuoroin

hyvin levottomaksi.

Toisena lauvantai-iltana hänen tulonsa jälkeen oli naisylioppilaitten

raamatunlukupiireillä kuukausikokouksensa, ja sinne Helvi päätti mennä,

tavataksensa kaikki lähimmät ystävänsä samalla kertaa. Sitä ennen hän

kuitenkin toivoi ehtivänsä käydä diakonissalaitoksella. Hän arvasi,

että johtajatar ja sisaret halusivat kuulla, kuinka hän oli yksin

tullut työssä toimeen, ja hänen oma sydämensä vaati häntä kiittämään

kaikesta hyvästä, sekä neuvoista että rakkaudesta, jota hän menneenä

oppiaikanansa oli saanut siellä kokea.

Hänet otettiin herttaisesti vastaan, kuten lapsi omaan kotiin;

tarjottiin kahvit ja kuunneltiin ja kyseltiin osanotolla hänen

toimistansa. Sisar Sanni varsinkin osotti hänelle erityisen hellää,

melkein kunnioittavaa ystävällisyyttä, ja kun parven sitte täytyi

hajaantua, lähti hän sisar Elsan kanssa saattamaan Helviä läpi

sairassalien.

Eräässä huoneessa Helvin silmä sattui pieneen poikaan, joka tuntui

tutulta, vaikka hän ei heti muistanut, missä oli nähnyt tämän. Samassa

se kuitenkin selveni hänelle: sehän oli Juho Vilkki, hänen entinen

suojattinsa Sörnäisistä. Posket olivat yhtä kalpeat kuin ennenkin,

mutta hän näytti nyt oikein somalta puhtaaksi pestynä ja tukka

leikattuna. Helvi meni kohta vuoteen luo häntä tervehtimään.

-- Vai olet sinä sairaana täällä, -- virkkoi hän sääliväisesti

taputtaen Juhoa. -- Onko sinun hyvin ikävä maata koko päivän?

-- Hauskaa se on! -- vakuutti poika niin reippaasti, että Helvi joutui

ihan ymmälleen.

Sisaret selittivät hänelle asian. Vilkin perheen oli käynyt hyvin

surullisesti: äiti oli kuollut, isä vangittu puukotuksesta ja lapset

joutuneet köyhäinhoidon huostaan. Mutta ennenkuin tämä loppuratkaisu

tapahtui, nousi kärsimys kukkuralleen. Silloin Juhokin sairastui isän

pahoinpitelystä. Laitokselle joku toi siitä sanan, lapsi noudettiin

sinne, ja Juho raukalle tämä oli nyt oikea paratiisi, jossa hän

erinomaisesti viihtyi, kiintyen päivä päivältä enemmän sisariin,

etenkin Sanniin, joka hoiti häntä.

-- Mutta kuinka hänen käy, kun hän paranee? -- tiedusteli Helvi.

Sisar Sanni punastui vähän.

-- Hän pääsee sitte maalle erääseen hyvään perheeseen, -- vastasi hän.

-- Se on Sannin ansio, -- kertoi sisar Elsa. -- Omilla varoillansa hän

on päättänyt kustantaa Juhon ylläpidon. Hän se pojan tännekin haki.

Ajatelkaa, neiti, hän oli itse vähällä saada puukoniskun sillä tiellä

juopuneen Vilkin kädestä, mutta onneksi väisti sen. Minä en ymmärrä,

kuinka Sanni voikin olla niin varomaton, että lähti illalla yksinään

sellaiseen luolaan, sanomatta kellekään mitään. Into ja rakkaus

saattavat ihmisen unohtamaan itsensä välistä liikaakin.

-- Älä nyt joutavia puhu, -- arveli Sanni kainosti. Mutta Helvi

katsoi häntä ihmetellen. Tuotako jaloa neitoa hän kerran oli pitänyt

ahdashenkisenä pelkurina ja siipirikkona lintuna? Hän häpesi itseänsä,

kun hän sitä ajatteli. Sanni ansaitsi hänen ihailunsa, vaan ei hän

Sannin.

Nöyryytetyin mielin Helvi saapui toveriensa pariin kristilliseen

yhdistykseen. Siellä oli jo ehditty pitää pari puhetta, ja parhaillaan

oli tee-väliaika. Nuorekas ilo kaikui vastaan ruokasalista, jonne

hän tuli, ja pian hän oli keskellä vilkkainta parvea, kysymysten ja

ystävyydenosotusten esineenä.

Pöydän ympärillä teetä juodessa hän vuorostaan sai kuulla yhdistyksen

asioista. Senkin piirissä oli herätys voimakkaana liikkunut, ja

innokkaasti kerrottiin Helville vieraan kokeneen puhujan esitelmistä

ja yksityisistä neuvoista, vaikutuksesta siihen ja siihen toveriin,

uusista suunnitelmista ja hyvistä päätöksistä. Nyt tarvittiin vaan

jatkuvaa, palavaa rukousta, pysymistä Jumalan sanassa, syventymistä

ja uskollisuutta. Paljon he toivoivat elokuussa pidettävästä

pohjoismaisesta ylioppilaskokouksesta, johon moni oli päättänyt lähteä.

Vahinko vaan, että matka kokouspaikkaan Norjaan oli kovin pitkä ja

kallis, sillä se vaikeutti lukuisampaa osanottoa.

-- Tottahan sinä, Helvi, lähdet? -- kysyttiin. -- Ja Irja myöskin. Onko

hän kirjoittanut siitä?

-- Tuskinpa Irja koko asiasta tietääkään, -- arveli Helvi, -- eikä hän

nyt toistaiseksi suinkaan malta uusia matkoja suunnitella, kun juuri

sydämensä pohjasta toivoo kotiin. Ensio taitaa meiltä lähteä. Mutta

miten minä voisin? Sehän maksaa niin paljon.

-- Saathan sinä koulusta palkkasi, joka riittää varsin hyvin.

Voi, kyllä sinun pitää päästä! Hanki kesäksi suomennosta ja

puhtaaksikirjoitusta, ole oikein ahkera -- sinä voit varmaan tulla, jos

tahdot!

Helvistä se tuntui aivan mahdottomalta. Kuinka hän rohkenisi toivoakaan

mitään sellaista, niin äärettömän hauskaa ja samalla suurta siunausta

tuottavaa? Saattoi hän kyllä koettaa ansaita niin paljon kuin suinkin,

oli se tarpeellista muutenkin, mutta varmaan hänen täytyi tyytyä

kuulumaan niihin, jotka jäivät kokouksesta pois.

-- Kun tänään lopetamme yhdessäolomme rukouksella, niin pyydetään

myöskin, että Herran tahto tapahtuisi kesäkokouksen suhteen ja ne

pääsisivät mukaan, jotka hän tahtoo lähettää, -- ehdotti joku.

-- Niin, ja muistetaan joka ainoa päivä yksinämmekin rukoilla siunausta

sekä lähteville että jääville!

-- Rukoillaan myöskin niiden puolesta, jotka ovat laimeita tai eivät

ensinkään harrasta asiaa!

-- Ja sitte koko rakkaan isänmaamme puolesta. Oi, meillä on niin paljo,

paljo rukoilemista! Ei tuhlata enää aikaa, tytöt, mennään isoon saliin

ja aletaan kohta rukouskokous!

Helvi viivähti vähän, odotellen Ilmiä, joka keräili kuppeja

tarjoilupöydälle.

-- Kaipaan Saimia täällä, -- sanoi hän. -- Onko hän muuten vielä

viihtynyt seurassanne?

-- Eipä häntä juuri ole näkynyt. Tyttö parka, hän oli niin koko

sydämestänsä antautunut sille, jota rakasti. Jumala auttakoon häntä nyt

kantamaan suurta suruansa!

-- Mitä? -- kysyi Helvi säikähtyen. -- Mitä on sitte tapahtunut?

-- Etkö tiedäkään? Niin, niin, ethän ollut vielä täällä, kun me

kokouksen alussa puhuimme hänestä. Hänen kihlauksensa on purkautunut.

-- Mitä sanot! Kuinka se on käynyt?

Uutinen vaikutti Helviin ihmeellisesti, aivan kuin se olisi hyvin

läheltä koskenut häntä itseään. Voi Saimi raukkaa! Täytyikö hänen

todellakin saada näin ankara rangaistus siitä, ettei hän tunteitansa

alistanut Herran tahdon alle?

-- En ole kuullut mitään tarkempaa, -- vastasi Ilmi. -- Mutta tulehan

nyt! Tytöt jo laulavat salissa.

Helvi oli kalpea istuessaan paikallensa, ja kun laulu oli loppunut,

nousi hän kohta, ennenkuin kukaan ehti polvistua.

-- Toverit, -- sanoi hän, -- minä pyydän teitä vielä muistamaan yhtä

rukousainetta. Kuulin juuri äsken, että täällä on puhuttu siitä kovasta

iskusta, joka vastikään on Saimi Saarniota kohdannut. Rukoilkaamme,

että Herra häntä vahvistaisi ja antaisi murheen vetää hänet lähemmäksi

luoksensa! Rukoilkaamme kaikkien puolesta, joiden täytyy kulkea synkkiä

teitä...

Mielellänsä he tahtoivat sen tehdä. Kaikkivaltiaan, rakastavan

Isän haltuun uskottiin sitte nuorten sydänten hartaimmat toiveet

ja korkeimmat pyrkimykset, ilot ja surut, sekä omat että muiden,

kansan kärsimykset ja isänmaan tulevaisuus. Mutta erityisesti he

rukoilivat Saimille lohdutusta ja Jumalan rauhaa. He tiesivät kyllä

omasta kokemuksestaan, kuinka esirukouksen siivet kantavat uupuneita

armoistuimen juurelle.

Iloisina ja tyyninä he heti sen jälkeen erosivat. Helvin mieli vaan ei

keveämmältä tuntunut, ja hitaasti, miettiväisenä hän kulki kohti kotia.

Ensio tuli hänelle avaamaan ovea.

-- Sepä hauska, että tulit, -- sanoi hän. -- Juuri luulin, että

minun olisi pitänyt yksin syödä illallista. Setä ja tätihän ovat

iltakutsuissa.

Illallisen jälkeen hän pyysi Helviä Irjan kamariin.

-- Minun on ollut niin ikävä soittoa ja laulua, -- virkkoi hän, avaten

pianiinon kannen. -- Etkö tahtoisi soittaa minulle säestystä Olavin

lauluun? Opettihan Irja sen sinulle ennen lähtöänsä.

-- Kunhan sormeni vaan eivät olisi kovin kankeat, -- arveli Helvi. Hän

oli aivan vähän soittanut, joskus vaan kokeillut Irjan johdolla. Hän

istui kuitenkin soittokoneen ääreen, ja Ensio alkoi miellyttävällä,

tunteellisella äänellä lempilaulunsa, jota Irja usein oli helkytellyt:

-- "Oi Elinainen ihana,

sä ruususeni jalo,

sä öitteni oot unelma ja päivieni valo.

Kuin viikot vierii päivä pois,

ja kuukaus niinkuin vuosi ois,

kun sua en saa nähdä"...

Viimeisessä säkeessä Helvi sekaantui tahdista, mutta Ensio ei sitä

huomannut. Uneksivana hänen katseensa tähtäsi määräämättömään

etäisyyteen.