XII

Aluksi Helvistä tuntui, kuin hänen työnsä Saukkolassa nyt olisi ollut

lopussa ja hänen olisi pitänyt palata Helsinkiin jälleen. Mutta pian

hän huomasi olevansa hyvin tarpeellinen vielä Mannen hautajaisten ja

Samulin kuulutuksen jälkeenkin, sillä monet kovat mielenliikutukset

olivat heikontaneet emäntää, ja hän tarvitsi nyt jos koskaan varovaista

hoitoa ja lepoa taloushuolten ajatuksista. Nyt oli myöskin kylvöaika

suotuisin Jumalan sanan siemenelle. Surevat vanhemmat kaipasivat

lohdutusta, Samuli tukea ja Manta monenlaisia neuvoja ja hellää,

vakavaa ohjausta. Talon koko väki kuunteli mielellänsä, kun Helvi

iltasin luki heille ääneen luvun raamatusta, ja Suviahon mökissä hän

oli aina sydämellisesti tervetullut vieras. Sitäpaitsi häntä välistä

haettiin edemmäksikin pitäjälle katsomaan sairaita ja antamaan

opastusta heidän hoitamisessaan. Vaikutusala laajeni ja rikastui, ja

Helvi kiitti Jumalaa siitä, sillä täten hän jaksoi tyynenä kantaa

surua, säilyttäen rohkean mielen ja iloisen luottamuksen. Hän käsitti,

ettei vielä ollut aika lähteä; mutta huhtikuun puolivälistä hänelle oli

tarjottu viransijaisuus eräässä valmistavassa koulussa Helsingissä,

ja silloin, jos Jumala sen salli, hän tahtoi palata kotiin ottaakseen

työn vastaan. Olihan hän jo saanut koko joukon harjoitusta sairaiden

hoitamisessa, sekä muiden johdolla että omin päin. Nyt tuntui

houkuttelevalta jälleen nauttia herttaisesta kotielämästä, koetella

voimiansa koulutyössä ja samalla ansaita sen verran rahaa, että riitti

kaikenlaisiin omiin tarpeisiin, muun muassa englanninkielen oppimiseen,

jota hän lähinnä tarvitsi tulevaa kutsumustansa varten. Ensiokin oli

kirjoittanut hankkineensa pienen väliaikaisen toimen, apulaispaikan

kirjastossa. Kuinka hauska, että Helvinkään ei enää tarvinnut jäädä

kokonaan riippuvaiseksi kasvattivanhempien varoista!

Kaikki oli Jumala hyvin asettanut, kaikkea hän rakkaudessa johti

väkevällä kädellään. Turvallisin mielin Helvi sen tunsi, kun hän

ajatteli omaa elämäänsä ja tarkkasi mitä ympärillä tapahtui. Mannen

kuolemakin -- kuinka rikas ihanista hedelmistä, vaikka katkerien

kyynelten oli täytynyt kasvua kastella! Se oli totta, mitä hän oli

lukenut sisar Sannin laulukirjasta:

"Kyynelkylvöstä lohdutus,

rukouksiimme vastaus..."

Niin, Herran oma vastaus, viisain ja parhain, vaikka ihmismieli toista

oli toivonut, toisin suunnitellut.

Mutta yksityisen surun viihtyessä ja sydänten hiljetessä löysi

Saukkolan saloillekin toinen murhe tiensä, koko Suomen yhteinen,

suuri ja raskas. Sillä juuri niinä aikoina se myrsky tuli, joka

lain kalliopohjaakin tärisytti, uhaten hävityksen turmaa kansan

kaikelle kalleimmalle. Helsingissä hermostunut tuska valtasi mielet;

siellä pidettiin kokouksia, pukeuduttiin mustiin, kannettiin kukkia

patsaan juurelle... Sen Helvi luki sanomalehdistä. Mutta lumisissa

metsissä ja kimaltelevilla lakeuksilla vallitsi näennäisesti

sama rauha kuin ennenkin. Tupaan astuessa vaan huomasi asukasten

kiireisemmin keräytyvän postilaukun ympärille; tarkasti kuunneltiin

sitte ääneenlukijaa, vaihdettiin huoaten muutama sana ja käytiin

taas äänettöminä jokapäiväisiin toimiin, jonkun eksyneen kyyneleen

tipahtaessa ahavoittuneille poskille. Ei laulua, ei väentungosta, ei

mielenosotuksia; ainoastaan kankeiden sormien hartaasti piirtämiä

koukeroita anomuspaperille ja sydämen syvää, sanatonta kärsimystä.

Ensio kirjoitti tähän aikaan hyvin tiheään, pitkiä kirjeitä pelkistä

valtiollisista asioista, joista hän arvasi Helvin haluavan tietoja, tai

omista ajatuksistaan, joita olot herättivät. Tuntui, kuin hän olisi

unohtanut kaiken muun ja uppoutunut yksinomaan maansa murheeseen. Hän

valitti, että luvut eivät tahtoneet luistaa, vaikka hän kyllä käsitti

kansan koettelemusten oikeastaan velvoittavan yksityisiä entistä

uutterampaan työhön. Lähetystutkimuksensa hän oli syrjäyttänyt ja sen

sijaan muodostanut Raition, Auteron ja muutaman muun toverin kanssa

rukouspiirin, joka pari kertaa viikossa kokoontui lyhyeksi hetkeksi

kantamaan synnyinmaan kohtaloa Kaikkivaltiaan istuimen eteen.

-- Me olemme anoneet kansamme syntejä anteeksi, -- kirjoitti hän

kerran. -- Me olemme rukoilleet, että Herra tekisi puhdistustyönsä

yksityisten sydämissä, meidänkin omissa sydämissämme, ja sitte

kirkastaisi itsensä koko kansassa. Jokainen meidän pienessä joukossamme

on varmasti vakuutettu siitä, ettei Herran kansa voi hukkua. Mielemme

hehkuvat innosta käydä Herran sanansaattajina työhön kansamme

keskuuteen. Kun Niilo Raitio viime kerralla rukoili ääneen, pyysi

hän hartaasti, että Herra siten käyttäisi elämäämme. Vaan tiedätkö,

Helvi, mitä minä silloin muistin? Johtui yhtäkkiä mieleeni se "liitto",

jonka Irja sisko kerran monta vuotta takaperin tahtoi kanssamme solmia

Honkaharjulla. Vieläkö muistat sitä? Hän ehdotti, että lupaisimme

elää Suomelle yksin; mutta liitosta ei tullutkaan mitään, kun sinä

ajattelit lähetyskutsumusta etkä sen tähden suostunut. Sinä onnellinen,

joka jo silloin ymmärsit kysyä Herran tahtoa! Mutta nyt minäkin olen

vähitellen oppinut ottamaan sitä lukuun, ja siksi en yhtynyt Niilon

rukoukseen, vaikka se olikin paljon enemmän oikeutettu kuin meidän

aikomamme lapsellinen lupaus. Sen sijaan minä koetin sydämessäni sanoa:

"Tapahtukoon, Herra, tahtosi!" Haluni minulla kyllä on selvillä, aivan

selvillä, mutta tiedäthän, etteivät nuoruuden toiveet aina toteudu eikä

tie kulje oman suunnitelmamme mukaan. --

Helvi ei tietänyt mitä ajatella tämän kirjeen johdosta. Ensimmäisen

kerran Ensio ilmaisi, joskin peitetyin sanoin, että hän oli tuuminut

mahdollisuutta ruveta lähetyssaarnaajaksi. Mutta samalla näkyi

selvästi, että se oli hänelle raskas uhri, johon hän ainoastaan

käskystä oli valmis alistumaan, eikä sydämen vapaa halu. Ension kanta

oli: "Minä lähden, jos Herra vaatii"; vaan Helvin: "Minä lähden, jos

Herra sallii". Miten tästä oli sopusointu syntyvä, jos heidän tiensä

olivat määrätyt yhtymään?

Taas värähti kautta Helvin sydämen: ehkei se olekaan Herran tarkoitus!

Vaan toiselta puolen: eikö Ensio kuitenkin ollut askel askelelta tullut

lähetysasiaa likemmäksi, vaikkei hän vielä ollut päämäärään päässyt?

Suuret kysymykset eivät hetkessä selvene. Soihan hänen kirjeestänsä jo

aivan toisenlainen sävel kuin esimerkiksi Irjan; ja Herra kyllä voi

täydellisesti päättää alkamansa työn.

Irja, hän oli ihan kiihkossa. Helvin täytyi hymyillä katsellessaan

kirjettä, joka viimeksi oli hänelle saapunut. Sen sisällys oli niin

hänen tapaisensa, paikoin lapsellinen ja ajattelematon sekä innostunut

ylenmääräisyyteen asti, mutta samalla syvää tunnetta uhkuva, herttainen

ja hellä.

-- Minä olin niin suuttunut, että olisin tahtonut purra niitä

ihmisiä, -- vakuutti hän. -- Saatuani Suomettaren minä itkin pitkin

päivää, tuhrasin ranskanvihkoni ja kirjoitin isälle, että tahdoin

heti matkustaa kotia. Vasta illalla minä muistin Jumalaa, ja silloin

itkin uudestaan, vaikka toisesta syystä. Ajattelin, ettei minulla

ollut uskoa eikä Jeesuksen rakkautta ensinkään, kun voin olla niin

onneton, katkera ja kärsimätön. Et sinä, Helvi, ainakaan olisi sillä

tavalla käyttäytynyt. Minä rukoilin Jumalalta anteeksi ja pyysin,

että hän muuttaisi sydämeni; mutta en tiedä, olenko tullut vähääkään

viisaammaksi ja paremmaksi. Rakastattekohan te tyynet ihmiset isänmaata

niin paljon kuin minä? Minusta tuntuu, kuin ei kukaan muu saattaisi

käsittää sitä kuohua, joka minulla on povessani, sitä tuskan, raivon,

innon ja rakkauden sekoitusta. Vieläkö sinä, Helvi, voit ajatella

ainaista eroa omasta maasta? Minä kuolisin, jos minun täytyisi. En

tiedä, kuinka kestän toukokuun loppuun asti, koko tämän pitkän ajan,

jonka isä ja äiti tahtoisivat minun vielä viipymään täällä. Jospa

oppisin sydämessäni sanomaan niinkuin sinä: "Herra minun voimani".

Katso, minunhan pitäisi täällä todistaa koko käytökselläni, että olen

Jeesuksen oma, onnellinen, tyyni ja hyvä, kuten hänen opetuslastensa

tulee olla, enkä minä osaa. Kyllä se lienee niin, Helvi, että sinä

rakastat Jumalaa paljon, paljon enemmän kuin minä, mutta minä rakastan

syntymämaata hehkuvammin ja tulisemmin. Eikä sekään tunne voi olla

väärä, sillä sen siemen on ijankaikkisesta isänkodista. Minä tahdon

vaan rukoilla, että Herra sen pyhittää sydämessäni ja kasvattaa minut

hyödylliseksi kansani tyttäreksi. --

Helvi pysähtyi miettiväisenä niihin lauseisiin. Rakastiko hän

todellakin isänmaata vähemmän kuin Irja? Ei suinkaan; hänen rakkautensa

tuli vaan toisella tavalla ilmi. Yhtä paljon hänen sydämensä vuoti

verta Suomen kärsiessä, vaikka hän harvemmin puhui siitä ihmisille

ja useammin Jumalalle, työskennellen edelleen hiljaa jokapäiväisissä

toimissaan, kuten kansa hänen ympärillänsä. Ei hän tosin tuntenut

mitään halua "purra" maansa sortajia -- Helvi naurahti sitä

ajatellessaan -- hän tiesi päinvastoin rukoilleensa heidän puolestansa.

Mutta mistä oli enemmän hedelmäin toivoa, sokeasta suuttumuksestako

vai vetoamisesta siihen Jumalaan, joka valtiastenkin sydämiä johtaa

kuin vesipuroja? Hänen lähetysharrastuksensa ja halunsa pakanamaille ei

myöskään mitenkään ollut vähentynyt äskeisten tapausten tähden; sillä

eikö Suomen kansa nyt juuri tarvinnutkin vielä entistä enemmän sitä

erityistä siunausta, minkä Herran tahdon ehdoton noudattaminen tuottaa?

Niin se oli, Helvi oli varma siitä. Lähetyssaarnaajanahan yhtä hyvin

oli välillisesti palveleva maatansa kuin Irja suoranaisessa työssä

kotona. Rakas pikku Irja tulisine tunteineen -- hän vaan ei käsittänyt

sitä vielä. Mutta Ensio sen ymmärsi varmaan...

Kuta enemmän kaupunkiin palaamisen aika läheni, sitä enemmän Helvi

taas alkoi Ensiota muistaa ja kaivata. Ei ollut hänen lempensä

suinkaan kuollut, se oli vaan keveästi uinahtanut yön varjojen

levitessä yli sydämen ja taivaan tähtien tuikkiessa viihdytystä. Hän

tahtoi kuitenkin pysyä lujana paikallansa loppuun asti, vaikka usein

heräsikin halu lähteä kotiin aiottua päivää aikaisemmin. Kerran se

oli jo vähällä voittaa hänet, kun Ensiokin kysyi, eikö hänen olisi

mahdollista tulla. Piti näet huhtikuun alussa erään etevän puhujan,

yhden maailman kristillisen ylioppilasliikkeen johtajista, saapua

Helsinkiin. Ainoastaan pari viikkoa ennen määräaikaa Helvin olisi

tarvinnut lähteä Saukkolasta, saadakseen hänen esitelmiänsä kuulla.

Palvelustyttö oli jo ihan terve ja emäntä ylhäällä... mutta Samulin

häät piti pidettämän vasta huhtikuussa. Ei se käynyt päinsä, Helvin

täytyi jäädä tätiänsä auttamaan. Jumala kyllä voi suoda hänelle sanansa

kautta yhtä suuren siunauksen ilman vierasta puhujaakin, kun hän kerran

valitsi yksinäisyyden juuri Herran tahtoa täyttääkseen; eikä taas ollut

oikeutta Ension tähden lähteä... ei, ei. Ja Helvi voitti kiusauksen ja

jäi alalleen.

Vihdoin joutui se kevätpäivä, joksi matka oli määrätty. Polle ajettiin

portaitten eteen; Helvi oli valmiina matkapuvussansa, ja setä itse

varustelihe saattamaan häntä asemalle. Helviä aivan liikutti se rakkaus

ja kiitollisuus, joka kaikkien puolelta ilmeni jäähyväishetkellä. Täti,

joka ennen oli tiukasti laskenut jokaista menoerää, kantoi hänelle

koko korillisen parhaita eväitä ja syleili ja kiitti häntä itkusilmin.

Vastavihityt Manta ja Samuli seisoivat reen luona vierekkäin.

Samulin tunteita ilmaisivat ainoastaan ystävällinen katse ja kömpelö

kädenpuristus, mutta Manta sanoi Helviä Herran enkeliksi ja vuodatti

viljalta kyyneleitä. Kaikki, ketkä väestä olivat kotosalla, keräytyivät

ulos jättämään hyvästi rakkaalle neidille, joka oli ollut niin hyvä

jokaista kohtaan. Helvin omiin silmiinkin kyyneleet nousivat. Kun Polle

nykäisi reen liikkeelle ja hän sedän vieressä istuen heilutti jääneille

nenäliinaansa, tunsi hän, ettei hän kaipauksetta eronnut Saukkolasta.

Kuinka se oli mahdollista?

"Minä käyn edelläsi ja teen sinulle koleat tasaiseksi", sanoo Herra.

"Minä johdatan sinua ja tyydytän nälkäsi erämaassakin".

Hautojen luo pysähdyttiin jälleen, kuten Helvin tullessa Saukkolaan.

Ei nyt enää nietos niitä kätkenyt eikä härmä hopeoinnut ympäröivien

puitten oksia. Tosin oli vielä jotenkin paljo lunta maassa, mutta päivä

oli paistanut kummut paljaiksi, ja leppoisa tuuli tuuditteli koivuja,

joissa jo kevään nuoret nesteet uutta elämää uhkuivat. Tuntui kuin

luonnonkin kevät olisi empien tehnyt tuloa idän takatalvea surevaan

Suomeen; mutta sen henkäys liikkui kuitenkin ilmassa, sen täytyi tulla,

ja ylhäällä jo viserteli sen airut, pikku leivonen, riemuisan toivon

kirkkaita säveliä...

Toivoa Suomen keväästä, toivoa ijäisen kevään koitosta niille, jotka

täällä nukkuivat maahan kätkettynä taivaan toukona...

Tulijat seisattuivat sen kummun luo, jonka alle he viimeksi olivat

rakkaan vainajan peittäneet. Helvi huomasi nyt ensi kerran, että sedän

vankka varsi oli alkanut käydä kumaraksi. Hän seisoi siinä haudan

vieressä totisena, äänetönnä, syvän huokauksen puhjetessa rinnasta

silloin tällöin. Suuresti hän oli muuttunut Mannen kuoleman johdosta.

Hän oli rakastanut poikaansa enemmän kuin karkeasta pinnasta päättäen

voi arvatakaan, ja Mannen muisto viittasi häntä lakkaamatta ylöspäin.

Hänen surunsa oli pyhä suru, jota ei saanut häiritä, Sen tähden Helvi

ainoastaan hiljaa silitti kumpua jäähyväisiksi ja siirtyi pois äitinsä

haudalle, jättäen sedän yksin.

Uneksivana hänen katseensa lepäsi ristin kultakirjaimissa. Oliko hän

ollut uskollinen? Paljon oli tapahtunut Saukkolassa näinä kuukausina,

jotka hän siellä oli viettänyt, ei ainoastaan ulkonaisessa suhteessa,

vaan sisällisessäkin. Uudet, salatut voimat olivat alkaneet vaikuttaa,

tehden työtänsä hitaasti ja hiljaa, mutta yhtä varmasti kuin edistyvä

kevät ulkona luonnossa. Voima oli Herran; mutta eikö Helvi hänen

armostaan ollut saanut sitä välittää ja panna liikkeelle? "Ei se ole

mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee, vaan Jumala, joka kasvun

antaa." Kiitos hänelle kuitenkin onnesta olla mukana työssä! Olihan

Helvi rehellisesti tahtonut, ja Herra katsoo yksin uskollisuutta.

Pitkä taipale oli vielä jäljellä: "Ole uskollinen _kuolemaan asti!_"

Mutta tällä hetkellä Helvi ei mitään pelkoa tuntenut, sillä hän oli

kokenut sen Herran apua, joka "nostaa, kantaa ja pelastaa". Siunaten

vähässä hän viittasi suurempaan, sinne, mihin Helvi tahtoi rientää...

Nyt setä häntä kutsui; oli jo aika lähteä. Vielä kerran katse ristin

lauseeseen --

-- Äiti, minä tahdon! -- hän kuiskasi. -- Jää hyvästi, me kohtaamme

toisemme ylösnousemisen aamuna!