Toivo näytti kuitenkin olleen ennenaikaista. Kun lääkäri pyhien jälkeen
kävi Saukkolassa, selitti hän Mannen tilan entistä vaarallisemmaksi,
vaikka kaikesta huomasikin, että hoito oli ollut mallikelpoinen. Tuota
kiitosta Helvi ensin tyydytyksellä kuunteli, mutta huokasi sitte
alakuloisena. Mitäpä siitä oli apua, kun hän ei ollut mitään voinut
tehdä serkun toipumiseksi? Emäntä ja palvelustyttö kyllä nähtävästi
olivat paranemaan päin, ja olihan sekin tietysti suuri Jumalan lahja;
mutta Manne oli Helville Saukkolan asukkaista rakkain, ja katkeraa oli
nähdä kaikki ponnistukset turhiksi hänen suhteensa.
Hän oli jouluaatosta saakka ollut täydessä tajussa, mutta niin
heikkona, että tuskin jaksoi jonkun sanan lausua. Sentähden Helvi
säpsähti, kun hän eräänä aamuna äkkiä selvällä äänellä kysyi:
-- Luullaanko minun kuolevan, Helvi?
Mitä hän vastaisi? Monta kertaa hän oli ajatellut kuoleman
mahdollisuutta ja palavasti rukoillut Mannen sielun puolesta, mutta
hänen oli ollut mahdoton puhua asiasta sairaalle, vaikka se melkein
tuntui velvollisuudelta. Joskus hän oli lukenut muutamia värsyjä
raamatusta, tietämättä kuuliko Manne. Ei hän kuitenkaan koskaan
valinnut kohtia, joissa kuolemaa mainittiin. Vaan nyt ei käynyt
väistäminen, ei ainakaan kokonaan.
-- Se on Jumalan kädessä, emmekä me tiedä luulla mitään. Mutta lääkäri
sanoo, että olet hyvin heikko.
-- Minä en tahdo kuolla!
Vastaus tukehtui Helvin kurkkuun, hän kääntyi pois ja pyyhkäisi
kyyneleen.
-- Helvi, -- alkoi Manne jälleen. -- Onko joku kertonut?
-- Mitä heidän olisi pitänyt kertoa?
-- Minä tahdoin pitää, mitä lupasin sinulle. Isä on kiivas,
tiedäthän... ja tultuani kotiin hän suuttui niin, että löi minua
korvalle... Helvi, hän löi äidin ja Samulin nähden! Minä luulen, että
raivoissani olisin voinut lyödä takaisin, niin minä loukkaannuin...
mutta minä muistin sinua ja kärsin häväistyksen...
-- Manne kulta, nyt sinä rasitat itseäsi liiaksi, -- huomautti Helvi
vapisevalla äänellä. -- Koeta unhottaa nuo ikävät asiat ja maata ihan
rauhassa! Minä tiedän kyllä, että sinä olet tehnyt parastasi, ja isäsi
sen myöskin on huomannut. Hän rakastaa ja pitää sinua enemmän arvossa
kuin luuletkaan.
-- Vielä minä en ansaitse kenenkään arvossapitoa, ja se on juuri isän
syy. Minä sanoinkin sen hänelle... sillä hän löi minua juomain tähden
ja kuitenkin tarjosi itse... Mutta minä tahdon elää ja näyttää, että --
Helvi sai melkein väkisin hänet vaikenemaan; vaan ei kestänyt kauvan,
ennenkuin hän uudestaan alkoi puhua, vaikka ääni nyt oli äskeistä
väsyneempi.
-- Minua inhotti nähdessäni Samulin juovan, enkä minä olisi lasia
ottanut, ellei isä olisi käskenyt nimipäivänään, kun oli vieraita.
Sitte se meni... Ei muuta kuin jonkun kerran; mutta minä olen kuitenkin
rikkonut päätökseni... Minä lupaan uudestaan, Helvi, ja varmaan täytän
sen, jos paranen... kunhan et vaan tällä kertaa vielä pidä minua
kurjana, auttamattomana raukkana...
Helvi ymmärsi nyt kaikki, ja murhe ja syvä sääli täytti hänen sydämensä
-- sääli sekä isää että poikaa kohtaan. _Jos paranen..._ niin; mutta
ehkä olikin ero ja ijankaikkisuus lähellä. Hänellä ei ollut oikeutta
enää olla vaiti.
-- Ole rauhassa, et sinä ole minun silmissäni muuttunut, ellet
sairautesi aikana rakkaammaksi, -- lausui hän lempeästi. -- Heti minä
pelkäsinkin, ettet kestäisi. Jumala sanoo sanassaan: "Nuorukaiset
väsyvät ja nääntyvät, ja nuoret miehet peräti lankeavat, mutta jotka
Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman." Sinä et tahtonut hänen
avullansa koettaa, ja siksi sinun täytyi katkerasti kokea, että omat
voimasi eivät riittäneet.
-- Älä kiusaa minua, Helvi. Minun pitää voida! Enkä minä olisikaan
langennut, ellei isä --
Helvi keskeytti hänet tyynesti ja vakavasti.
-- Manne, Manne, sinä et saa syyttää ketään! Isäsi on tehnyt syntiä,
mutta sinun tulee antaa hänelle anteeksi, niinkuin hän on sydämessänsä
antanut sinulle, vaikka et edes ole pyytänytkään. Kuinka voisit muuten
taivaalliselta Isältä rukoilla: "Anna meille meidän syntimme anteeksi,
niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan
rikkoneet"?
Manne käänsi kasvonsa seinään päin eikä vastannut. Helvi jatkoi hiljaa:
-- Sinä tarvitset Jeesuksen armoa. Jos elät tai kuolet, et voi olla
sitä ilman. Nöyrry tunnustamaan syntisi ja rukoilemaan, niin hän ottaa
sinut vastaan, sillä Jeesus ei heitä luotansa ketään, joka tulee...
Vuoteelta ei kuulunut hiiskahdusta. Tokko Manne kuuntelikaan? Helvi
alkoi pelätä, että hän ehkä sittekin oli varomattomasti antanut sairaan
väsyttää itseänsä, ja hiipi äänettä pois huoneesta, jottei keskustelu
voisi alkaa uudestaan.
Hän säästyi tätä huolehtimasta, sillä parin päivän ajan Manne oli
niin reipas, että toivo hänen paranemisestansa jälleen virisi. Mutta
kolmantena päivänä iltapuolella kuume äkkiä alkoi kohota. Levottomana
Helvi istui vuoteen ääressä. Oli jo hämärä, mutta kuun säteet loistivat
sisälle, kuvaten vaihtelevia värejuovia lattialle, ja epämääräiset,
haaveelliset varjot liikkuivat seinillä, sitä myöten kuin omenapuut
tuulessa huojuivat. Helvistä rupesi tuntumaan oudolta, melkein
pelottavalta, ikäänkuin jotakin salaperäistä ja suurta olisi tulossa.
Hän nousi sytyttääksensä lampun, mutta pysähtyi samassa, kuullessaan
vuoteelta tukahutetun nyyhkytyksen.
-- Manne, sinä itket, -- hän kuiskasi.
Nuorukainen käänsi kasvonsa häneen, ja Helvi näki suurissa, kosteissa
silmissä avuttoman surun ilmeen.
-- Minä luulen, että minun nyt kuitenkin täytyy kuolla, -- sanoi hän.
Samanlaiseen lauseeseen Helvi oli kerran sairashuoneella vastannut
tyynesti, alkaen puhua kuoleman voittajasta Herrasta Jeesuksesta. Nyt
hänen oli mahdoton saada ainoatakaan sanaa huuliltaan; kyyneleet vaan
tulvana kohosivat hänen silmiinsä.
-- Mene pyytämään tänne kaikkia toisia! -- jatkoi Manne. -- Mutta ei
juuri vielä. Ensin sanoisin sinulle jotakin...
Hiljaa Helvi kumartui häntä lähemmäksi.
-- Sinun tähtesi olisin tahtonut elää ja tulla joksikin. Helvi -- minä
rakastin sinua!
Helvi kätki kasvonsa käsiinsä, purskahtaen itkemään. Oi Manne, Manne
parka, joka ei aavistanut, mitä serkun sydämessä liikkui! Ehkä olikin
paras näin... ettei hänen koskaan tarvinnut sitä tietää... ei koskaan
täällä. Eikä taivaassa rakkaus enää voi tuottaa kärsimystä, kun kaikki
ovat Jumalan enkelien kaltaiset...
Virtana vuotivat kyyneleet, mutta ankaralla ponnistuksella Helvi
hillitsi itsensä, ajatellen hetkien kalleutta. Oli paljo, josta piti
ehtiä puhua, oli paljo, jonka vielä piti tapahtua.
-- Kiitos, Manne, kaikesta, -- kuiskasi hän. -- Vaan älä ajattele minua
nyt. Me tapaamme toisemme taivaassa, jos tahdot... sillä Jeesus sinua
odottaa...
Sairas oli hetken vaiti. Sitte hän kysyi hiljaa: -- Odottaako hän
vieläkin?
-- Muistatko kuvan tuhlaajapojasta? Isän syli on avoinna viimeiseen
asti.
-- Rukoile kanssani, Helvi...
Helvi vaipui polvillensa samaan paikkaan kuin kerran seitsemän vuotta
takaperin. Silloin toinen oli rukoillut hyvän Paimenen suojaa hänelle,
turvattomalle karitsalle; nyt hän rukoili, uskoen saman Paimenen
rakkauden huomaan yhden hänen korpeen eksyneistä lampaistansa,
joka ei enää paennut hellää, kutsuvaa ääntä. Manne makasi ristissä
käsin, seuraten sana sanalta. Ja elämän kirja avattiin ylhäällä, ja
yhdennellätoista hetkellä sen lehdelle piirrettiin uusi nimi. Ilo oli
enkeleillä, sillä Paimen painoi lampaan rintaansa vasten, Isä sulki
helmaansa katuvan, armoa pyytävän lapsen.
Seurasi juhlallinen hiljaisuus. Sitte Manne sen keskeytti lausuen:
-- Minä olen paljon ajatellut, mitä joku päivä sitte sanoit minulle.
Riennä, Helvi, hae nyt toiset!
Vähäistä myöhemmin lamppu oli sytytetty ja kaikki koossa, isäntä,
Samuli, Helvi ja emäntäkin, joka tuotiin sohvalle makaamaan. Samulin
muodosta ei voinut huomata, mitä mahdollisesti mielessä liikkui, mutta
emäntä itki, ja isännän huulet vavahtelivat kuin hillitystä tuskasta.
Vaan vuoteen pylvääseen nojautuneena seisoi Helvi, tyynenä, kirkkain
katsein. Hän oli viettänyt unohtumattoman hetken, joka katkaisi odan
kuolemalta ja sen tuottamalta murheelta.
Manne ojentihe omaisiansa kohden.
-- Antakaa minulle anteeksi... kaikki, -- hän lausui heille.
Ja sitte erikseen isällensä:
-- Isä, antakaa anteeksi, mitä olen rikkonut!
Silloin puhkesi voimakas mies äänekkäisiin nyyhkytyksiin, vaipuen
poikansa vuoteen yli.
-- Anna sinäkin anteeksi minulle! Voi poikani, ainoani, josta miestä
toivoin...
Samulin pää painui syvään alas, mutta yhä hän istui nurean näköisenä ja
vaiti.
-- Minun velkani on suurempi, isä, -- virkkoi Manne hiljaa, kiinnittäen
häneen totisen katseensa. -- Minä olen jo antanut anteeksi. Mutta yhtä
minä pyydän: älkää, isä, milloinkaan tarjotko väkeviä kellekään!
-- Sen lupaan... En juo enkä tarjoa tippaakaan enää. Mutta tämä Samuli,
onneton Samuli...
-- Tule isän ja äidin vanhuuden turvaksi, kun minä en voi, -- kuiskasi
Manne, kurkottaen kättänsä veljelleen.
Samuli katsoi pois, mutisten: -- Mitä minusta...
Silloin Helvi liikahti, kuten äkillisen mielijohteen vaatimana.
-- Minäkin pyydän jotakin, -- sanoi hän, silmät innosta säihkyvinä.
-- Antakaa Samulille Manta vaimoksi ja omaa maata raadettavaksi, niin
hänestä tulee kunnon mies, joka kerran kunnialla hoitaa Saukkolaa!
Samuli kohotti päänsä tuijottaen Helviä ikäänkuin hän ei olisi
ymmärtänyt, mitä kuuli, ja toiset vaikenivat kuin salaman iskeminä.
Mutta Helvi kumartui Mannen puoleen, kuiskaten: -- Pyydä sinäkin
Samulin tähden, jos tiedät, mitä rakkaus voi! Teet hyvän työn, joka
kantaa hedelmät muistoksesi, kun olet poissa!
Mitä tapahtui seuraavina hetkinä hiljaisessa huoneessa kuolevan
vuoteen ympärillä, sen näki yksin Jumala ja ne valkoiset enkelit,
jotka voimakkaasti kolkuttivat kovien sydänten oville. Se vaan talossa
tiedettiin, että Helvi neiti yksinään riensi ulos talvi-illan pimeyteen
ja palasi Suviahon Mantan kanssa. He menivät yhdessä Mannen huoneeseen,
sitte ovi suljettiin jälleen, ja sisältä kuului ainoastaan kuiskaavaa
puhetta ja itkun nyyhkytyksiä.
Manta oli langennut polvilleen isännän ja emännän eteen.
-- Minä en ansaitse niin suurta hyvyyttä, -- sopersi hän. -- Huono,
kurja tyttö minä olen; mutta Herra Jumala tietää, että minä tahdon
koettaa korjata mitä olen tehnyt...
Ankara sana pyöri emännän kalpeilla huulilla, mutta hän oli liian
voipunut sitä lausuaksensa. Samassa häntä kohtasi katse Mannen syvään
painuneista, omituisesti kiiltävistä silmistä, ja katkeruus suli
haikeaan huokaukseen.
-- Nouse ylös, tyttö, -- virkkoi isäntä Mantalle. -- Sinä olet nyt
talon tuleva miniä. Minä teen, mitä en koskaan olisi tehnyt muualla
kuin Mannen kuolinvuoteen ääressä: -- ja hän yhdisti kaksi vapisevaa
kättä, Samulin ja Mantan.
Nyt oli mitta täysi Samulillekin. Nyyhkyttäen, pää alas painuneena hän
kätteli ja kiitti jokaista järjestään. Vaan isänsä eteen hän pysähtyi
sanoen jurolla tavallaan: -- Mitä tämä anteeksipyynnöistä paranisi?
Minä lupaan Mannen kuullen saman kuin tekin, isä... etten väkeviä enää
suuhuni pane enkä huoneisiini tuo. Minustakin pitää vielä tulla ihminen.
-- Jumalan avulla, -- lisäsi Helvi, ilon loiste silmissään. -- Nyt on
kaikki hyvin. Mutta annetaan jo Mannelle lepoa...
-- Niin, minä olen väsynyt, -- kuiskasi nuorukainen. -- Tule tänne,
Helvi, laulamaan; minä nukkuisin...
Helvi istui vuoteen laidalle, ja Manne loi häneen katseensa, täynnä
rakkautta ja kirkastettua rauhaa.
-- Olenko tehnyt, mitä minun tuli? -- kuiskasi hän.
-- Olet, olet. Nuku suloisesti...
Hän alkoi virren: "Sun haltuus, rakas Isäni". Ympärilläolijat yhtyivät
siihen, ja kohta kuului sama sävel kaikuna tuvastakin, johon väki oli
kerääntynyt.
"-- -- Siis omas ota huomahas,
en pelkää sinun suojassas -- --"
Manne ummisti silmänsä kuten onnellinen lapsi, joka öisen matkan
alkaessa uinahtaa isän käsivarsille. Niin hän lepäsi tunti tunnilta
omaistensa valvoessa. Vasta aamulla, auringon ensi säteiden mukana,
saapui hiljainen kutsu kotiin.