IX

Kesä oli liitänyt pois kuin ihana unelma, Haapalehto oli autiona

jälleen, sillä syksy oli tullut, keltaisten lehtien, muuttolintujen ja

jäähyväisten aika...

Helvi ja Ensio astuivat hitain askelin ja äänettöminä ylös

Tähtitornimäen rinnettä, luoden tuon tuostakin silmänsä ulapalle.

Etenevänä pilkkuna näkyi vielä laiva, se, joka oli vienyt muassaan

Irjan ja hänen vanhempansa. Tuntui niin tyhjältä ja autiolta

suuressa Helsingissä, aivan kuin he kahden olisivat sinne jääneet

outojen keskelle -- hekin kohta erotaksensa. Ensio oli lupautunut

esitelmämatkoille, joiden piti kestää lukukauden alkuun asti, ja tänä

iltana Helvin tuli jo muuttaa diakonissalaitokseen.

He istuutuivat mäen äärimmäiselle penkereelle, katseet käännettyinä

merta kohden. Helvi ensimmäisenä katkaisi hiljaisuuden.

-- Sinä olet niin kalpea, Ensio.

-- Luulenpa, että sinäkin olet. Ja nyt sinua puistattaa. Lähdetään

alas, mereltä käy kylmä viima.

-- Ei se ole sitä. Mutta mennään vaan, sillä minun täytyykin panna

kapineeni kuntoon.

-- Nyt laiva on kadonnut näkyvistä. Katso, tuolla vielä leijailee

harmaa savupiirto!

He liehauttivat kerran nenäliinojansa sinnepäin, nousivat ja lähtivät

taas ääneti, kumpainenkin ajatuksiinsa vaipuneena. Vasta lähellä

kotiporttia Ensio kääntyi Helvin puoleen, kuten unesta heräten.

-- Saanko tilata sinulle hevosen? Milloin sen pitää olla täällä?

-- Kiitos, tunnissa kyllä valmistun.

Ei tämä lähtö vastannut Helvin kuvittelua. Ilolla hän oli luullut

Herran työhön menevänsä, ja nyt oli sydän aivan pakahtua ikävästä ja

kaipauksesta. Miksi Ensiokaan ei tullut saattamaan? Olisihan tässä

issikassa hyvin ollut tilaa. Helvi yhä oli näkevinään hänet edessänsä

sellaisena kuin hän oli jäänyt portaille seisomaan, valkoinen lakki

kädessä, pehmeät kiharat vapaina tuulen hyväiltävinä. Joka hetki vei

hänet edemmäksi Ensiosta, lähemmäksi pientä, erotettua maailmaa, johon

hän kohta oli kuuluva. Hänestä tuntui sillä hetkellä, kuin se olisi

ollut synkkä luostari, jonka muurit sulkivat hänet pois vapaudesta,

nuoruuden ilosta ja rakastetun ystävän yhteydestä.

Mutta hän ponnisti voimiansa ja kokosi rohkeutensa. Pitihän sedän,

tädin ja Ension kolmen viikon kuluttua palata Helsinkiin, ja mikä

silloin esti tapaamasta heitä vaikka kuinka usein? Kyllä kaikki oli

hyvin juuri näin. Tätähän hän oli toivonut, tähän pyrkinyt. Reippaasti

vaan työhön Herran voiman tukemana!

Ajaja käänsi hevosen laitoksen portista pihaan, pysähdytti portaitten

eteen ja nosti alas Helvin arkun. Pari sisarta riensi ystävällisesti

häntä vastaan, ja Helvi kuuli ympärillänsä suurten puitten huminan,

kuten tervetuliaiskuiskauksen. Eteiseen astuessaan hänen silmänsä

sattuivat oven yläpuolella olevaan lauseeseen: "Herra siunatkoon

sisällekäymisesi ja uloskäymisesi".

Neljännestunnin kuluttua oli iltarukouksen aika. Kaikki sisaret

yksinkertaisissa puvuissaan, valkeine päähineineen, saapuivat

kodikkaaseen kokoussaliin. Helvi katseli, heitä miettiväisenä. Ei hän

nähnyt elämän painon masentamia, alakuloisia kasvoja, vaan rauhan ja

hiljaisen onnen leimaamia. Virsi soi juhlallisena, ja rukous oli täynnä

syvää hartautta.

Johtajatar toivotti Helville rauhaa ja siunausta, ja sisaret puristivat

sydämellisesti hänen kättänsä. Liikutetuin mielin hän vetäytyi omaan

pieneen huoneeseensa. Tuntui todellakin, kuin maailman pauhaava

meri olisi jäänyt kauvas täältä ja pursi hiljaa liukunut tyyneen

satamaan. Helvin mieltä ei eriämisen tunne enää raskauttanut. Oli

suloista laskeutua levolle Herran huomassa, katse vielä viimeiseksi

kiinnitettynä vastapäätä vuodetta riippuvaan raamatunlausekorttiin:

"Jumalan rauha varjelkoon sydämenne."

* * * * *

Pian Helvi kotiutui. Kuten muutkin hoitajat hän liikkui sairasten

keskellä palvellen, auttaen ja lohduttaen. Hän ei häikäillyt

leikkaushuoneessa eikä pelännyt yövalvontaa, ja alusta pitäen työ sujui

häneltä varmasti, ikäänkuin hän olisi siihen aikaa tottunut.

-- Varmaan te vielä tulette sisareksi ja jäätte tänne kokonaan,

-- arveli eräs oppilaista, joka ihaillen oli katsellut Helvin

toimia suuressa sairassalissa ja paraikaa puhdisti hänen kanssansa

leikkauskalustoa.

-- Ehkä olen täällä vaan hyvinkin lyhyen ajan, -- vastasi Helvi.

Nuori diakonissa näytti empivän, kysyisikö hän jotakin. Johtajatar

tietysti tiesi, miksi Helvi oli laitoksessa, mutta sisaret eivät

sitä udelleet. Mitä se heihin kuuluikaan? Yhdentekevää minne Herra

työntekijänsä lähettää, kunhan vaan elämä ja voimat hänelle annetaan

palvelevassa rakkaudessa.

Mutta hetken vaiettuaan diakonissa kuitenkin arasti kysyi: -- Ettekö

siis aiokaan varsinaiseksi sairaanhoitajaksi? Kaikki sanovat, että

erinomaisesti sovitte tähän työhön.

-- Sairaanhoito on oleva minulle välikappale eikä tarkoitus.

-- Niinhän se tavallaan on meille muillekin.

Helvi kohotti päänsä raudasta, jota hän kiillotti. Miksikä hän

oikeastaan oli salaperäinen? Se alkoi jo häntä itseäänkin kyllästyttää.

Kerrallaan hän tahtoi murtaa muurin ja esiintyä vihdoinkin todellisessa

valossa.

-- Minä lähden lähetyssaarnaajaksi, jos Herra tahtoo, -- sanoi hän.

Häntä huvitti ja samalla varmistutti se suunnaton hämmästys, joka

kuvastui nuoren tytön kasvoissa. Tämä tuijotti Helviä kuin ihmettä.

-- Tekö, neiti? -- puhkesi hän vihdoin lausumaan. -- Miten se on

mahdollista?

-- Onko se mahdottomampaa kuin että te, sisar Sanni, aiotte

diakonissaksi? Kumpikin työala vaatii uhrauksia Jeesuksen tähden.

-- Oi, sehän on aivan toista. Työnteko ja kieltäytyminen ei ole

niinkään vaikeata, kun on toisia, jotka ohjaavat ja tukevat.

Mutta lähteä omin neuvoin kauvas pois, ulos suureen maailmaan ja

tuntemattomiin kohtaloihin -- En minä ainakaan uskaltaisi. Täällä on

hyvä suoja kuin linnulla pesässä.

-- Minä en tahtoisi olla kuin lintu, jonka siivet ovat leikatut!

-- virkkoi Helvi melkein kiivaasti, käsittämättä itsekään, miksi

hoitajattaren sanat saivat hänen povensa kuohumaan enemmän kuin

kasvattivanhempien jyrkästi vastustava kanta ja Irjan epäröiminen. --

Tarvitaan vaan luottamusta Jumalaan, joka kaikkialla on kanssamme, --

jatkoi hän varmuudella. -- Ettekö tunne pientä runoa:

"Uskovaista paremmassa

turvassa ken maailmassa?

Tähtikään ei taivahalla,

lintu emon siiven alla."

Sisar Sanni huokasi.

-- Niin se kai on. Mutta kyllä sentään luonteetkin ovat erilaisia...

-- Ovat kyllä, -- ajatteli Helvi. -- Luostarin ilma täällä kumminkin

on, ja hän on oikea nunnaluonne, tuo. Niin ahdas näköpiiri ja vähän

itsenäisyyttä!

-- Teistä minä olisin sitä kaikkein vähimmän luullut, -- lisäsi

hoitajatar, hetken odotettuaan vastausta. -- Suokaa anteeksi -- mutta

minusta te ette ollenkaan näyttänyt sellaiselta linnulta, joka vahvoin

siivin lentää ilmojen halki, jos saan jatkaa vertausta. Tiedättekö,

mitä minä ajattelin?...

-- No mitä?

-- Täällä oli äskettäin eräs papinrouva oppimassa sairaanhoitoa,

voidakseen miehensä seurakunnassa olla kärsiville avuksi. Teillä ei

tosin ole kihlasormustakaan, mutta minä kuitenkin arvelin, että ehkä --

-- Älkäähän nyt, sisar Sanni, -- keskeytti Helvi, ja polttava puna

levisi hänen poskilleen. -- Ei puhuta enää minusta; kyllä se oli

totta, mitä kerroin aikeistani. Kuulkaa, nyt soi ruokakello! Johan me

olemmekin valmiit.

Mutta yksinäisyyteen päästyään Helvi lankesi polvillensa, painoi

kasvonsa käsiinsä ja rukoili hartaasti Jumalalta anteeksiantamusta.

-- Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Oi, minä en ole hituistakaan

ylempänä sisar Sannia. Minäkö muka olen luja uskossa, vapaa ja

itsenäinen, valmis turvallisesti lähtemään _yksinäni_ mihin tahansa?

Sitä en kykene ajattelemaan enemmän kuin hänkään. Herra Jumala,

huolitko näin huonosta aseesta? Tomuun minä lankean jalkaisi juureen,

sitä sinulta rukoillen...

Hän lähti työhönsä jälleen, mutta toisella mielellä kuin tähän asti.

Taistelu oli rikkonut sen viihdyttävän rauhan, joka ensi iltana oli

hänet uneen tuudittanut ja sitte yhä varjonnut häntä kuten kuuluvana

ympäröivään ilmapiiriin. Maailma oli vain näennäisesti jäänyt näiden

seinien ulkopuolelle. Tännekin se löysi salatun tien, ja sydämessä

kuohut kävivät yhtä voimakkaina kuin ennen konsanaan...

Uutterassa, tasaisessa työssä päivät sitte kuluivat huomaamattoman

nopeasti, toistensa kaltaisina. Vaihtelua toivat ainoastaan Irjan

pitkät, intoa hehkuvat kirjeet ja pari ystävällistä kirjekorttia

Ensiolta. Ja niin tuli se aika, jona kaupunki taas kansoittui talveksi

ja Helvin kaivatutkin, muut paitsi Irja, palasivat matkoiltansa kotiin.

Ulkomaailma otti jälleen näkyväisestikin Helvin piiriinsä, vaikka

vaan hetkittäin. Toverit ja Ensio, jopa tohtori ja tohtorinnakin

pistäytyivät toisinaan laitokseen häntä tervehtimään, ja

vapaat tuntinsa hän melkein aina vietti kaupungissa. Hänen

raamatunlukupiirinsä kokous oli asetettu sellaiseksi ajaksi, että hän

jotenkin säännöllisesti voi päästä mukaan, ja suurempiakin kokouksia

määrätessään toverit häntä muistivat. Tieto Helvin aikomuksesta ruveta

lähetyssaarnaajaksi oli kulovalkeana kiertänyt toisesta toiseen, ja se

siirsi hänet yhtäkkiä syrjäisestä, vähän huomatusta asemastansa miltei

toveripiirin keskukseksi.

Jo piirien sihteerien ensimmäisessä kokouksessa puhe pitkäksi aikaa

eksyi häneen.

-- Kuinka ihanaa olla niin kokonaan antautunut Herralle!

-- Hän on oleva kehoituksena meille muillekin.

-- Jospa olisi yhdistyksessämme monta sellaista tyttöä!

Niin, nämä toverit häntä ymmärsivät, tukivat ja kannattivat, sen Helvi

tunsi ilman sanojakin. Siksi heidän seuransa häntä virkisti ja rohkaisi

raskaan työn lomassa, ja siten hänen oli paljon helpompi kestää monien

muiden kummastelua, jopa paheksumistakin.

Mutta pikku Ilmi Alanne kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja

kuiskasi: -- Älä pahastu, rakas Helvi, vaikka minä varoitan sinua.

Minä, jos joku, olen iloinen siitä, että vihdoinkin teet totta

lapsuutesi tuumista, enkä minä suinkaan kadehdi sinulta toverien

huomiota ja myötätuntoa. Mutta minä pelkään, että siinäkin on vaaroja.

Muista, että Herra on ainoastaan heikoissa luvannut olla väkevä, ja

nöyrille hän antaa armon!

Helvi painoi päänsä alas ja suuteli Ilmiä.

-- Kyllähän minä sen tiedän, -- virkkoi hän hiljaa. -- Kiitos

kuitenkin, että sen sanoit. He rakastavat minua ansaitsemattani eivätkä

tunne heikkouksiani niinkuin sinä, lapsuudentoverini. Etkä sinäkään ole

sydämeeni katsonut...

Hyvä, että hän itse oli saanut sinne silmätä. Hän oli aikeensa

ilmoittanut esiintyäkseen muka sellaisena kuin oli, mutta nyt hän

kaiken aikaa tunsi, että muut saivatkin hänestä ihan väärän käsityksen.

Lakkaamattomana nöyryytyksenä oli hänelle se kallis kuva, jota hän

sydämessään säilytti. Kuinka paljon ihanammat kaikkea muuta olivat

hänelle ne hetket, joina hän Ension kanssa kahdenkesken puheli

lähetyksestä ja tarkkasi hänen kasvavaa, lämmintä harrastustansa!

Kuinka kärsimystenkin koti, surullinen sairashuone, kirkastui

hänen silmissänsä, kun Ensio sen oven avasi! Sitä eivät toverit

aavistaneetkaan. Herralle yksin he luulivat hänen antaneen sydämensä.

Oliko se väärin, että hän rakasti ja toivoi vastarakkautta?

Synkkänä syysiltana heikon sairaan luona valvoessaan hän sitä ajatteli.

Tämä kysymys, joka alussa ei ollut johtunut hänen mieleensäkään, oli

viime aikoina yhä useammin herännyt, vaikka hän uudelleen ja uudelleen

oli sen tukahuttanut.

-- Onhan Jumala itse rakkaus, ja rakkauteen hän on meidät luonut. Me

emme ole sen ajan lapsia, joka piti nunnia ja munkkeja muita ihmisiä

pyhempinä. Miksi minä en saisi omistaa onnea, joka lukemattomille on

armolahjana suotu? Sairas liikahti. Helvi kumartui hänen puoleensa,

asetteli tyynyä, lausui muutamia viihdyttäviä sanoja ja istui jälleen

paikalleen, vaipuen mietteisiinsä.

-- Mikä arvoitus olisi ihmiselämä ilman Jumalaa! Tuokin nuori tyttö,

joka tuossa lepää, kuolon suudelma otsallaan -- Miksi _hän_ ei saanut

minulle annettua onnea, terveyden lahjaa, elämän toivoa?

_Jumala ei tahtonut._

Ihmeellinen Jumala! Hän tietää, mikä on paras kullekin. Hän vie kotiin

eri teitä, eikä ole tomun lasten asia kysyä _miksi_...

Eikö hän voisi kieltää minulta sitä, mitä hartaimmin toivon? Eikö minun

pitäisi taistella päästäkseni riippumattomaksi kaikesta muusta paitsi

Jumalasta ja hänen tahdostansa? Jos hän antaa lemmen onnen, otan sen

riemulla vastaan, mutta jos hän on toisin määrännyt, kiitän siitä...

Se on mahdotonta. En voi, en, en...

Ja kuitenkin! Entä jos Ensio ei rakastaisikaan minua, vaikka olen

luullut? Mitä toivoo, sitä luulee niin helposti.

Vuoteelta kuului korahdus. Helvi hypähti kauhistuneena pystyyn.

-- Tai jos kuolema riistäisi hänet minulta... -- ennätti hän ajatella

sairaan luo rientäessään.

Tämä hengitti raskaasti. Ei ollut tuoni tullut vielä, ainoastaan

sanansaattajansa lähettänyt. Mutta kohta, kohta oli elämän liekki

viimeisen kerran leiskahtava ja sammuva...

Yö oli ulkona sysimusta, ja puut ikkunan takana humisivat kuin

huokaillen. Helvi alkoi vapista, ja hänen huulensa liikkuivat tuskan

rukouksessa.

Jumalan kiitos! Hänen valvontansa oli lopussa; varsinainen hoitaja

saapui paikallensa.

Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti vastasataneelle lumelle.

Taivas oli iloisen sininen, valkohattarat purjehtivat keveinä ilmassa,

kuusenhavut kimaltelivat ja koko maailma näytti uudistuneen ja

nuorentuneen. Helvi hyppäsi reippaasti vuoteeltansa ja puisteleikse

kuin pahasta painajaisesta päästäkseen.

-- Taisi olla täti Lind oikeassa, -- arveli hän naurahtaen itsekseen.

-- Eivät sairashuoneet sovi nuorille tyttöhäiläköille, semmoisille kuin

minä. Mitä kummia kuvitteluita eilen liikkuikaan mielessäni! Tänään

menen kaupunkiin hakemaan hauskaa seuraa, ja Ension tahdon myöskin

tavata.

Ovessa hän sattui vastakkain Katri Dahlbergin kanssa, joka tuli

punaposkisena ja raittiina kuin tuulahdus selkeiltä ilmoilta.

-- Kas, hyvää päivää, pikku emäntä! -- sanoi Helvi iloisesti. -- Mikä

sinut kerrankin tänne toi? Eihän täällä ole toria eikä kauppapuoteja.

Oikeinko sinä varta vasten lähdit minua katsomaan?

-- Yksi tie, kaksi asiaa. Olen kiertomatkalla pyytämässä voittojen

kerääjiä kaatuvatautisten kodin hyväksi pidettäviin arpajaisiin... Älä

pelästy, en minä sinua kiusaa; tunnen kyllä mielipiteesi. Mutta täällä

huviloissa on pari rouvaa, joita minun pitää tavata. Nyt juuri tulen

sinun kotoasi, täti Lindin luota.

-- Astuhan sisälle! Minulla sattuu olemaan vapautta nyt juuri, koska

valvoin osan viime yöstä.

-- Mutta sinä olit menossa ulos?

-- Ei se mitään tee. Minun tuli ikävä tovereita, ja hyvä vaan, että

sain hakematta mitä halusin.

-- Minulla on sinulle tuliaisiksi monta uutista, -- kertoi Katri,

riisuessaan päällysvaatteitansa. -- Ensiksikin kirje. Sisar Elsa, joka

on tuttavani -- tiedäthän -- oli juuri tuomassa sitä tänne ylös, mutta

hänellä näkyi olevan hyvin kiire, ja minä lupasin antaa sen.

-- Irjaltako? -- huudahti Helvi, tarttuen innokkaasti kuoreen, jonka

Katri hänelle ojensi.

-- Malta, malta, ehkä sekin vielä tulee --

-- Tämä näkyy olevan sedältäni, -- sanoi Helvi, laskien kirjeen

avaamatta syrjään. -- Olen pari kertaa kirjoittanut sukulaisilleni,

mutta en ole saanut riviäkään vastaukseksi enkä minkäänlaisia tietoja

sitte kuin serkkuni lähti maalle. Olen iloinen siitä, että kerrankin

hiiskahtavat. Mutta ei se ole mitään tärkeätä; kyllä minä ehdin

myöhemmin lukea. -- Mitä sanoit Irjasta? Onko sinulla mukanasi kirje

häneltäkin?

-- Eiköhän liene, -- virkkoi Katri veitikkamaisena. -- Ei se kuitenkaan

sinulle ole!

-- Kelle sitte?

-- Ensiolle, -- vastasi Katri, vetäen taskustansa uuteen kuoreen

suljetun kirjeen. -- Hän oli hyvä poika kuten tavallisesti. Kun minä

tädille kerroin aikovani sinun luoksesi, pyysi hän minua samalla

tuomaan tämän, että saisit pikemmin. Hän oli juuri viemäisillään sen

kaupunginpostiin.

-- Onko siinä jotakin erityistä? -- kysyi Helvi, repäisten nopeasti

kuoren rikki.

-- Eikö mitä. Ensio vaan arveli, että se varmaankin huvittaisi sinua.

Lupasi hän, että minäkin saisin kuulla jotakin, jos tahdot lukea.

Tyyntyneenä Helvi alkoi silmäillä kirjettä, joka oli kokonaista neljä

arkkia pitkä, täynnä vilkkaita kuvauksia sveitsiläisestä kotielämästä,

Irjan isäntäväestä ja perheen täyshoitolaisjoukosta sekä seudun

luonnosta, joka suuresti näytti Irjaa ihastuttavan, huolimatta siitä,

että vuodenaika ei ollutkaan katselemiseen suotuisa.

-- Tämähän on kaikki sellaista, että sen voi lukea ääneen, -- arveli

Helvi. Ja Katri kuunteli mielihyvillään. Irja oli yhä vielä hänen

ihanteensa, kuten ennen kouluaikana, vaikka he viime vuosina olivat

olleet jotenkin vähän yhdessä.

Vasta viimeisen kappaleen edellä Helvi pysähtyi, lukien sen yksin,

kyyneltyvin silmin. Hänestä tuntui kuin siitä olisi hellin tuoksu

haihtunut hukkaan, jos vieras korva olisi sitä kuunnellut.

-- Minä viihdyn kuten huomaat, -- kirjoitti hän. -- Mutta sittekin minä

joka päivä tunnen, että oma maa on mansikka, muu maa mustikka. Iloitsen

siitä tunteesta, sillä se todistaa minulle, ettei isänmaanrakkauteni

ole ollut pelkkää mielikuvitusta. Siellä on juureni, siellä sydämeni.

Sinne toivon kuten lintunen, joka kesälehtojansa kaipailee. Mutta

en tahdo palata ainoastaan huolettomana visertelemään. Rakkaus on

johtava minut tekemään työtä. Kunpa sitä aikaa odotellessa paljon

oppisin, kehittyisin ja puhdistuisin! Kunpa pysyisin yhtä uskollisena

Jumalalleni, kuin olen syntymämaalleni ja teille, rakkailleni! Rukoile

puolestani, rakas Ensio, ja pyydä Helviä tekemään samoin! Lämmin

syleily isälle ja äidille! Oi, kuinka suuresti minä rakastan teitä

kaikkia! Aamuin ja illoin uskon teidät Jumalan suojaan, päivin teitä

muistelen ja öisin uneksin teistä -- -- --

Helvi taittoi kirjeen kokoon ja jäi istumaan ääneti, mietteisiin

vaipuneena. Kului hetki, ennenkuin Katri rohkeni häntä häiritä.

-- Saanko nyt kertoa muut uutiseni? -- sanoi hän vihdoin.

Havahtaen Helvi virkkoi: -- Vieläkö sinulla nyt on jotakin?

-- Suurin uutinen onkin kertomatta. Tahdotko kuulla? Saimi Saarnio ja

Tauno Brofelt ovat menneet kihloihin.

Helvi ei näyttänyt ollenkaan niin hämmästyneeltä kuin Katri oli

odottanut. Tyynesti hän vaan sanoi: -- Vai niin, se on siis julkaistu.

-- Tiesitkö siitä ennen? -- kysyi Katri ihmetellen.

-- Tiesin, jo keväällä.

Katri katsoi häneen tutkivasti.

-- Ja Irjako myös tiesi?

-- Olitko sinäkin niin sokea, että luulit hänen pitäneen Taunosta!

-- huudahti Helvi miltei loukkaantuneena. -- Minusta kaikkien Irjan

toverien olisi pitänyt tuntea hänet paremmin ja hänen käytöksestään

lukea hänen tunteensa. Tauno kyllä yhteen aikaan näytti häneen

kiintyneeltä, mutta Irja puolestaan ei koskaan.

-- Niinhän minustakin tuntui, mutta Leima kertoi kaikille

päinvastaista. Leima raukka! Tiedätkö mitä hän teki, kuultuaan

Taunon kihlauksesta? Meni suorastaan ilmoittautumaan teatteriin

harjoittelijaksi!

Helvin täytyi nauraa. Katri oli ollut niin juhlallisen näköinen, että

hän jo pelkäsi pahempiakin kuulevansa. Mutta sitte hän kävi vakavaksi.

Olihan Leima todellakin syvästi säälittävä: rakkaansa kadottanut ja

itse pohjaa vailla...

-- Oli oikein hauskaa kuulla, mitä kerroit Irjasta, -- jatkoi Katri. --

Täällä Helsingissä huhutaan niin paljo perätöntä, ettei tiedä, mitä on

uskominen. Kyllä minä sentään olen Irjasta kuullut sellaistakin, johon

enemmän luotan...

-- Kuinka sinäkin olet joutunut lörpöttelijöiden pariin? -- virkkoi

Helvi töin tuskin hilliten pahastumistansa ja omituista, kiihkeätä

levottomuutta, joka samalla hänet valtasi.

-- Sanotaan Ension ja hänen pitävän toisistansa... ja sehän olisi hyvin

luonnollista. Älä suotta pahastu, Helvi! En minä ole niin epähieno,

että sinulta tietoja urkkisin. Tiedät kai ihmisten kertoneen sitäkin,

että sinä ja Ensio muka rakastaisitte toisianne? Nyt se huhu on täysin

vaiennut, kun kuultiin sinun aikovan lähetyssaarnaajaksi...

-- Voi Katri, en minä jaksa noita juttuja kuunnella, -- keskeytti

Helvi. -- Emmekö voisi puhua jostakin muusta?

Hän tunsi itsensä hyvin hermostuneeksi, -- hän joka ei ennen ollut

käsittänyt, mitä se merkitsikään. Varmaankin hän oli rasittunut...

Hän oli äsken halunnut seuraa, mutta nyt hän vaan toivoi pääsevänsä

yksinäisyyteen, hiljentämään sydäntänsä Jumalan edessä.

-- Pahoitinko sinua? -- kysyi Katri katuvaisena nähdessään Helvin

kasvoilla värin yhä vaihtelevan, kuten sisällisestä kuohusta. --

Tulee niin helposti kielelle, mitä mieleen johtuu; mutta kyllä minä

toiste koetan olla ymmärtäväisempi. Nyt jätän sinut rauhassa lukemaan

kirjettäsi ja menen arpajaistoimiini. Hyvästi, Helvi kulta!

-- Suo anteeksi... minä vaan olen väsynyt. Kiitos käynnistäsi! -- Ja

ystävällisesti Helvi häntä kätteli jäähyväisiksi. Katri oli kuitenkin

hyvä tyttö ja suora toveri.

Kesti vähän aikaa, ennenkuin Helvi kyllin rauhoittui, ryhtyäksensä

sedän kirjettä lukemaan. Siinä ei ollut monta riviä, mutta ne

sisälsivät vakavampia asioita kuin hän oli ajatellutkaan. Lyhyesti ja

kuivasti setä kertoi, että paikkakunnalle oli ilmestynyt lavantautia.

Saukkolassa siihen oli eräs palvelustyttö sairastunut, ja äskettäin

myöskin Manne. Kunnanlääkäri oli juuri saanut muualla paikan eikä

uutta ollut vielä sijassa; ja koska nyt Helvi sattui paraikaa olemaan

sairashuoneessa ja tohtorien kanssa tekemisissä, oli emäntä ehdottanut,

että hänen kauttansa kysyttäisiin jotakin neuvoa...

-- Halikon kautta Ruotsiin! -- arveli Helvi tyytymättömänä. -- Kuinka

väärin, etteivät kohta ole hankkineet sanaa piirilääkärille! Se ei ole

muuta kuin sedän tavallista tietämättömyyttä ja tädin ahneutta. Mitä

minä täältä asti siihen voin?

Mutta samassa Helvi häpesi ja kauhistui ajatuksiansa. Hyvä Jumala,

olihan hän aivan vajoamassa itsekkäisyyden ja kaiken synnin syvään

suohon! Missä oli Herra, auttaja ja vapahtaja?

Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä, tiesi miten, kuin kaikuna lapsuuden

ajoilta, äiti vainajan lause: "Synti on kuin lumipallo, joka

vieriessään kasvaa". Hänen sydämessänsä täytyi olla kätkettynä salainen

synti, pahan juuri, joka turmeli ja myrkytti, kunnes se oli kaivettu

esiin ja saatettu Jumalan valkeuteen. Se oli tapahtuva, maksoi mitä

maksoi.

Nyt aluksi hän tahtoi ryhtyä kaikkiin mahdollisiin toimiin

sukulaistensa hyväksi. Entä jos Herran tarkoitus olikin pakottaa hänet

heittämään työnsä kesken ja itse matkustamaan sinne? Liian kauvan hän

jo oli laiminlyönyt niitä, jotka veren oikeudella lähinnä voivat vaatia

hänen huomiotansa ja palvelustansa. Oi, oli nöyryyttävän katkeraa, jos

Jumalan täytyi vaatimalla ottaa uhri, jota ei sydän vapaaehtoisessa

rakkaudessa antanut!

Sitä ei Helvi tahtonut odottaa. Hän päätti kirjoittaa sedällensä,

pyytäen pikaista tietoa, haluttaisiinko hänen apuansa Saukkolassa.

Olihan hän milloin tahansa oikeutettu lähtemään.

X

Kului lähes kaksi viikkoa, ennenkuin vastaus saapui. Setä ilmoitti,

että Manne oli käynyt hyvin heikoksi, ja nyt oli emäntäkin sairastunut.

Kyllä olisi hyvä, jos Helvi pääsisi tulemaan.

Helvin kädet vaipuivat ristiin, ja silmät täyttyivät kyyneleillä, mutta

ihmeellinen rauha, jota hän ei pitkään aikaan ollut tuntenut, valtasi

samalla hänen sydämensä.

"Oi jospa pitäisit käskyistäni vaarin! Silloin rauhasi olisi niinkuin

virta ja autuutesi niinkuin meren aalto"...

Niin se oli. Helvi ei tahtonut enää tehdä murheelliseksi Herran Pyhää

Henkeä. Varmoin askelin hän oli astuva uhrilaaksoonsa. Ja oliko

tämä edes uhri? Eikö se pikemmin ollut armo? Ehkä Herra nyt juuri

uskoi hänelle erityisen työn valtakuntansa hyväksi. Ehkä hän lähti

ensimmäiselle lähetysalallensa...

Tohtori ja tohtorinna Lind olivat antaneet suostumuksensa, eikä

laitoksen puolelta ollut mitään estettä. Vaikeimmalta tuntui ero

Ensiosta. Hän puristi sydämellisesti Helvin kättä, ja hänen äänessään

oli hellä sointu, kun hän sanoi: -- Molemmat siskot ovat sitte poissa!

Mutta se on oikein, Helvi. Olkoon Herra sinun väkevyytesi!

Hän matkusti kirkkaana talviaamuna, vähän ennen joulua. Ensio oli

lähtiessä kiinnittänyt muutamia ruusuja hänen rintaansa, ja sisar Sanni

oli ujosti pyytänyt, että Helvi muistoksi ottaisi matkallensa pienen

laulukirjan, joka oli hänelle monta kertaa tuottanut virkistystä.

Sannia Helvi liikutettuna syleili, mutta Ensiota hän kykeni kiittämään

ainoastaan tuntehikkailla silmillänsä, jotka jälleen sumenivat

kyynelistä. Oi, mitä muistoja, toiveita ja unelmia ne ruusut loihtivat

esiin! Koko junamatkan ne huumaten hänelle tuoksuivat, vaivuttaen

unhoon rauhanajatukset ja houkutellen kauvas haaveiden maille. Vasta

määräasemalla hän heräsi kuin lumouksesta, kokosi kiireesti tavaransa

ja riensi ulos junasillalle. Saukkolan renki jo odotti häntä siellä.

Raitis ilma teki hyvää, ja uusi ympäristö toi uusia ajatuksia. Mitä

enemmän hän läheni päämääräänsä, sitä elävämmin entisyys astui hänen

sielunsa silmäin eteen ja tunto nykyhetken velvollisuuksista virisi.

Renki kertoi, että lääkäri oli jo käynyt Saukkolassa ja antanut

varsin huolestuttavia tietoja. Hän oli sanonut taudin päässeen pahaan

vauhtiin, kun ei ollut ymmärretty alussa oikein hoitaa. Emännän hän

kyllä luuli paranevan, vaikka sairaus uhkasi tulla pitkälliseksi, mutta

Manne taisteli elämän ja kuoleman vaiheilla. Tarkka hoito, toisenlainen

kuin tähän asti, oli ainoa, joka hänet saattoi pelastaa. Siitä syystä

tohtori hyvin oli iloinnut, kun kuuli, että oli toivoa saada tottunut

hoitaja Helsingistä.

Helviä pelotti se liioiteltu luottamus, jonka nuo sanat sisälsivät,

mutta kuitenkin hän sydämestänsä kiitti Jumalaa siitä, että

oli viipymättä lähtenyt matkaan. Miten hän olisi omaatuntoansa

rauhoittanut, jos hänelle saapuessaan liian myöhään olisi tohtorin

lausunto kerrottu?

Hevosen kaviot kapsoivat, lumi ryöppysi ilmaan reen kummallakin

puolella, ja matka joutui nopeaan. Nyt näkyivät kirkonkylän ensimmäiset

talot, ja tuossa jo seisoi itse vanha, juhlallinen Herran huone

hiljaisen hautapuistonsa ympäröimänä. Helvi kyllä halusi kiirehtiä

perille, mutta tästä hän ei kuitenkaan voinut pysähtymättä matkustaa

ohi. Menneisyyden muistot valtasivat hänen mielensä, ja vastustamaton

halu vaati häntä edes lyhyeksi hetkeksi siihen pyhäkköön, jonne hän

kerran kuumin kyynelin oli saattanut rakkaimpansa.

Renki jäi portille hevosen luo, ja Helvi astui yksin lumista

tietä pitkin vanhempainsa haudoille. Nietos peitti ne valkoiseen

vaippaansa; ainoastaan vaatimattomat rautaristit osottivat vainajain

lepopaikkaa. Koivut kumartuivat suojaten niiden yli, oksat hohtavina

huurrekukkasista, ja kirkas säde, kuten taivainen toivonviesti, väikkyi

ylhäältä puiden lomitse, kimaltaen ristien kultakirjaimissa.

Isänsä haudalle Helvi omisti ainoastaan tyyntä kunnioitusta ilmaisevan

katseen. Niin monen, monen talven lumi oli jo satanut siihen unhotusta

-- jos Helvi koskaan oli tietänytkään kummun alla nukkujaa kaivata.

Mutta toisen haudan ääreen hän jäi hiljaa, hartaana seisomaan.

Hän olisi tahtonut hyväillä valkoista nietosta tai sulattaa sen

kyyneleillänsä ja tunkeutua syvemmälle, aina rakkauden rinnoille

saakka... Vaan vahva oli lumivaippa, ja äidin sydän ijäksi lakannut

sykkimästä...

Nyyhkyttäen Helvi vaipui kylmälle kinokselle kummun luo. Eikö äidillä

ollut enää mitään, ei mitään sanottavaa lapsellensa, joka orpona kulki

maailman korpiteitä?

Säde välkähti juuri Helvin silmäin edessä, ja kuten tulikirjaimilla

piirrettynä loisti ristiltä lause: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin

minä annan sinulle elämän kruunun".

Helvi nousi voimakkaan liikutuksen valtaamana. Niin, hän tahtoi olla

uskollinen, kuten äiti oli ollut. Hän tahtoi pitää lapsuutensa aarteen,

ettei kenkään hänen kruunuansa ottaisi. Taisteluitten kautta kulki

taivaan tie, pimeitten laaksojen läpi Jumalan kirkkauteen...

Hän kääntyi lähtemään, mutta pysähtyi, palaten takaisin. Hitaasti hän

irroitti rinnastansa Ension ruusut ja katseli vuoroin niitä ja vuoroin

hautakumpua, ikäänkuin epäröiden. Sitte hän nopealla liikkeellä vei

kukkavihon huuliansa vasten, laski sen ristin juurelle ja riensi

taaksensa katsomatta pois, silmät kosteina kyyneleistä.

Puolen tunnin kuluttua hän oli Saukkolassa. Setä ja Samuli ottivat

hänet vastaan jonkinmoisella arkailevalla sydämellisyydellä, ikäänkuin

olisivat ajatelleet: sukulainen sinä olet ja tervetullut vieras,

mutta -- röökinä! Vaan Helvin mieli oli vielä hellyksissä äskeisen

hetken muistosta, ja sekö vai mikä lienee vaikuttanut, että hän

suorastaan riensi syleilemään setäänsä ja ojensi ystävällisesti kätensä

pöhönaamaiselle Samulille, tuntien hänet nähdessään pikemmin sääliä

kuin vastenmielisyyttä. He näyttivät ilostuvan Helvin käytöksestä, ja

samalla poistuikin kaikki ikävä kankeus ja tunto välimatkasta, joka

loitonsi maalaissukulaiset helsinkiläisestä ylioppilasneidistä.

Käytiin sisälle. Portaat olivat likaiset ja jäiset, ja eteisen nurkkaan

oli työnnetty sekaisin työkaluja, riepuja ja roskaa. Näkyi selvästi,

että emännän tarkastava silmä puuttui. Porstuakamarissa hän makasi

-- entinen ynseä täti, joka nyt Helvin tullessa huoneeseen hartaasti

kurkottihe häntä kohti kuin apua odottaen. Helvi lausui muutamia

lempeitä sanoja ja astui edemmäksi sedän saattamana. Tuvan nurkassa

voihkiva sairas palvelustyttö vaikeni heti vieraan nähtyänsä, ja muu

väki nousi ruokapöydän äärestä kunnioittavasti häntä tervehtimään. Setä

avasi syvään huoaten tuvan takana olevan kamarin oven, saman huoneen,

jossa Helvi äitinsä kanssa oli asunut. Siellä oli Mannen vuode.

Hän lepäsi kuumeisena, tajuttomin katsein, huomaamatta sisäänastujia.

Helvi pysähtyi äänettömänä vuoteen eteen, haikea tunne sydämessä.

Näinkö hänen täytyi kohdata serkkunsa, joka niin reippaana ja

kukoistavana oli lähtenyt? -- Ja äkillisen mielenliikutuksen valtaamana

hän kumartui sairaan yli, silitti hellästi epäjärjestykseen joutuneita

hiuksia ja kostutti polttavaa otsaa kirkkailla kyyneleillä.

Helvistä tuntui sillä hetkellä, kuin hän olisi ollut äärettömän paljon

velkaa, velkaa sekä koko tälle kodille että jokaiselle sen asukkaalle.

Kaikki oli täällä niin avuttoman surullista ja vaalimatonta, ikäänkuin

pyytävää ja kaipaavaa. Murhe oli maaperän pehmentänyt; se vaan odotti

kylväjäänsä -- rakkauden kalliin viljan kylväjää. Helvin mieleen

johtui, miten hän ennen lapsena oli ajatellut, että hänen Saukkolassa

olisi mahdotonta pysyä Herran palvelijana. Niin, hän olisikin varmaan

ollut liian heikko silloin, ei nuoruutensa, vaan horjuvan uskonsa

tähden. Herra oli armossansa viisaimmalla tavalla ja sopivimmassa

ympäristössä häntä kasvattanut, vaikka inhimillisesti katsoen siinäkin

oli kyllä ilmanala taivaan taimelle vaarallinen. "Kuka on Herran mielen

tietänyt? Kuka on hänen neuvonantajansa ollut?" Hän suojaa omansa,

missä hän tahtoo.

Oli miten oli, nyt ainakin Herra voi vaatia häneltä kestävyyttä ja

uskollisuutta _juuri täällä._ Eihän Helvi ollut mikään ensi vuoden

oppilas hänen koulussansa; vaikeampienkin läksyjen täytyi jo vähitellen

käydä. Hän käsitti sen, eikä se häntä enää pelottanut, vaan täytti

sydämen kiitollisella ilolla; ja avuntarpeen näkeminen vaan viritti

palavaa toimihalua, terästäen mieltä eikä masentaen. Mikä olikaan

palvellessa sellaista Herraa, joka panee kuorman hartioille, mutta itse

vie sekä sen että kantajan helmassansa?

* * * * *

Ei se käytännössä kuitenkaan niin helppoa ollut, kuin Helvi ensi

innostuksessaan kuvitteli. Jeesuksen suloinen ieskin painoi, ja

ristissä oli särmiä, jotka haavoittivat. Helvi sai paljon työtä, jota

kesti sekä päivin että öin, ja vaikeata oli aina pysyä kärsivällisenä,

rohkeana ja iloisena. Mutta hän tahtoi rehellisesti tehdä parastansa,

ja hän rukoili, että Jumala antaisi hänen olla siunaukseksi. Itsellensä

hänellä ei ollut aikaa, vaan hän eli muille Kristuksen tähden, siten

kuin hän ei milloinkaan ennen ollut elänyt. Siksi hän vaikeuksienkin

keskellä tunsi sitä rauhaa, joka käy yli kaiken ymmärryksen, ja

huokausten puristuessa rinnasta hän kuitenkin oli onnellinen.

* * * * *

Tuli joulu. Helvi oli palvelustyttöjen kanssa leiponut, valvonut

huoneiden puhdistamista ja muita toimia sekä lopuksi isännän luvalla

koristanut kolme pientä, tuolilla seisovaa kuusta, yhden kutakin

sairasta varten. Sydän täynnä sääliä hän aattoaamuna asetti Mannen

kuusen paikoillensa. Täytyihän joulun tulla hänenkin huoneeseensa,

vaikka hän, poika parka, ei siitä mitään tietänyt. Helvi ei ollut varma

siitä, oliko hän parempi vai huonompi, mutta jokin käänne näytti olevan

tulossa. Hän oli tähän asti lakkaamatta puhunut sekavia, houreisia

sanoja, tuntematta ketään ympäröivistä ihmisistä ja levotonna liikkuen

sinne tänne tilallansa; vaan nyt hän lepäsi aivan hiljaa, silmät

ummessa, kuten rauhaisaa unta nukkuva. Oliko hän heräävä tähän vai

toiseen elämään?...

Päivemmällä Helvi kysyi sedältä, eikö ollut tapana lähettää talosta

jouluapua köyhille alustalaisille. Isäntä kynsäisi korvallistaan ja

näytti joutuvan hämilleen.

-- Eihän tuota... Ei ole tullut viedyksi. Tokko niitä niin tarpeessa

onkaan.

-- Miina kertoi vastikään, että Takalan mökiltä on ainoa lehmä kuollut,

ja surkutteli ihmisraukkoja, jotka saivat semmoisen vahingon, vieläpä

juuri jouluksi. Eikö heitä pitäisi jollakin tavalla muistaa?

-- Niin... kuinkahan olisi... -- Ja isäntä raapaisi taas päätänsä,

ikäänkuin etsien apua tälle pulmalliselle kysymykselle. -- Mutta

sinne on matkaakin puolen penikulmaa, ja väellä taitaa olla tarpeeksi

tehtävää siksi kuin on mentävä joulusaunaan...

-- Rakas setä, minusta Saukkolassa nyt jos koskaan jouluiloa kaivataan.

Miksi emme hankkisi sitä ainakin vähän, koettamalla tehdä iloa muille?

Minä lähden mielelläni, jos saan hevosen, että ennätän pian takaisin.

Eihän isännällä oikeastaan ollut mitään sitä vastaan. Voihan Helvi

viedä Takalaan jotakin särvintä, jos se häntä huvitti, ja tarkemmin

ajatellen se oli varsin hyväkin asia. Saukkolan joulu varastoissa ei

pieni vähennys mihinkään tuntunut, hevoset olivat vapaat, ja Samuli

juuri jouti ajamaan, jotta pysyi poissa kylänraitilta eikä päässyt

jouluviinojen makuun.

Helvi kiitti iloisena ja riensi lähdöksi varustautumaan. Vaan Samulia

ei löytynyt mistään; hän oli jo omilla teillänsä.

Isäntä kirosi harmissaan, mutta vaikeni, kun kohtasi Helvin katseen.

Siinä oli jotakin, joka pysähdytti sanat kielelle, sai hänet häpeämään

ja samalla hellytti hänen mieltänsä. Mitä, jos hän itse lähtisi tytön

kanssa? Niin, miksikä ei. Oikein sydäntä lämmitti, kun Helvi häntä

syleili sen lupauksen tähden. Hän oli kumminkin oman veljen tyttö, hyvä

ja nöyrä tyttö -- vaikka olikin koulunkäynyt ja röökinä...

Tiuvut helkkyivät iloisesti Pollen kaulalla, kun se vinhaa vauhtia

kuljetti isäntäänsä ja Helviä kaunista metsätietä pitkin. Tuntui

oikein hyvältä päästä vähän ulos sairasten huoneista. Raitis tuuli

hiveli kasvoja ja kevensi mieltä, ja ajelijat joutuivat pian

vilkkaaseen keskusteluun. Ensin isäntä jutteli pitäjän asioista ja

Helvi kertoi yhtä ja toista viime vuosiensa tapahtumista; mutta

vähitellen puhe melkein huomaamatta luisti lähempiin seikkoihin, jotka

kumminkin pohjalla piilivät molempien mielessä. Oli paljo sellaista,

jota Helvi jo aikaa olisi mielellään tahtonut tietää, vaikka hän

arkatuntoisuudesta oli välttänyt kyselemistä. Nyt tarjoutui sopiva

tilaisuus kuin itsestään. Mutta samalla oltiinkin taas vakavalla

alalla, joka karkoitti ulkoa tulleen hilpeyden, vieden jokapäiväisten

huolien keskukseen.

-- Kun piti sen Mannen niin huonoksi käydä, -- huokasi isäntä. --

Mahtaako vaan enää noustakaan siitä. On se kovaa, on.

-- Jumala voi kääntää kaikki parhaaksi. Ehkä te kyllä vielä saatte iloa

hänestä.

-- Hänestä sitä on tähän asti ollutkin -- ei suinkaan Samulista. Vaikka

mikä meni päähän keväällä, kun niin toimitti, että koulusta piti

erottaa... Ei Manne mikään juoppo ole.

Isäntä sanoi sen jonkinmoisella ylpeydellä, joka teki Helvin sydämelle

hyvää. Manne oli siis täyttänyt lupauksensa, koettaen miehekkäästi

korjata entistä erehdystänsä. Isänsä tunnustuksen hän ainakin näkyi

voittaneen.

-- Hän on lahjakas ja hyvä poika, -- sanoi Helvi lämpimästi. -- Minä

olen niin iloinen siitä, ettette tuomitse häntä liian ankarasti. Sitä

hän pelkäsi Helsingistä lähtiessään.

Hevonen nykäisi kiivaasti rekeä isännän piiskan huimahtaessa.

Vastenmieliset muistot näyttivät liikkuvan hänen mielessänsä. Hän

katsoi suoraan eteensä, huulet yhteenpuristettuina, ja koetti

nähtävästi pakottaa takaisin jotakin, mikä pyrki esille.

-- Pysyikö hän sitte aina raittiina? -- kysyi Helvi arasti hetken

äänettömyyden jälkeen.

Isäntä rykäisi pari kertaa ja vastasi ikäänkuin epäröiden, väräjävällä

äänellä: -- Hän teki työtä kuin karhu, ja kunnon poika hän oli. Kaikki

häntä kehuivat ja kiittivät.

-- Mutta sanokaa, setä, pysyikö hän --?

Helvin silmissä kuvastui levoton tuska, mutta setä vältti hänen

katsettansa, vastatessaan: -- Ei siitä ole mitään puhumista. Kun vaan

paranisi poika...

Sitte he ajoivat melkein äänettöminä määräänsä asti, vaikka Helvi oli

huolestuneempi kuin ennen ja kiihkeästi olisi tietoja halunnut. Vasta

torpassa hänen ajatuksensa suuntaantuivat toisaalle. Isännän ja neidin

tulo herätti köyhässä väessä hämmästystä ja odottamatonta iloa, joka

tarttui antajiinkin. Monet kiitokset ja siunaukset saattoivat heitä,

kun he kääntyivät paluumatkalle, ja heidän tuli hyvä olla, aivan kuin

joulun enkeli olisi liidellyt heidän luonansa löyhytellen siivillänsä

pois mielipahaa ja levottomuutta. Puhelu sujui taas rauhallisesti,

tavallista tasaista latuansa.

Mutta ihan lähellä Saukkolaa Helvin silmät sattumalta osuivat ahon

laidassa kyyköttävään tupa pahaseen, jonka korkeat kuuset ja kinokset

niin kätkivät, ettei hän mennessä ollut sitä huomannutkaan. Hänestä se

oli niin kurjan näköinen, että hän ehdottomasti johtui sanomaan:

-- Tuollakin varmaan joululämpimäiset maistuisivat hyvältä. Eikö niin,

setä?

Silloin piiska taas läiskähti hevosen selkään, ja isännän ääni sointui

kovalta, kun hän lyhyeen vastasi: -- Sinne ei anneta.

-- Kuka siellä asuu?

-- Suviahon akka tyttärensä ja lapsen kanssa.

Helvi muisti nyt. Manta siis, Samulin valittu, jota hän ei saanut

vihille viedä, vaikka pieni raukkakin kätkyessä isäänsä itki...

Voi tätä elämän surkeutta!

Suviahon mökki ei ottanut mitenkään irtautuaksensa Helvin mielestä.

Kun hän päivällisen jälkeen oli istunut hetken aikaa emännän huoneessa

ja käynyt katsomassa Mannea, joka yhä makasi suljetuin silmin, valtasi

hänet vastustamaton halu lähteä ulos metsätielle päin. Samulikin oli

vielä kateissa. Mitä, jos tapaisi hänet Mantan luota? Silloin kävisi,

niinkuin hän toivoikin, sillä juuri heidän suhteestansa hän halusi

saada selvää. Jos he todellakin rakastivat toisiansa, niin oli ihan

julmaa sedän ja tädin puolelta erottaa heitä. Siinä tapauksessa Helvi

tahtoi tehdä heidän hyväksensä kaikki mitä voi ja rukoilla Jumalaa,

kunnes hän kuulisi. Ehkä Manta ei ollutkaan niin huono tyttö, ettei hän

voinut pelastua, ja kukaties Samuli joi pelkästä surusta...

Huomaamattansa Helvi jo oli saapunut mökin kohdalle, mutta jäi siihen

epäröimään, sillä eihän hänellä ollut mitään varsinaista asiaa, joka

oikeutti menemään vierasten ihmisten luo. Hän kopeloi taskuansa

ikäänkuin etsiäkseen sieltä neuvoa; käteen tuli vaan ohut kukkaro ja

sisar Sannin antama pieni laulukirja, josta hän äsken oli tädillensä

lukenut. Mitäpä niistä? Mitä yleensä mutkateistä? Parasta kaiketi oli

tässä kuten muussakin menetellä suoraan ja kiertelemättä.

Ja Helvi astui päättävästi sisään. Huoneessa oli jo vähän hämärä,

mutta saattoi huomata, että se oli puhdas ja siisti, varmaankin juuri

juhlaksi siivottu. Vanha emäntä oli kaiketi mennyt jollekin asialle,

koska tuvassa istui ainoastaan Manta laulellen ja lasta liekutellen.

Hän taukosi kohta tulijan nähtyänsä ja nousi paikaltaan oudoksuvan

näköisenä. Helvi kävi häntä kattelemaan, sanoen yksinkertaisesti: --

Minä olen Helvi Aaltonen, Samulin serkku. Tahdoin tulla tervehtimään

teitä ja pientä poikaanne, ennenkuin sytytämme joulukynttilät

Saukkolassa.

Hän katsoi syvälle Mantan silmiin, ja tämä punastui kovasti, luoden

alas pitkien ripsien varjostamat luomet. Tyttö oli hyvin nuori,

hento ja laiha, piirteiltänsä epäsäännöllinen. Pikemmin häntä olisi

sanonut rumaksi kuin kauniiksi; mutta hänessä oli jotakin, joka veti

puoleensa. Helvin tervehdykseen hän vastasi niiaten, katsettansa

kohottamatta, niin aran näköisenä, että se teki kipeää Helvin

sydämeen. Tuotako säälittävää lasta Manne kaupungissa oli maininnut

ylpeällä ylenkatseella ja isäntä äsken kovuudella, joka melkein läheni

leppymätöntä vihaa?

-- Mikä hänen nimensä on? -- kysyi Helvi, kumartuen nukkuvaa

pienokaista kohti.

-- Kustaa Samuli.

-- Isän ja isoisän kaima. Te tahdotte siis mielellänne muistella heitä,

aina kun lausutte lapsen nimen?

Tyttö ei vastannut, mutta Helvi näki kyyneleen putoavan ripsien

lomasta, jotka yhä varjostivat hänen katsettansa. Samassa hän kuitenkin

äkkiä kohotti päänsä, seisoi silmänräpäyksen paikallaan kuten kuuloansa

teroittava jänis metsämiehen lähestyessä ja pyörähti sitte nopeasti

ovelle, pannen haan sisäpuolelta kiinni. Tieltä kuului loilotusta, joka

selveni selvenemistään, kunnes voi kuulla jokaisen sanan:

-- "Mantani on kuin maanantai,

kuin kohmeloisen kallo,

sill' on silmät siirullaan

ja nenänpää kuin pallo --"

Helvi oli kalvennut, sillä hän tunsi Samulin äänen. Askeleet lähenivät

ja käsi tempasi ovea, mutta haka piti lujasti.

-- Manta hoi, avaa pian!... Taikka oletko sinä siellä?

Hän jysäytti ovea pari kertaa, mutta kuului sitte kompuroivan seinää

pitkin, hoilaten edelleen:

-- "Se kun käydä lönksyttää,

niin kura maasta roiskuu,

se kun nauraa hömpsyttää,

niin harakatkin poistuu --"

Turpea naama ilmestyi ikkunaan ja ääni kuului: -- Onhan siellä ihmisiä.

Minä lyön sisään ikkunan, jos ei lasketa --

Manta nyyhkytti vapisten, mutta Helvi työnsi haan pois ja astui ulos.

-- Etkö häpeä, Samuli, -- lausui hän, pakottaen äänensä tyyneksi,

vaikka sydän sykki melkein kuuluvasti. -- Anna yksinäisen tytön olla

rauhassa ja mene kotiin maata! Tuommoistako sinun rakkautesi onkin?

Samuli mutisi jotakin hämillänsä, kun odottamatta näki Helvin, kääntyi

pois ja alkoi ilman vastustusta hoiperrella Saukkolaa kohti. Mutta

Helvi palasi itkevän tytön luo.

-- Manta, ettekö te nyt inhoa häntä? Ettehän tahdo hänestä enää mitään

tietää?

-- Voi, neiti, -- sopersi tyttö, -- ei hän ymmärrä juovuspäissään, mitä

sanoo ja tekee. Joku on kylällä laulanut hänelle... vaan hän pitää

minusta kuitenkin...

-- Ja tekö hänestä?

-- Minä pelkään häntä ja menen pakoon... Mutta voi hyvä Jumala, minkä

minä sille taidan? Itseäni minä häpeän ja inhoan. Herra armahtakoon

häntä ja minua...

-- Niin, Herra teitä armahtakoon Jeesuksen tähden! Manta raukka,

rukoilkaa häntä, sillä hän syntyi syntisten Vapahtajaksi. Tänään on

joulu...

Ensimmäinen tähti oli jo syttynyt taivaalle, kun Helvi syviin

ajatuksiin vaipuneena kulki taloon päin. Hänestä tuntui, että elämällä

oli kaksi jyrkästi erotettua puolta: yöpuoli ja päiväpuoli. Hän oli

usein pitänyt itseänsä onnettomana, ja kuitenkin hän oli päiväpuolen

lapsia, niitä, jotka vaan sattumalta heittävät silmäyksiä yli rajan,

elleivät ehdoin tahdoin rakkauden johtamina tunkeudu toiselle puolelle.

Helvi tiesi vähän koettaneensa sitä tehdä, ja sentään hän käsitti

tuskin nimeksikään tuntevansa noita synkkiä salaisuuksia. Köyhyyttä

hän oli nähnyt, hätää, kipua ja kuolemaa, ja rikosten varjot olivat

joskus aavistuksina kulkeneet hänen sielunsa ohi; mutta mitä hän tiesi

vaaroista ja kiusauksista, sisäisistä tuskista ja taisteluista ja koko

siitä kurjuuden sameasta sakasta, joka ei pinnalle näy?

Ja kuitenkin yksin sitä penkomalla voi tahratun, kätketyn helmen

löytää...

Helvi ajatteli tuon onnettoman, halveksitun tytön sammumatonta ja

kärsivää rakkautta kurjaa Samulia kohtaan. Hän oli langennut suureen

syntiin, mutta miten olisi monen muun käynyt samoissa oloissa? Saimi

Saarnio oli sanonut suhteestansa Taunoon: "Minä rakastan häntä, en

muuta tiedä. Jos uskallan luottaa hänen rakkauteensa, en kysy enempää."

Kumpikaan ei rakkautensa sokaisemana Jumalan tahdosta välittänyt;

mutta toinen oli sivistynyt neiti, joka ihmisten panemitta esteittä

sai omistaa ihailemansa nuorukaisen -- toinen taitamaton, köyhä tyttö,

voimakkaamman viettelemä ja hänen omaistensa polkema ja hylkäämä...

Rakkaus -- mikä ihmeellinen voima! Taivainen kipinä, josta voi syttyä

kotilieden lämmin liekki, mutta pidäkkeistä irtaantuneena tuhoava,

leiskuva leimu, joka onnettomuutta kiidättää jäljissään!

Millainen oli Helvin oma rakkaus, rakkaus Ensioon?

Tuntui niin kummalliselta sitä ajatellessa, aivan kuin olisi ollut

kysymyksessä joku hyvin kaukainen asia. Eikö ollut hänenkin rinnassaan

vielä äskettäin tuli hehkunut ja liekit leimunneet, sellaiset, jotka

paljon muistuttivat noiden toisten riehuvista tunteista? Mutta hän

_tahtoi_ antautua Jumalan johtoon. Ja nyt hänen oli niin rauhaisa ja

hyvä olla. Hänestä tuntui, kuin hän voisi panna kätensä ristiin ja

kuiskata: -- Ilman Ensiota voin tulla toimeen, mutta en ilman sinun

rakkauttasi, Herra Jeesus!

Niin, Jeesukselle hän tahtoi elää, palvella häntä päivänsäteenä

elämän yöpuolella. Sillä Jeesuksen valkeus voi synkimmänkin pimeyden

kirkastaa, se yksin eikä mikään muu. Ja missä yö oli synkin, ellei

kuolon varjon maissa, joihin jouluvalosta ei ollut heijastustakaan

päässyt paistamaan?

Kun Helvi saapui kotiin, odotti häntä siellä päivän posti runsaine

tuomisineen. Tohtori ja tohtorinna Lind olivat lähettäneet kaikenlaisia

hyviä ja hyödyllisiä tavaroita, Ensiolta oli eräs Viknerin teos

korukansissa, ja Sveitsistä asti oli ehtinyt Irjan lahja, silkillä

kirjailtu sievä tyyny, joka oli tarkoitettu "päänalaiseksi, kun Helvi

torkkuu sairasvuoteitten ääressä". Mutta heidän kirjeensä olivat

kuitenkin kaikkein rakkaimmat; ja paljon iloa tuottivat myöskin

toverien joulukortit, joita oli eri haaroilta saapunut, useimmat

antajain valitsemilla raamatunlauseilla varustettuina. -- Helvistä

ei nyt ensinkään tuntunut yksinäiseltä eikä ikävältä. Kaipaus oli

suloinen, kun siihen liittyi tieto rakastettujen poissaolevien

henkisestä läheisyydestä ja varmuus eron välttämättömyydestä Jumalan

tahdon tähden.

Hän ehti sinä iltana kaikkialle: sairasten ja terveitten luo, tupaan

ja teepöydän ääreen, veisaamaan virttä väen kanssa ja lukemaan

omaisillensa joulun hyvästä sanomasta. Oli aivan kummallista, kuinka

mielellänsä täti oli ruvennut kuuntelemaan lukemista ja kuinka

tyytyväinen hän yleensä oli kaikkiin Helvin toimiin; puhumattakaan

sedästä, joka salassa oikein ylpeili veljentyttärestänsä ja tänään

muittenkin kuullen häntä kiitteli. Kaikki näyttivät olevan hyvällä

mielellä, paitsi Samuli, joka oli nukkunut pois pohmelonsa ja nyt

tuskin kehtasi silmiään näyttää, sekä Manne raukka, joka ei tietänyt

surra eikä iloita.

Hänen luonansa Helvi valvoi vielä yön tullessa, kun muu väki jo

oli mennyt levolle. Hän oli nyt vasta sytyttänyt Mannen kuusen,

kun toiset kaksi olivat sammuneet. Sen kynttilöistä heijastui

loiste ulos valkoiselle lumelle, ja ylhäältä tähtien soihdut loivat

juhlallista valoansa. Helvi seisoi ikkunan luona hiljaa ihaellen.

Hänen sydämessänsä soi enkelien tervehdys: "Kunnia olkoon Jumalalle

korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto."

Kun hän kääntyi sairastansa kohti, oli hän vähällä peräytyä

hämmästyksestä. Manne makasi silmät avoinna ja katsoi häntä kuten outoa

olentoa, jonka kuumeen houreet loihtivat esille. Mutta sairaan katse

oli nyt entisestänsä muuttunut, ja Helvin astuessa lähemmäksi se sai

eloa ja kirkkautta.

-- Helvi, sinäkö se olet? -- kuiskasi hän raukealla äänellä, jossa

kuitenkin ilo väreili.

-- Niin, Manne. Jumalan kiitos, sinä olet siis parempi, koska minut

tunnet!

-- Kuinka sinä olet täällä? -- jatkoi hän ikäänkuin kuulematta Helvin

sanoja.

-- Tulin hoitamaan sinua ja äitiäsi. Sinä olet kauvan nukkunut, mutta

heräsit jouluvaloon. Nyt Jumala antoi minulle parhaan joululahjani.

Manne koetti ojentaa kättänsä, ja Helvi tarttui siihen hellästi.

Sairas loi kauniin, kiitollisen katseen hoitajaansa, kohotti sen

sitte hetkeksi kuusen kynttilöihin ja sulki kohta silmänsä jälleen,

onnellisesti hymyillen.