VIII

-- Rakastaako Ensio minua? -- sitä Helvi kysyi itseltään vasta ensi

huumauksen mentyä ohi. Ei hän tietänyt mitään, joka ehdottomasti

olisi sitä todistanut, mutta vielä vähemmin hän löysi tukea

vastakohdalle. Ainahan Ensio oli ollut hänelle ystävällisempi kuin

kellekään muulle tytölle -- tietysti lukuunottamatta Irjaa, siskoansa.

Koko toveripiirissään hänellä ei ollut läheisempiä uskottuja kuin

kasvinkumppanit kotona, ja varsinkin juuri Helvin hän oli antanut

katsahtaa syvälle sydämensä sisimpään, sen tunteisiin ja taisteluihin.

Kentiesi hänen rakkautensa ei vielä ollut tietoiseksi herännyt, se

ehkä uinui, kuten Helvinkin povessa niin kauvan, kauvan... Mutta

kerran se varmaan oli leimahtava ilmi, sitte, kun aika oli tullut.

Oi, Helvi tahtoi mielellään odottaa. Olihan hän nuori, olihan elämä

rikas, ja aika oli siivin liitävä toivotusta päämäärästä uneksiessa ja

valmistautuessa tulevaisuutta varten.

Nyt oli helppo ryhtyä työhön reippaasti ja iloisin mielin. Ehkä vähän

lepoa haapojen suojassa Saimaan rannalla, mutta sitte Helsinkiin

takaisin, suuriin sairashuoneisiin keskelle kärsimyksiä ja kuolemaa!

Helvi ei sitä enää pelännyt, ei arkaillut aikeensa ilmoittamistakaan.

Hän oli varma siitä, että Ensio oli sen hyväksyvä, ja mitäpä muusta.

"Kiittäkää Herraa ja saarnatkaa hänen nimeänsä, julistakaa hänen

töitänsä kansojen seassa!"

Se kehoitus kuului hänelle nyt niinkuin ennenkin -- ei,

voimakkaampana ja ihanampana kuin ennen. Yhdessä he valmistuivat

Herran viinitarhureiksi, hän ja Ensio. Toinen ammensi elävää vettä

varastoihin, toinen oli harjoittautuva sillä virvoittamaan voipuneita,

ja molemmat he itse joivat joka päivä sen tyhjentymättömistä lähteistä,

tullaksensa vahvoiksi "lentämään siivillä ylös kuin kotkat, juoksemaan

nääntymättä, vaeltamaan väsymättä".

Pakanain hätä oli yhä sama, Herran käskystä ei ollut piirto eikä rahtu

kadonnut, ja Helvin halu kutsumuksen noudattamiseen oli tullut vaan

palavammaksi. Eihän Herran tahto hänen lähtemisensä suhteen voinut

sentähden muuttua, että hän Ensiota rakasti. Päinvastoin! Yhden

sijaan oli lähtevä kaksi; sillä ennemmin tai myöhemmin Ensiollekin

oli selvenevä, että häntä siellä kaukana paremmin tarvittiin kuin

kotimaassa. Siksi varmaankin oli Helvin sydämessä lakkaamatta soinut

tuo estävä "ei vielä". Ei vielä -- odota, kunnes Ensio on valmis! Ja

hän kun ymmärtämättömyydessään oli kuvitellut, että oli jotakin hänen

ja Jumalan välillä!

Nyt hän kohta tahtoi mennä puhumaan kasvattivanhemmillensa. Mutta

ensin, kaikkein ensin Ensiolle...

Hänen oli näinä päivinä ollut vaikea katsoa Irjaa silmiin ja kohdata

Ensiota punastumatta. Vasta vähitellen hän vapautui entiselleen ja sai

voitetuksi omituisen, suloisen ja samalla ahdistavan arkuuden tunteen,

joka hänet väkisinkin pyrki valtaamaan rakastetun läheisyydessä. --

Helvi kokosi kaiken rohkeutensa, naputti Ension ovea ja astui hänen

huoneeseensa.

-- Ensio, minulla olisi puhumista kanssasi...

Hän työnsi heti kirjansa syrjään, nousi alttiisti työtuoliltansa

ja istuutui Helvin luo sohvapöydän ääreen. Mielellänsä hän tahtoi

kuunnella ja keskustella. Ja Helvi kertoi, mitä Ensio jo osaksi

tiesikin, hartaasta toivostansa palvella Herraa lähetysmailla ja

tuumastansa ruveta aluksi oppimaan sairaanhoitoa sitä tarkoitusta

varten.

-- Sano, mitä arvelet siitä? -- Helvi loi häneen kysyvän ja odottavan

katseen eikä voinut estää hehkeätä punaa kohoamasta poskillensa.

Ension silmät kimaltelivat kuten kastepisaroista, joihin aurinko

paistaa. Hän pyyhkäisi niitä keveästi kädellänsä eikä heti vastannut.

Helvistäkin alkoi tuntua niin kummalliselta, ja vesihelmi toisensa

perästä herahti hänen silmiinsä, kunnes kyynelet hiljaisena kesäsateena

virtailivat.

-- Helvi, se on suurta, -- virkkoi Ensio vihdoin liikutuksesta

väräjävällä äänellä. -- Minä ihailin ajatuksiasi silloin, kun pikku

tyttönä niistä kerroit aineessasi, mutta pidin ne mahdottomina. Nyt

minä kiitän Jumalaa siitä, että lähetystyö minullekin on kallis.

Onnellinen sinä, Helvi, joka niin varhain löysit Herran ja olet pysynyt

hänelle uskollisena!

-- Sinä käsität siis, että minun tulee mennä? -- kuiskasi Helvi.

-- Jos Herra sinua kutsuu. Sinä olet niin lähellä häntä, paljon

lähempänä kuin minä, ja kuulet ja ymmärrät hänen äänensä selvemmin.

Kuinka mielelläni minäkin tahtoisin häntä palvella jakamattomalla

sydämellä! Mutta minä tunnen, että monet kahleet pidättävät, eikä

minulla vielä ole oikeata uhrimieltä kuten sinulla. Herralla on

erilaiset vaatimuksensa meille kullekin, mutta kaikkia hän tahtoo

tottelemaan ja alistumaan... Helvi, minä olen liian huono sinua

neuvomaan! Herra, jota niin suuresti rakastat, on itse ohjaava tiesi.

-- Tule ainakin tukemaan minua, kun ilmoitan sen sedälle ja tädille.

-- Lupaa sinäkin minulle eräs asia. Sinä rukoilet joka päivä, että

Herran tahto saisi esteettä tapahtua sinussa -- eikö niin? Pyydä

silloin, että se minussakin tapahtuisi! Pyydä, että erotusvuori

poistuisi ja näkisin Herran kasvot... sillä minun suhteeni häneen _ei_

ole oikea...

-- Niinkö sinusta tuntuu? Tiedätkö, minullakin oli kauvan se tunne,

enkä sitä käsittänyt. Mutta ei se ollutkaan sitä...

Helvin sydän sykki valtavasti. Suuri riemu sai hänet melkein

vapisemaan, ja hän pelkäsi vaan, että Ensio voisi lukea kaikki hänen

ajatuksensa kuten avoimesta kirjasta.

-- Ensio, ehkä piankin huomaat erehtyneesi...

Hän pudisti surullisesti päätänsä.

-- Ei, en ole erehtynyt. Mutta minä luotan Vapahtajan rakkauteen ja

rukouksen voimaan. Minä tahdon joka päivä pyytää, että Jumala sinua

siunaisi ja vahvistaisi, ja sinä -- rukoilethan minun puolestani?

-- Oi, niin mielelläni. Olenhan sitä ennenkin tehnyt. -- Vaan

lähdemmekö nyt sedän ja tädin luo?

-- Lähdetään.

He istuivat Irjan kanssa tohtorinnan kammiossa, kun Helvi ja Ensio

tulivat. Irja huudahti kohta heitä vastaan, että hänellä oli suuri

uutinen kerrottavana.

-- En tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Ajatelkaapas, kun isä ja

äiti ovat päättäneet lähettää minut vuodeksi Lausanneen!

-- Oikeinko totta?

-- Milloin?

Se oli todellakin hämmästyttävä ja odottamaton tieto. Kukaan nuorista

ei ollut aavistanutkaan, että asiasta oli ollut puhetta jo pitkin

kevättä tohtorin ja tohtorinnan kesken. Onneksi heillä myöskään

ei ollut mitään vihiä matkan varsinaisesta tarkoituksesta. Olihan

luonnollista ajatella, että Irja matkusti maailmaa näkemään, oppimaan

vieraita kieliä ja ehkä musikaalisia taipumuksiansakin kehittämään.

-- Isä on kirjoittanut eräälle perheelle, jossa on nuoria tyttöjä

täysihoidossa, -- kertoi tohtorinna. -- Elokuussa Irja voi saada siellä

sijaa.

Siitä olisi hyvin riittänyt puhumista koko illaksi. Irja toi jo

kartan ja aikoi ruveta rakentamaan matkasuunnitelmia, kun Ensio hänet

keskeytti.

-- Helvikin tuli uutista ilmoittamaan, -- sanoi hän. -- Saahan hän

puhua, niin kauvan kuin sedällä on aikaa?

Nyt oli siis tullut se hetki, jota Helvi oli pelännyt. Tuskinpa hän

olisikaan ilman Ensiota päässyt alkuun; mutta siinä ystävän rinnalla

seisoessa, hänen varmuutensa kannattamana, se kävi kuin itsestään.

Helvi tuskin tiesi, miten se oli tapahtunut, kun jo kaikki oli kerrottu.

-- Vai niin, vai niin, -- arveli tohtori. -- Miksikä ei se kävisi

päinsä, että menet sairaanhoitoa oppimaan. -- Sehän kuuluu vähän minun

alaani, -- lisäsi hän hymyillen. -- Minusta tyttöjen yleensä pitäisi

ymmärtää sitä enemmän kuin nykyään on tavallista. Tämä minun sirkkani

tässä ei taitaisi osata edes lääkkeitä tiputtaa!

-- Ohoh, -- sanoi Irja. -- Tahtooko isä esimerkiksi risiiniöljyä? Kyllä

minä tuon vaikka paikalla!

-- Ja tiputat lusikkaan, vai kuinka?

Kaikki nauroivat, Irja tietysti mukana. Mutta sitte tohtori taas

kääntyi vakavaksi ja jatkoi puhettansa Helville.

-- Luullakseni sinulla on hyväkin taipumus siihen työhön, ja mikä

parasta, reippautta ja rohkeutta kylliksi. Sen minä näin viime

kesänä Rahkasuolla. Kirurgisella sairashuoneella alkaa kurssi ensi

maaliskuussa --

-- Minä ajattelin, että olisin koettanut niin pian kuin suinkin päästä

ylimääräiseksi oppilaaksi diakonissalaitokseen. Olen kuullut, että

sinne joskus otetaan.

-- Kyllä sinun nyt pitää tulla meidän kanssamme maalle, -- sanoi

tohtorinna. -- Me lähdemme heti, kun te olette jatko-opistosta valmiit,

koska Irja ei lupaa välittää Ester Vahlin häistäkään. En minä voi

panna omalletunnolleni, että rasitat itseäsi ymmärtämättömästi. Onhan

sinulla hyviä työaloja ilman sairaanhoitoakin. -- Suo anteeksi, Vilho,

-- jatkoi hän miehellensä, -- mutta niin tohtorinna kuin olenkin, minä

aivan kammoan sairashuoneita. Ei niissä nuori tyttö ainakaan virkisty,

ja sitä Helvi kyllä tarvitsisi ahkeran työnsä jälkeen.

Helvi oli syvästi liikutettu. Kasvattivanhemmat käsittivät asian

omalla tavallansa, mutta he ajattelivat hänen parastansa kuten perheen

jäsenen, ja se tuntui niin suloiselta, hän kun oli aivan toista

odottanut. Ehkä he kumminkin rakastivat orpotyttöä, ottolastansa...

Ehkä Herra oli jo ottanut pois sen koettelemuksen, joka oli ollut

Helville kovin katkera...

-- Kiitos, rakas setä ja täti, -- sanoi hän sydämellisesti. --

Mielelläni lepään maalla Irjan lähtöön asti. Te olette niin hyvät,

etten minä ole ensinkään sitä ansainnut. Pitäisihän minun kiirehtiä

valmiiksi, että pian pääsisin omalle pohjalle -- ja minä lupaankin

koettaa parastani. Sitte en enää tarvitse mitään, kun tämä oppiaika on

kulunut... En tiedä, kuinka voisin teitä palkita --

-- No, no, tyttöseni, -- keskeytti tohtori. -- Ei nyt siitä puhetta.

Olisinhan minä mielelläni antanut sinun lukea maisteriksikin, jos

olisit tahtonut, ja tämä tie on paljon lyhyempi. Sellaisia asioita

ei panna kysymykseenkään, sillä kun me olemme kerran ottaneet sinut

luoksemme, pitää sinun saada täysin riittävä kasvatus vastaista

toimialaasi varten. Jos tulet esimerkiksi kansanopiston opettajaksi

maalle, on hyvin tärkeätä, että osaat sairaanhoitoa.

Helvi taisteli hetkisen. Olihan hän jo äsken maininnut tarkoituksen,

miksi hän halusi sairashuoneisiin, mutta se oli nähtävästi aivan

luiskahtanut kuulijain ohitse. Hän olikin sanonut sen melkein

ohimennen, ajatellen, että lopullisiin selvityksiin kyllä tulisi aika

myöhemmin -- sitte -- kenties yhdessä Ension kanssa... Täytyikö hänen

nyt kumminkin puhua siitä enemmän?

-- Mutta setä -- minähän jo sanoin, että aion lähetystyöhön, jos Jumala

tahtoo...

-- Se nyt on aivan mahdotonta ja järjetöntä, -- lausui tohtorinna. --

Et sinä itsekään sellaista puhu, kun vähän enemmän ajattelet.

Irja oli kietonut kätensä Helvin kaulaan ja kuiskasi itku kurkussa: --

Kyllä me hänet kadotamme. Hän menee, kun hän kerran on päättänyt.

-- Helvi on sitä ajatellut lapsuudesta asti, -- lisäsi Ensio.

-- Emme nyt puhu siitä enempää, -- virkkoi tohtori, johon keskustelu

rupesi tekemään vastenmielisen vaikutuksen. -- Helvi saa kohta

loistavan todistuksen jatko-opistosta, kuten kaikesta kuuluu; sitte

hän lähtee kanssamme Haapalehtoon, ja saattaessamme Irjaa elokuussa

matkalle jätämme samalla Helvin diakonissojen huostaan, jos sopii. Niin

pitkälle on kaikki selvää, ja jatko kyllä suoriutuu aikanaan. Onhan

Helvi järkevä tyttö.

Hän nousi ja lähti huoneesta, tohtorinna seurasi häntä, ja nuoretkin

vetäytyivät omalle puolellensa. Ensio istui miettiväisenä pöytänsä

ääressä, mutta Irja hiipi Helvin kamariin.

-- Rakas, rakas Helvi, -- kuiskasi hän syleillen kasvattisisartansa ja

purskahtaen itkuun. Helvikin alkoi nyyhkyttää.

-- Miksi sinä tahdot mennä? -- lausui Irja hetken kuluttua, kohottaen

kyyneleiset kasvonsa. -- Oi, minusta tuntuu niin kummallisen haikealta

omakin lähtöni, vaikka saankin nähdä niin paljon kaunista ja oppia

kaikenlaista hyödyllistä, ja vaikka jo vuoden perästä pääsen takaisin

kotiin ainaiseksi. Nyt minä oikein tunnen, kuinka äärettömästi rakastan

omaisiani ja ystäviäni ja koko Suomea...

-- Meidän tulee rakastaa Jeesusta vielä enemmän, sillä hän rakasti

meitä ensin. Olethan sinäkin oppinut häntä rakastamaan!

-- Olen, ja minä tahdon antaa hänelle koko elämäni. Mutta sen tunnen

myös, että minun tulee omassa kalliissa kotimaassani palvella häntä.

Täällähän on niin paljo, paljo tehtävää! Kerran sinä muistutit minulle

Rahkasuon mökkiä, mutta nyt minä muistutan sinulle sekä sitä että

Vilkin asuntoa, ja vielä köyhäintaloa ja vankiloita, joissa kuoromme on

laulanut, ja niitä sairashuoneita, joihin juuri aiot lähteä työhön...

Helvi, eikö se vaikutusala riitä?

-- Heillä kaikilla on Jumalan sana, ja he voivat ottaa sen vastaan,

jos tahtovat. Siellä kaukana on paljon suurempi tarve kuin täällä.

Kuulin kerran erään lähetyssaarnaajan sanovan: "Jos näkisit kannettavan

tukkia, jonka toinen pää on paksu ja raskas, toinen ohut, ja ohuessa

päässä olisi kymmeniä kantajia, mutta paksussa muutamat melkein

nääntyisivät taakkansa alla -- mihin silloin menisit auttamaan?" Eikö

minun ole mentävä pakanamaille?

-- Mutta eikö sinulla ole velvollisuuksia syntymämaatasi kohtaan?

-- Minä tiedän, että siunauksen virrat sieltä kerran vuotavat yli

Suomenkin. Kääntyneitten pakanain rukoukset kohoavat Jumalan luo, ja

yhden lähteneen sijasta herää kymmenen työhön täällä kotona.

Irja katsoi häntä ihmetellen.

-- Mistä olet saanut nuo ajatukset? -- kysyi hän.

-- Jumalan sanasta, lähetyskirjoista ja esitelmistä. Äiti puhui minulle

ennen, ja nyt olen itse niin paljon sitä ajatellut...

-- Kuinka vähän kodissa toinen tietää toisestaan! Isä ja äiti eivät

aavista mitään kaikesta tästä, vaan luulevat sinun nuoruuttasi

haaveilevan. Enkä minäkään ole tietänyt, enkä vieläkään täysin käsitä,

että sinä todellakin mietit lähtöä. Minulla on niin pieni sydän, Helvi

-- Jumalan suuret ajatukset, jotka sinä olet voinut omistaa, eivät

mahdu sinne. Mutta minä tahdon olla vähässä uskollinen. Ehkä kerran

opin ymmärtämään.

He istuivat vaiti, sylitysten, kun Miili naputti ovea ja kutsui Helviä.

-- No kerrankin! -- huudahti Helvi iloisesti, tultuansa eteiseen.

Siellä oli Manne häntä hakemassa.

-- Minä tulin sanomaan hyvästi, -- virkkoi poika, silmät alas luotuina.

-- Nytkö jo? Hauska että muuten tulit, mutta kyllä minä vielä viikon

perästä tahdon nähdä sekä sinut että todistuksesi, ja sitte vasta

heitämme hyvästit. Ole hyvä ja käy sisälle!

Manne viivytteli.

-- Voinko puhua kahdenkesken kanssasi?

-- Miksikä ei, -- virkkoi Helvi, luoden Manneen tutkivan, oudostelevan

katseen. Mitä salaperäistä asiaa hänellä saattoi olla? -- Helvi kävi

kuiskaamassa Irjalle pari sanaa ja pyysi sitte Mannea huoneeseensa.

-- Paras että sanon sen kohta, niin sittehän on tehty. Minä olen

erotettu opistosta.

-- Manne -- mitä? -- huudahti Helvi pelästyneenä. -- Kuinka se on

käynyt?

Hän seisoi keskellä lattiaa juron ja jäykän näköisenä, muistuttaen

paljon Samuli veljeänsä sillä hetkellä. Mutta yhtäkkiä piirteet

sulivat, ja hän puhkesi nyyhkytyksiin kuten lapsi.

-- Helvi, halveksitko sinä minua? Iloisessa seurassa otin vähän liikaa,

ja eräs opettaja tuli kadulla vastaan --

-- Voi Manne, -- oli ainoa, mitä Helvi kykeni kyynelsilmin sanomaan.

-- Kaikki on mennyttä nyt, -- lisäsi nuorukainen katkerasti.

-- Ja sinä kun olisit saanut niin hyvän todistuksen! Miksi, miksi

antauduit kiusaukseen?

-- Kyllä maalla viisaita ollaan, kun merellä vahinko tapahtuu. Kuinka

minä olisin ennakolta ymmärtänyt, että näin kävisi? Nyt minä kadun, kun

on myöhäistä, kadun niin, että antaisin vaikka mitä, jos saisin sen

tekemättömäksi...

-- Mitä isäsi ja äitisikin sanovat...

Mannen muoto kävi uhkamieliseksi ja hän kohotti päänsä.

-- Heidän toruttavaksensa en mene, enkä Samulin pilkoiksi. En avaa enää

Saukkolan ovia; merelle lähden ensimmäisellä laivalla! Hylkynä he minua

pitäisivät, pahempana kuin Samuli, ja sitä minä kuitenkaan en ole. Vai

olenko, Helvi?

-- Sinä olet langennut, mutta Jumalan avulla nouset kuin mies. Vaan

silloin sinun pitää nöyrtyä -- Kuule, Manne, heitä mielestäsi merille

meno! Lähde kotiin, kärsi tekosi seuraukset, tee työtä siellä ja voita

kaikkien kunnioitus jälleen. Ehkä vielä jonkun ajan perästä pääset

uudestaan kauppakouluunkin. Minä menen johtajan kanssa puhumaan.

-- Sanottiin minulle jo kohta, että saisin tulla takaisin ensi vuoden

kevätlukukaudeksi. Mutta minä en kehtaa, en vaikka mikä olisi, enkä

tahdokaan heidän syntipukiksensa...

-- Olehan toki järkevä, Manne! Etkö ymmärrä, että silloin vasta jätät

kaikkiin huonon muiston, jos nyt karkaat merille kuin pahantekijä;

mutta entiset erehdyksesi unohtuvat, jos näytät katuneesi ja

parantuneesi. Sinä olet pelkuri, jos pakenet ihmisiä.

-- Minä en ole pelkuri! -- huudahti Manne kiivaasti.

-- Niinpä lähde Saukkolaan peltotyöhön ja palaa keväällä kauppakouluun

takaisin!

Manne seisoi ääneti ja epäröiden. Pitkän vaitiolon jälkeen hän lausui:

-- Sinun tähtesi, Helvi, minä tahtoisin.

-- Ei minun, vaan itsesi tähden ja siksi että se on oikein.

-- Sinä et minua halveksinut. Aina sinä olet ollut minulle hyvä.

Helvi... minä... voi Helvi... Sinun pyynnöstäsi tahdon koettaa, vaikka

se vaikeata onkin!

Helvi tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä sydämellisesti,

lausuen: -- Kiitos, tiesinhän sen!

Hetkeksi vaiettuaan hän sitte äkkiä kääntyi pöydän luo ja otti siitä

kirjan, saman, jota Manne kerran oli Ension kamarissa katsellut.

Nopeasti käännellen lehtiä hän etsi jälleen sen kohdan, joka esitti

rikasta nuorukaista.

-- Manne, sinä näit tämän kuvan, mutta ei se miellyttänyt sinua

silloin. Pidätkö nyt enemmän tuosta? -- Ja Helvi avasi sen sivun, joka

kuvasi isän helmaan vaipuvaa tuhlaajapoikaa.

-- Tarkoitatko, että se sopisi minuun?

-- Ajattelin, että ennen muita pahoitit taivaallista Isää. Etkö

tunne, että tarvitset hänen anteeksiantamustansa ja hänen voimaansa

voittaaksesi vastedes?

Manne työnsi melkein kärsimättömällä liikkeellä kirjan pois.

-- Älä alakaan saarnata, Helvi, sillä sitä en voi sietää. Pää pystyssä

menen kotiin, jos menen. Niin -- menenhän minä, sillä sanaani en syö.

Ja uhallakin katson joka ihmistä silmiin ja näytän kaikille, ettei

kompastukseni minua sen huonommaksi tehnyt. Kiitos, Helvi, hyvästä

neuvosta!

-- Voi, en minä sinua neuvonut _noin_ menemään kotiin! -- huoahti Helvi.

Miettiväisenä, surumielisenä hän tuijotti eteensä Mannen lähdettyä.

Eikö ollut kuin kohtalon ivaa, että hän aikoi mennä pakanoita

kääntämään, hän, joka ei ollut voinut sen paremmin vaikuttaa edes omaan

serkkuunsa? Voinutko? Oliko hän oikeastaan koettanutkaan? Niin kiire

hänellä muka oli ollut, ettei joutanut kaupungissa millään tavalla

pitämään Mannea silmällä, ja Saukkolassa hän ei ollut kertaakaan käynyt

sieltä muutettuansa. Rukoilla hänen ainakin olisi pitänyt Mannen ja

hänen omaistensa puolesta, mutta harvoin, harvoin sekin oli tullut

tehdyksi. Oli aina toisia, rakkaampia, jotka ensin johtuivat mieleen...

-- Tarvittaisiinkohan minua Saukkolassa? Hyvin minä arvaan, että siellä

syntyy ankara yhteentörmäys jo huomenna hänen tultuansa, kun setä ja

täti suuttuvat, Samuli härnää ja Manne itse on ynseä ja uhkamielinen.

Mutta enhän minä pääse lähtemään... Kesällä kyllä pääsisin, ellen vaan

loukkaisi Lindin setää ja tätiä, jotka niin herttaisesti pyysivät

minua olemaan Haapalehdossa -- ja ellei olisi niin sanomattoman ikävä

nyt juuri erota Irjasta ja Ensiosta... Mahtaisiko matkani mitään

hyödyttääkään sitte enää?

Mutta rukoilla minä voin, joka päivä tahdon rukoilla, että Herra

heitä kaikkia armahtaisi. Kyllä hän voi ilman minuakin löytää tien

heidän sydämiinsä. Voi, kunpa etenkin Manne, joka kuitenkin on paras

heistä, ymmärtäisi oman ajallisen ja ijankaikkisen onnensa ja kääntyisi

Herran puoleen. Sillä niin murtumattomana, kuin hän nyt on, hän lankee

uudestaan...

Helvi heittäytyi polvilleen ja rukoili kauvan ja hartaasti, mutta

nousi tuntematta taivaista rauhantuulahdusta, entinen omituinen paino

rinnassaan. Heikkoutta se oli varmaankin... niin hän arveli. Olihan

tämä päivä ollut niin vaiherikas ja täynnä mielenliikutuksia.