VII

Se herätti paljon huomiota. Jotkut supattivat, että Irja oli mahtanut

salassa rakastaa luutnantti Klingenströmiä, koska Esterin kihlaus

näytti häneen niin syvästi vaikuttaneen; mutta enimmät arvelivat, kuten

Leima Ensiosta, että "uskovaisuus todellakin oli kuin tarttuva tauti".

Mitenkä muuten voi sen selittää, että nuori tyttö, jonka ääni kelpaisi

vaikka konserttisalissa, liittyy kristillisen yhdistyksen kuoroon ja

kulkee sunnuntaisin sairashuoneissa ja vankiloissa laulamassa? Joku

oli nähnyt hänen keskellä päivää poikkeavan Uusi Testamentti kädessä

ylioppilastalolle; toiset tiesivät hänen alkaneen raittiutta harrastaa,

koska hän oli kahdesti lausunut "Koitossa"; ja sen ainakin kaikki

huomasivat, että hän oli käynyt kiinni jatkolukuihinsa, ruvennut

kotona ompelemaan vaatteita köyhille lapsille ja tuntuvasti supistanut

seurusteluansa. Iloinen hän oli niinkuin aina, ehkä vielä iloisempikin,

mutta ei ollut häneen nähden kaikki kuitenkaan kohdallaan, niin

tuumittiin.

Irjan kotitaivaalla olivat päivä- ja pilvipuoli osaksi vaihtaneet

edustajia. Ensio säteili kuten aurinko, mutta tohtori ja varsinkin

tohtorinna näyttivät huolestuneilta. Eihän Irja koskaan ennen

ollut uppiniskaisuutta osottanut, mutta nyt oli mahdoton saada

häntä laitattamaan silkkipukua Esterin häihin, jotka oli määrätty

jo kesäkuuksi, eikä hän millään ehdolla suostunut jäämään pois

raamatunlukupiirin kokouksesta tullakseen teatteriin, vaikka itse hänen

ihanteensa Ida Aalberg juuri sinä iltana näytteli. Jokin parannuskeino

oli keksittävä, ja vanhemmat miettivät vakavasti ulkomaanmatkaa, joka

siirtäisi Irjan uusiin oloihin ja uusien vaikutusten alaiseksi.

Omituista kyllä oli Helvikin "pilvipuolella". Mitä vapaammaksi ja

varmemmaksi Irja kävi, sitä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi hän

tuli päivä päivältä. Siihen oli montakin syytä. Tulopäivästänsä

asti hän oli näinä kuutena vuotena aina saanut osaksensa pelkkää

ystävällisyyttä Lindiläisten kodissa, ja viime aikoina hän oli jo

melkein unohtanut, ettei hän lapsena kuulunut perheeseen. Vaan nyt oli

joku muutos tapahtunut, sen hän ilmassa tunsi.

Tohtorinna oli useita kertoja sanonut miehellensä: -- Helvistä tämä

kaikki on alkanut. Ei tiedä koskaan, mitä ikävyyksiä ja vieraita

virtauksia voi kotiinsa saada, kun sinne toisen lapsia ottaa. Kyllä

meillä on hänestä iloakin ollut, en sitä suinkaan tahdo kieltää, ja

onhan hän vuosien kuluessa käynyt meille rakkaaksi. Oman tyttäremme

huviksi hänet otimme, mutta juuri Irjan tähden nyt soisin, ettei se

milloinkaan olisi tapahtunut.

Helvi ei ollut noita sanoja kuullut, mutta vaistomaisesti hän käsitti

asemansa. Se oli katkeraa. Kuuluiko sekin Jeesuksen ristiin, että

täytyi tuottaa mielipahaa niille, joille olisi tahtonut vaikka

elämänsä antaa kiitollisuuden uhriksi? Eikä Helvi tietänyt muuta

tehneensäkään kuin rukoilleensa Irjan puolesta; Mestari itse oli

rehellisen opetuslapsen johtanut valkeuteen. Voiko hän mitään siihen,

että Irjan ystävät olivat epäluotettavia ja pintapuolisia? Saattoiko

hän auttaa sitä, että köyhyyttä, kipua ja syntiä oli maailmassa?

Eikö ollut parempi, että sen näki ja tiesi, koska se kerran oli

todellisuutta? Eikö ollut onnellista, että lapsi varttui naiseksi ja

että sydän maailman tuskan koskettamana pakeni täydellisen parantajan,

ristiriitojen selvittäjän, pimeyden kirkastajan Herran Jeesuksen luo?

Oi, se oli korkein onni. Kuinka ihanaa, jos oli vähänkin saanut auttaa

sen saavuttamiseen! -- Ja kuitenkin Helvi yhtaikaa iloitsi eikä

iloinnutkaan. Sedän ja tädin mielipaha tietystikin sen vaikutti. Se

oli väärä ja syntinen, mutta se koski kumminkin. Irjan itsenäiselle

luonteelle se ei mahtanut tuntua niin vaikealta, sillä ei hän koskaan

horjunut, kun kerran oli käsittänyt jotakin oikeaksi. Mutta hänen ei

tarvinnutkaan epäillä vanhempainsa rakkautta eikä pelätä olevansa

liikana kaluna, teki mitä teki. Toista oli Helvin, ottolapsen...

Ensio, hän oli nyt tyytyväinen, sen voi huomata Helvi ja ken tahansa.

Talvinen alakuloisuus oli kuin pois puhallettu, ja ilomielisenä hän

saatteli Irjaa kaikkialle tai istui pitkät hetket hänen kanssaan, kun

hän ruokasalissa laulellen ompeli. Helville hänellä ei enää ollut

aikaa... Taikka ei suinkaan niin; vaan Helvillä itsellään ei ollut

aikaa ei hänelle eikä Irjalle, sillä viimeiset työt jatko-opistossa

kiinnittivät hänet kokonaan. Onnellinen Ensio! Ottolapsi oli hänkin,

mutta kuitenkin kuten oma poika, Irjan veli, toisessa asemassa kuin

Helvi...

Tuliko hänen pyrkiä tästä kodista pois, pitikö hakea opettajaksi

johonkin kansanopistoon tai maaseutukaupungin kouluun? Sellaisia

tuumiahan hänen toverinsa joka päivä pohtivat, ja riemuitsivat ja

onnittelivat, kun jonkun onnistui saada varma toimi seuraavaksi

vuodeksi. Mutta Helvin sydäntä pelkkä se ajatuskin jo ahdisti ja

painoi. Hän ei voinut, se oli mahdotonta. Saattoi hän muullakin tavalla

päästä pois Lindiltä, joskaan ei nyt vielä Helsingistä -- ollen

uskollinen lapsuutensa aatteelle ja sille työlle, johon Herra häntä

niin kauvan oli kutsunut...

Sillä se yksin häntä tietysti pidätti paikkaa hakemasta ja vei häneltä

halun ruveta opettajaksi. Niin, tietysti.

Hänen täytyi päästä sairaanhoitoa oppimaan. Mutta askel oli vaikea

ottaa, ja häntä pelotti kertoa siitä sekä kasvattivanhemmille että

muillekin. Ilmi Alanne, joka rakasti lähetystä ja muisti Helvin

kouluaikaiset tuumat, oli viime syksynä jo muutamasta sanasta huomannut

hänen lopullisen aikeensa. Mitä jos muut, asialle vieraatkin, nyt itse

teosta arvaisivat? Eihän hän voinut kieltää, jos kysyttäisiin; mutta

hän ei olisi tahtonut sitä sanoa vielä -- ei vielä...

Kaikki tämä yhteensä teki hänet rauhattomaksi. Ja sitte oli lisäksi

jotakin -- tuo ihmeellinen, painostava tunne, joka poistui ajoiksi

ja hetkiksi, mutta palasi taas kuten lyijytaakka sydämelle. Mitä se

saattoi olla? Kiusaajanko kuiskeita vai lapsuuden enkelin? Helvi ei

saanut siitä selvää.

Hän istui huoneessaan eräänä toukokuun iltana, rukoillen jotakin

tienviittaa Jumalalta. Ulkona taivas oli harmaa, ja meri kohosi ja

laski raskaasti, vyörytellen rantaan värittömiä laineitansa. Raskas oli

Helvin rintakin, ja hän huokasi itsekseen:

-- Epätietoisuus ja epäselvyys on kuitenkin vaikeinta kaikesta!

Silloin kello soi, ja Miili ilmoitti, että neiti Saarnio haki Helvi

neitiä. Vai niin, Saimi tahtoi kai nähdä kasvatusopin muistiinpanoja.

Helvi meni pyytämään häntä sisään.

Mutta hänellä olikin toisenlaista asiaa. Arastellen, punastuen hän

katseli ympärilleen, kysyi, oliko Helvi ihan yksin ja Irja varmasti

kokouksessa, johon hän oli luvannut mennä; istui sitte hänen viereensä

ja yritti ruveta puhumaan, mutta puhkesikin kyyneliin.

-- Katsos, minullahan ei ole vanhempia kaupungissa, -- sopersi hän, kun

Helvi ihmetellen kysyi, mikä häntä vaivasi. -- Joltakulta minun täytyy

pyytää neuvoa. -- Hän vaikeni, viivytteli ja kuiskasi vihdoin punastuen

entistäkin enemmän: -- Tauno on kosinut minua! Rakas Helvi, mitä minun

pitää tehdä?

Sitte seurasi katkonainen kertomus asian kehittymisestä. He olivat

vasta tänä keväänä enemmän tutustuneet, mutta nyt viime aikoina

olleet tuon tuostakin yhdessä. Tauno oli vapunpäiväksi lähettänyt

hänelle kauniin kukkakoristeen, viikko takaperin Saimi heräsi ihanaan

ylioppilaslauluun, ja tänään -- niin, tänään Tauno oli noutanut hänet

kävelemään ja Alppilan kallioilla ilmaissut rakkautensa... Se oli

sanomattoman suloista... Sillä Saimikin rakasti Taunoa; ja kuitenkaan

hän ei vielä ollut uskaltanut antaa ijäksi sitovaa lupausta... Hän

pelkäsi, pelkäsi kuten kukkanen hallaa...

-- Helvi, sinä joka olet niin hyvä ja vakava, neuvo minua! Ole suora

ystävä, älä petä...

-- Kuinka sinä tarkoitat?

-- Minä tiedän, että Tauno on monesta pitänyt, liehunut kuin perhonen

milloin minkin ympärillä. En minä huolehdi sellaisista tytöistä kuin

Leima. Siitä ei koskaan olisi mitään tullut, sillä hän se etsi Taunoa

eikä Tauno häntä. Surra hän kaiketi voi omalla tavallaan, mutta viikon

päästä hän jo on viihtynyt ja kesäksi unohtaa koko asian. En hänestä

välitä; toista minä ajattelen -- Irjaa...

-- Irja ei vähääkään rakasta Taunoa, -- sanoi Helvi varmasti.

-- Oletko vakuutettu siitä? -- Ja Saimi katsoi Helviin kuten

tuomiotansa odottaen. -- Hän on siis kiintynyt toiseen?

-- Toiseenko? Ei -- kuinka niin?

-- Oi Helvi -- se, jota Tauno kerran on lähestynyt, ei muuten voisi

häntä vastustaa! Näinhän minä, että hän yhteen aikaan ihaili Irjaa; ja

toisinaan olen vieläkin epäillyt, että hän ehkä vaan pitääkin minua

lelunaan, mutta Irjalle on antanut tosi rakkautensa, sen, joka voidaan

kätkeä syvälle sydämeen, vaan joka ei sammu milloinkaan... Olisit

kuullut, kuinka hän kiihtyi, kun eräässä seurassa tuonaan tehtiin vähän

pilaa Irjan uusista harrastuksista! Minäkin yhdyin hänen kanssansa

ystävääni puolustamaan, ja hän loi minuun ihailevan, kauniin katseen...

Irjan tähden, niin luulen. Voi, jos tietäisit, kuinka ilon ohessa

epäilys ja pelko ovat sydän raukkaani riistäneet! Mutta jos voin olla

ihan varma Irjasta, niin ehkä, ehkä Taunokin unohtaa, ellei hän vielä

olisikaan sitä tehnyt...

-- Saat olla huoletonna Irjan puolesta, sen tiedän. Mutta sinä, Saimi,

uskotko todellakin, että Taunon omana onnesi löytäisit?

-- Oi varmaan, jos vaan omistan koko hänen rakkautensa! Kuinka olisi

mahdollista muuten? Hän on niin kaunis, niin viehättävä, niin iloinen

ja hyvä...

-- Sinä kuulut kristilliseen yhdistykseemme, Saimi. Tulitko vain

suotta, vai tahdotko päästä lähemmäksi Jeesusta?

-- Tietysti tahtoisin, vaikka vielä olen hyvinkin kaukana. Mutta mitä

se tähän kuuluu?

-- Luuletko, että Tauno tukee niitä pyrkimyksiäsi? Toivotko, että hänen

omanansa helpommin kuljet Herran tietä?

-- En ole koskaan Jumalasta puhunut hänen kanssansa... Mutta voihan

Herra varjella minua ja vaikuttaa häneenkin. Minä rakastan häntä, en

muuta tiedä. Jos uskallan luottaa hänen rakkauteensa, en kysy enempää.

-- Mutta minä tiedän, että hän on vieras Jumalalle, ja se on hänet

ainiaaksi vieroittava Irjastakin. Voi Saimi, jos ymmärtäisit, kuinka

suureen vaaraan sinä heittäydyt! Jos tahdomme kuulua Herralle, täytyy

meidän kaikessa ensin tutkia hänen tahtoansa ja olla valmiit sitä

ehdottomasti noudattamaan. Jeesus yksin -- se olkoon tunnussanamme!

Rakkaudenkin tulee alistua hänen tahtonsa alle.

-- Sinä et ole koskaan rakastanut! -- huudahti Saimi kiihkeästi. --

Voit puhua tuolla tavalla... kuten vanha pappi... sillä sinä et tiedä,

mikä voima rakkaus on. Suo anteeksi, että sen sanon... Mutta tästä

syystä en ikinä voisi luopua armaastani, enkä luule, että se seikka

Irjankaan valintaan vaikuttaa. Muuten minä tahdon ilolla uskoa, mitä

olet sanonut hänen suhteestansa Taunoon, ja silloin käsitän, että hän

on toiselle antanut sydämensä. Oi, se olisi liian ihanaa!

-- Ketä toista tarkoitat? -- kysyi Helvi säikähtyneenä. Eihän Irja

ollut hänelle mitään puhunut, eikä hän voinut aavistaa, kuka se olisi

ollut. Tietysti Saimi erehtyi.

-- Ajattelin Ensiota... Helvi, miksi sinä niin hämmästyt? Eikö se olisi

sopiva pari? Ovathan he lapsuudesta asti kasvaneet yhdessä, ja heidän

suhteensa on aina ollut niin herttainen ja hellä, että kaikkien on

täytynyt sitä mielikseen katsella. -- Mutta nyt minun on aika rientää

pois, ennenkuin Irja tulee. Lähden miettimään vastausta Taunolle,

rakkaalleni... Oi Helvi... Säilytäthän salaisuuteni, ethän millään

muotoa sano Irjalle? --

Saimin mentyä Helvi heittäysi keinutuoliin ja peitti kasvonsa

käsillään. Irja ja Ensio! Kuinka se ajatus ei milloinkaan ollut hänen

mieleensä johtunut? Mutta mahdotonhan se olikin. Saimin mielikuvitus

sen vaan oli keksinyt, kun hän kaikin tavoin oli koettanut etsiä tukea

omalle luullulle onnelleen. He olivat veli ja sisar eikä muuta, ja

lisäksi niin erilaiset luonteeltaan, etteivät he koskaan voisi ymmärtää

toisiansa niinkuin elämäntoverien tulee, niinkuin esimerkiksi...

niinkuin...

Helvin sydän tykytti rajusti, ja hän veti äkkiä kätensä pois hehkuvilta

kasvoiltaan. -- Oi Saimi, Saimi, mitä sanasi herättivät! -- Tuntui

kuin uusi, ääretön, valoisa maailma olisi avautunut hänen uneksivan

katseensa eteen. Eivätkö _he_ olleetkin luodut toisillensa, Ensio

ja hän, Helvi -- he, joiden käsitykset aina olivat sopineet yhteen

ja harrastukset ja kohtalotkin kulkeneet samanlaisia uria? Sitäkö

oli tietänyt hänen rinnassaan tuo selittämätön tunne, jota hän tähän

saakka ei ollut voinut ajatukseksi pukea? Juuri äsken hän oli rukoillut

valkeutta Jumalalta. Näinkö pian, näinkö ihanana saapui vastaus?

-- Minä rakastan Ensiota, rakastan, rakastan...

Hän toisti sitä ajatuksissaan, kuten taiteilija kaunista sävelmää, joka

kauvan on hänen mielikuvituksessaan liihoitellut ja yhtäkkiä, muotonsa

saaden, kirkkaana kumpuaa ilmoille. Tämäkö siis oli Jumalan tahto hänen

suhteensa, tämä suloinen, sanomaton?

Saimi raukka, joka oli kiinnittänyt sydämensä Herralle vieraaseen

nuorukaiseen! Hänen täytyi valita lempensä ja Jumalan tahdon välillä,

ja Helvi jo kyllä oli nähnyt, mihin päätös kallistui. -- Armahda,

Herra, häntä! -- Kuinka toista oli antaa rakkautensa sellaiselle,

jonka kanssa voi käsityksin elämän tietä kulkea! Ensio ja hän, he

polvistuisivat yhdessä aamuin illoin, he etsisivät yhdessä Jumalan

aarteita, he taistelisivat hyvää taistelua auttaen ja tukien toisiansa.

Oi, kuinka Jumala oli hyvä! _Hänen_ ei ainakaan tarvinnut tunteitansa

pelätä eikä epäillä lempensä olevan Jumalan tahtoa vastaan, sillä se

oli edistävä taivaan valtakunnan kehitystä hänen ja hänen rakkaansa

sydämessä. Hän tahtoi ja sai heittäytyä onnensa unelmiin vapaasti ja

täynnä toivoa, tutkimatta ja kysymättä mitään. Herra oli kyllä johtava

kaikki tahtonsa mukaan, lastensa onneksi...

Helvin täytyi langeta polvillensa Herraa ylistääkseen, mutta hän ei

löytänyt ainoatakaan sanaa. Hän nousi jälleen, meni pöydän luo ja avasi

raamattunsa, etsien siitä tulkkia kuohuville tunteillensa. Aamulla hän

oli lukenut profeetta Esaiaan kirjaa, ja merkki oli jäänyt 55. luvun

kohdalle, joka sentähden nyt ensiksi aukeni. Helvin silmää kohtasivat

sanat:

"Minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne, ja teidän tienne ei ole

minun tieni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on

maasta, niin ovat myös minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun

ajatukseni teidän ajatuksianne".

Hajamielisesti hän käänsi lehden, tuskin ajatellen, mitä oli

lukenut. Kiitospsalmeja hän haki, sillä ne yksin vastasivat hänen

mielentilaansa. Ehkä tuo esimerkiksi, sadasviides:

"Kiittäkää Herraa ja saarnatkaa hänen nimeänsä, julistakaa hänen

töitänsä kansojen seassa"...

Ei sekään nyt sopinut. Kyllä hän lähetyskutsumusta tahtoi kohta

ajatella, ja hänen täytyikin, mutta ei vielä tänä iltana... Hän aikoi

etsiä edelleen, kun samassa kuuli Irjan äänen käytävän puolelta.

Silloin hän joutuisasti sulki kirjan, tempasi ylioppilaslakkinsa pikku

rasiasta, jossa hän sitä tallensi tomuttumasta, ja riensi toista

tietä, kuten rikosta paeten, ulos hämärään puistoon. Hän ei vielä

hetkeen voinut ketään nähdä. Pois, pois, rannalle yksinäisyyteen, meren

kohinaan ja haaveiden hurmaaville maille...