VI

Helsingissä oli talvikausi parhaillaan, ja Irjan se oli temmannut

pyörteisiinsä, kuten valtava virta huuhtaisee lastun rannalta. Hänen

päivänsä olivat kymmenissä pirstaleissa: milloin laulua ja soittoa,

hänen lempityötänsä, milloin joku hetki jatko-opiston toverielämälle ja

niille luvuille, jotka vielä olivat jäljellä; sitte yleishyödyllisiä

pyrintöjä ja kotitoimia, kansansivistys- ja hyväntekeväisyysarpajaisia,

kuvaelmia, tansseja, opetusta palvelijatarkursseissa, osakunnan

kokouksia ja toimikuntia -- rientoja jos jonkinlaisia loppumattomiin

saakka. Kaikkialle hän ehti, ja kaikkialla hänestä puhuttiin. Olihan

hän suomalaisten piirien kaunein tyttö ja lisäksi viisas, toimekas ja

ilomielinen. Niin, ilomielinen... vaan ei aivan entisensä kaltainen

kuitenkaan. Joku kyltymisen ja kaipauksen pisara tuntui jo pudonneen

lapsuuden raittiiseen, kuohuvaan riemumaljaan.

Ension ja varsinkin Helvin elämä sitävastoin muodostui niin

toisenlaiseksi kuin oli mahdollista siinä kodissa, joka heidät sulki

piiriinsä. Sekä taivaallisen että tulevan maallisen kutsumuksen

vakavuus veti heidät yhä enemmän erilleen meluavasta ja rauhattomasta

seuraelämästä. Joskus vielä Ensio seurasi kasvattivanhempiansa ja

sisartansa teatteriin tai johonkin kansalliseen iltamaan, mutta Helvi

jäi aina kotiin.

-- Etkö koskaan koko elämässäsi enää mene mihinkään huviin? -- kysyi

Irja häneltä kerran, pukiessaan kaunista, vaaleata vierailupukua

yllensä.

Helvi kohotti päänsä kirjasta, jota hän oli ahkerasti lukenut. Hetken

hän viivytti vastaustansa. Hänen mieleensä johtui maisterinvihkiäisten

jälkeinen tanssiaisyö, jona hän niin paljon oli tätä ajatellut...

-- Kuinka minä sen tietäisin? -- lausui hän sitte, muistaen mitä

hänelle silloin oli selvinnyt. -- En ole mitään päättänyt, sillä

minulla ei ole siihen oikeutta. Minä teen, mitä Herra kussakin

tapauksessa erikseen käskee. Säännöistä olen vapaa.

-- Mutta ethän tänä talvena ole kertaakaan poikennut säännöistä.

-- Jumalan kiitos, ettei minun ole tarvinnut! Näin minun en parempi

olla. Vaan sinä, Irja -- oletko sinä sitte onnellinen?

-- Enköhän... miksi sinä sitä kysyt? Kyllä minua väsyttää, ja nytkin

jäisin mieluummin kotiin, mutta enhän voi olla onnittelematta Esteriä,

kun on hänen syntymäpäivänsä. Sinä et siis lähde sinnekään?

-- Ei Ester minua kaipaa. Minun täytyy sitäpaitsi lukea maantieteen

tenttiä. Sano vaan terveisiä.

-- Niin, ne tentitkin! -- huokasi Irja mennessään. -- Ei minulla

monta olisi jäljellä, mutta saanenko niitäkään tänä vuonna pois. Jos

kerrankin tulisi aikaa ja rauhaa!

Hän näytti kekonaan unohtaneen kesäisen aikomuksensa palvella isänmaata

tehden työtä sen vähäosaisimpiin hyväksi. Sitä puolta edusti ainoastaan

palvelijatarkoulu. Mutta jos sen olisi hänelle sanonut, olisi hän

vastannut: -- Teenhän minä, mitä kaupungissa on mahdollista. Me

kokoamme iltamilla ja muulla tavoin varoja hyviin tarkoituksiin, ja

isä antaa paljon rahaa hyväntekeväisyysyhdistykselle, joka parhaiten

tuntee köyhät. Helsingin elämä on niin kummallista, ettei täällä juuri

tule suoranaisesti tekemisiin muiden kuin toverien ja tuttavien kanssa.

Heitä minä koetan innostuttaa aatteilleni niin paljon kuin voin. --

Helvistä samoin oli ikävää, että hänkin todella eli etupäässä

kirjojensa ja ystäviensä parissa, antaen vähän muille, kooten paljon

itsellensä. Varastoja vastaisuutta varten -- se ajatus häntä kuitenkin

lohdutti. Sentähden hän suoritti työnsä suurimmalla tarkkuudella ja

vapaina hetkinänsä käytti hyväkseen niitä runsaita tilaisuuksia,

joita pääkaupungin kirkoissa ja yhdistyksissä tarjoutui Jumalan

sanan oppimiseen. Naisylioppilaiden raamatunlukupiirit olivat hänen

erityisenä ilonlähteenänsä. Sinne hän oli äskettäin saanut Irjankin

mukaansa, ja joka päivä hän rukoili, että tämä toverijoukko, joka käsi

kädessä tahtoi kulkea taivasta kohden, voittaisi hänet pois maailman

humusta. Tähän talveen asti Helvistä oli tuntunut luonnolliselta,

että Irja useimmiten jäi pois hartauskokouksista ja meni sen sijaan

huveihin, mutta nyt se oli alkanut häntä huolettaa. Hän ei voinut estää

sydämestään kohoavaa kysymystä: -- Rakastaako Irja todellakin sitä

Jeesusta, joka kärsi hänen puolestansa?

Helvi ei tietänyt, tämäkö huoli vai mikä sen vaikutti, että hiljaisesta

elämästä, sovituksen ja vapauden varmuudesta sekä samanmielisten

toverien yhteydestä huolimatta hän ei kuitenkaan ollut oikein

rauhallinen. Epämääräinen tunne siitä, että jonkin asian piti muuttua

toiseksi, vaivasi häntä. Omituista, että Ensiokin näytti alakuloiselta.

Lieneekö hautonut omia ongelmiansa, vai siskoako hänkin ajatteli?

Siitä ei Helvi saanut selkoa, sillä surulla hän huomasi, ettei Ensio

enää ollut yhtä avomielinen kuin ennen. Taisi sittekin olla, kuten

hänen toverinsa sanoivat: pohjaltaan hänen luonteensa oli suljettu, ja

vaikeata oli oikein päästä hänen perillensä.

Ension kautta Helvi sentään sai uutta iloakin. Jumala oli varmaan

kuullut hänen hartaat rukouksensa, koska Ensio näytti mielenkiinnolla

kääntyneen tutkimaan lähetystyötä. Kun pidettiin lähetysesitelmiä,

tuli hän aina Helvin kanssa niitä kuulemaan, ja itsekin hän kerran

selosti kristillisessä yhdistyksessä erään lähetystä koskevan kirjan

sisällyksen. Helvin sydän riemuitsi hiljaisuudessa. Kunpa vaan Ensio

joskus olin puhunut omasta persoonallisesta suhteestansa kysymykseen!

Ajatteliko hän lähtemisen mahdollisuutta itseensä nähden? Oi, jospa

hyvä Jumala olisi sen vaikuttanut hänessä...

Se työ tuntui lakkaamatta tulevan yhä lähemmäksi Helviä. Siihen

hänen ajatuksensa nytkin kulkivat, kun hän tutkisteli Kiinan ja

Jaapanin maantiedettä ja painoi mieleensä yksityisseikkoja tutkintoa

varten. Vastikään hänellä oli ollut maantieteen harjoitustunti, jonka

opetusaineena oli Intia, ja sitä ennen hän oli uskontotunnilla puhunut

itämaan tietäjistä, pakanain esikoisista, jotka tulivat Jeesuksen luo.

Kumpaakin tuntia oli kiitetty erinomaiseksi.

-- Teistä tulee hyvä opettaja, -- oli arvostelussa sanottu.

-- Ei minusta koskaan tule opettajaa, -- vastasi hänen sydämensä. --

Tietäisitte vaan, mikä minua näinä tunteina innostutti! -- Mutta yhä

hän pysyi asiasta vaiti. -- --

Helvi oli yhtä mittaa istunut pari tuntia pöytänsä ääressä, kun Irja

kovalla tohinalla syöksyi sisään.

-- Ajatteleppas, kun Esterin luona vietettiinkin kihlajaiset! --

huudahti hän. -- Esterin ja luutnantti Klingenströmin! Kuka sitäkin

olisi uskonut? Me kaikki hämmästyimme niin, ettemme ensin osanneet

mitään sanoa; mutta kyllä sitte nousi elämä!

-- Olipa se uutinen, -- arveli Helvikin. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt,

miksi sitä niin erityisesti oli ihmetelty. Seurustelihan luutnantti

samoissa piireissä kuin Ester, ja Helvi oli usein kuullut hänen

nimeänsä mainittavan siinä yhteydessä.

-- Niin, katsos, hän hakkaili ketä kulloinkin, aivan niinkuin Tauno

tekee. Voi sitäkin poikaa! Nyt hän taas tuskin katsookaan Leimaa,

vaan hyörii aina Saimin ympärillä; ja sillä välin hän luo minuun

silmäyksiä, joista tahtoisin antaa korvapuusteja takaisin. -- Mutta

eihän minun pitänyt hänestä puhua. Niin, emme me luulleet luutnantti

Klingenströminkään sen vakavammin kiintyneen Esteriin, vaikka he

usein tanssivat yhdessä. Mutta nyt he näyttivät niin herttaisilta

ja onnellisilta, että minun oikein täytyi iloiten puristaa heidän

käsiänsä, ja muutkin onnittelivat ja kilistelivät. Vaan sitte...

Irja pysähtyi, sillä hän oli niin kiihdyksissä, että melkein kyyneleet

kohosivat hänen silmiinsä ja ääni alkoi väristä.

-- Mitä sitte tapahtui? -- kysyi Helvi, jonka Irjan kiihko myös oli

saanut jännitykseen.

-- Huoneessa oli ahdasta, ja muutamia meistä siirtyi Esterin

kamariin. Siellä tytöt puhuivat niin kauheita asioita... Minä olisin

tahtonut sulkea korvani, mutta en voinut. He sanoivat, että Esterin

sulhanen on pelaaja ja juokin toisinaan liikaa, ja he kummastelivat,

eikö Ester tietänyt, että hänellä kuuluu olevan monta morsianta

laitakaupungilla... Voi hirveätä, Helvi, uskotko sinä semmoista?

Helvin posket hehkuivat.

-- Saattaa olla totta. Ja ne tytöt, jotka sitä kertovat, ovat sallineet

hänen liehistellä itseänsäkin eivätkä ole varoittaneet Esteriä!

-- Sen minä sanoinkin heille. Ja minä olin ihan raivostua, kun he

väittivät, ettei sitä voi auttaa. Ei ole muka ensinkään varma, ettei

tuttaviemme joukossa monen muunkin elämä ole niin ja näin; mutta

hienoina herroina he vaan kulkevat, eikä ole oikeutta olla heille

epäkohtelias, vaikka pitää itsensä suhteen menetellä viisaasti. Silloin

minä sanoin, etten ikinä tahdo semmoiseen seuraan kuulua!

-- Mitä he vastasivat?

-- Hymyilivät vähän, ja Leima taputti minua ja sanoi äitelästi: "Pikku

Irja!" Ja sitte he kertoivat Esterille, kuinka he iloitsivat hänen

kihlauksestaan... Mutta minä ajattelin: mitähän he ovat minustakin

selkäni takana puhuneet? Voi Helvi, se on niin hirmuista... Minä lähdin

pois enkä huoli heistä ystävikseni enää koskaan, en koskaan!

He istuivat hetken ääneti. Irja hengitti nopeasti, taistellen

kyyneleitänsä vastaan, ja Helvi piti hänen kättänsä omassansa. Sitte

hän lausui:

-- Irja, etkö ennen ole mitään huomannut, joka sinua olisi vieroittanut

heistä?

-- En tiedä... ehkä kyllä. Mutta minä olen koettanut unohtaa sen ja

uskoa hyvää. Minä ajattelin, että voisin jotakin vaikuttaa heihin...

Eivätkä he kaikki olekaan samanlaisia! Mutta keneen luottaa ja keneen

ei?

-- Ystävyys Jeesuksessa on ainoa ehdottomasti luotettava, -- sanoi

Helvi hiljaa.

-- Jos minäkin vielä pääsisin oikein läheisesti kuulumaan teidän

toveripiiriinne, sinun ja Ension... ja saisin sinne nekin, jotka

entisistä ystävistäni ovat minulle rakkaimmat... Saimihan onkin jo

yhdistyksessä, ja hänestä pidän ehkä eniten. Mutta Leimaa minä en

viitsi enää katsella enkä Kerttua enkä --

-- Irja, rakas Irja! -- tyynnytti Helvi. -- Me tahdomme rukoilla

_kaikkien_ heidän puolestansa. Älä pahastu, mutta minä iloitsen siitä,

että silmäsi ovat auvenneet. Jos nämä ystävät heität, saat kyllä uusia

toisenlaisia, vaikka varmaan aluksi joudut moniin vaikeuksiin ja

taisteluihin.

-- Joku tulee! -- virkkoi Irja hypähtäen ylös ja pyyhkäisten silmiänsä.

Se oli vaan Miili, joka ilmoitti, että kyökissä oli muuan

kerjäläispoika. Hän ei mennyt pois, vaan itki ja tahtoi välttämättä

tavata herrasväkeä; ja kun tohtori ja tohtorinna kumpainenkin olivat

ulkona, piti hänen tulla neideille sanomaan.

-- Minä käsken hänen mennä hyväntekeväisyysyhdistykseen, -- sanoi Irja

käydessään Helvin kanssa kyökkiin. -- Niinhän isä ja äiti aina tekevät.

Ei Helsingissä saa kerjätä.

Poika oli laiha ja kalpea ja onnahti liikkuessaan. Katsoen Irjaa

surkein silmin hän vakuutti, ettei yhdistyksestä luvattu antaa muuta

apua, kuin minkä heidän perheensä jo oli saanut. Mutta se ei riittänyt

mihinkään, ja puita ja leipää tarvittiin eikä ollut...

-- Anna, Tilta, hänelle ruokaa, -- sanoi Irja kyökkipiialle. -- Minä

menen telefoneeraamaan yhdistykseen sillä välin kuin hän syö. Mikä

sinun nimesi on?

-- Juho Vilkki.

Helvi jatkoi kyselyä ja sai muutamia surullisia tietoja pojan

kotioloista. Isä oli työmies, mutta joi usein koko palkkansa; äiti

makasi vuoteen omana rintataudissa, ja lapsia oli kahdeksan.

Samassa Irja neuvottomana palasi kyökkiin, hän kun oli monta kertaa

turhaan soittanut, saamatta vastausta. Konttoori mahtoi olla suljettu.

Helvi kuiskasi hänelle muutamin sanoin, mitä poika oli kertonut.

-- Mutta jos hän valehtelee? Äiti sanoo aina, ettei täällä ollenkaan

voi uskoa kerjäläisiin.

-- Mennään katsomaan! -- ehdotti Helvi. -- Muistatko Rahkasuon väkeä?

Jos poika on puhunut totta, on tässä tila vielä paljon kurjempi.

He kysyivät Vilkin asuntoa ja saivat kuulla, että se oli Sörnäisten

perillä. Päivällisaika tosin oli juuri tulossa, mutta Helvi ja Irja

päättivät syödä heti, ennen muiden palaamista kaupungilta, ja rientää

raitiovaunulla pojan kanssa hänen kotiinsa.

Tämä väliseikka virkisti Irjaa ja sai hänet unohtamaan mielipahansa.

Taas hän oli kuten tutkimusretkeläinen oudoilla mailla. Helvi tunsi

syvää sääliä ja oli samalla levoton käynnin tuloksista, mutta Irjasta

se oli uutta ja erinomaisen intresanttia. Hänen päässänsä pyöri

joitakin kauvan sitte luettuja kuvauksia Lontoon varasten kortteleista,

ja hän odotti uteliaana, mitä saisi nähdä.

He astuivat alas vaunusta ja kävelivät pitkin muutamia katuja, kunnes

saapuivat likaiselle syrjäkujalle. Kulmassa seisoi pari päihtynyttä

miestä, joista toinen huusi jonkun rivon sanan ja toinen yritti tarttua

kiinni Irjaan. Säikähtyneinä tytöt väistyivät vajottavaan lumisohjuun

keskikujalle ja kiirehtivät eteenpäin minkä jaksoivat, niin että

pikku oppaan täytyi juosta nilkuttaa, pysyäkseen edellä. Käännyttiin

rappeutuneen talon portista sisään ja saavuttiin pihan perällä olevan

kurjan hökkelin ovelle. Se oli Juhon koti.

Sisältä kuului sekavia ääniä: lapsen itkua, naurun rähinää, loilotusta

ja kirouksia. Hauskuuden tunne oli jo Irjasta kaukana, ja Helvin

sydän sykki kovasti pelosta. Poika katsoi heihin, tuskallinen ilme

kasvoissaan, mutta avasi kuitenkin oven, ja he astuivat sisään.

Huone oli pieni ja matala; väkevä viinanlöyhkä ja paksu tupakinsavu

lehahti heitä vastaan, ja ilma tuntui kostean kylmältä, kuten

kellarissa. Keskellä lattiaa pöydän ympärillä istui muutamia miehiä

pullojen ääressä elämöiden. Nurkissa kyyristeli joukko pieniä lapsia,

joista yksi katkerasti itki, ja seinustalla lepäsi kurjalla vuoteella

kalpea, kärsivä nainen, perheen äiti.

Tytöt olivat pysähtyneet ovensuuhun, uskaltamatta käydä edemmäksi.

Kaikkien huoneessa-olijain katseet kääntyivät heihin, ja itku, nauru

ja melu taukosi hetkeksi. Mutta miehet eivät kauvan antaneet häiritä

itseänsä.

-- Hei, mitäs neitosilla on tänne asiaa? -- huusi yksi.

-- Tahdotteko viinaa? -- tokaisi toinen ojentaen pulloa tyttöihin päin,

ja kaikki neljä rähähtivät nauramaan.

-- Emme me teistä mitään tahdo, -- sanoi Irja vapisten mielenkuohusta.

-- Tämä perhe tarvitsee meidän apuamme, ja sentähden me tulimme.

-- Mukama töyhtöpää! -- kivahti Vilkki, nousten hoiperrellen seisomaan

ja yrittäen astua kohti. -- Kyllä minä ämmäni ja kakarani hoidan. Mene

tiehesi, etteivät koreat liepeesi likaannu!

Irja katsoi taivaansinistä vierailupukuansa, joka oli kiireessä jäänyt

muuttamatta, ja peräytyi; mutta Helvi pujottelihe vaimon vuoteen luo,

vaikka häntä värisytti ja jokainen veripisara näytti poskilta paenneen.

-- Sanokaa, mitä voimme tehdä! -- kuiskasi hän, kumartuen sairaan

ylitse.

Suuret, kuopallaan olevat silmät kääntyivät häneen kuin hengen hädässä

rukoilevan.

-- Armahtakaa lapsia... ne paleltuvat ja nääntyvät...

Helvi koperoi kukkaroansa, mutta vaimo teki poistyöntävän liikkeen.

-- Hän juo sen... Antakaa jotakin muuta...

-- Me toimitamme niin pian kuin voimme. Herra auttakoon teitä! -- Ja

Helvi puristi nopeasti vaimon laihaa kättä ja riensi Irjan jäljessä

ulos.

He kävelivät kiivaasti, unohtaen pyrkiä raitiovaunuihin. Elämän

musta puoli koko hirvittävässä pimeydessään oli heille näyttäytynyt,

vieläpä monta vertaa synkempänä kuin maalla Rahkasuolla. Kuinka oli

mahdollista, että he päivästä päivään olivat umpisilmin kulkeneet,

vaikka jo siellä saivat ensi herätyksen?

-- Minä revin pois nämä höyhenet hatustani! -- sanoi Irja kiihkeästi.

-- Ja tämä hamekin! Mikä minun panikin lähtemään lyhyellä

päällystakilla? Tiedätkö, Helvi, olisin tahtonut vajota maan alle

näitten vaatteitteni tähden. En minä koskaan ennen ole tullut sitä

ajatelleeksi, mutta siellä minusta tuntui, kuin olisin tehnyt suuren

synnin niitten kautta.

-- Minä ajattelin viinan kirousta, -- sanoi Helvi, ja häntä

pöyristytti, muistaessaan kurjia miehiä ja onnetonta perhettä.

-- Ennen olen aina nauranut raittiusintoilijoille, -- virkkoi Irja

miettiväisenä. -- Voi mimmoinen minä olen ollut ja kuinka paljon

laiminlyönyt! Mitä kaikkea minun vielä täytyykään nähdä ja oppia?

-- Meidän tulee oppia uhraamaan jotakin Jeesuksen tähden, -- sanoi

Helvi. -- En tahdo jaksaa lukea, kun ajattelen, mitä kaikkea pitäisi

tehdä sekä täällä että muualla. Kentiesi mieleni juuri sentähden onkin

usein niin rauhaton.

-- Minäkin tahdon koettaa tehdä parempaa kuin tähän asti, -- lausui

Irja vakavasti.

He olivat ehtineet kaupunkiin ja kulkivat juuri senaatintorin syrjää,

kun pari nuorukaista tuli heitä vastaan. Toinen nosti lakkiansa. Se oli

Manne. Helvi pysähdytti hänet, kun hän aikoi rientää ohitse.

-- No, minne kiire? En ole nähnyt sinua pitkään aikaan. Luetko niin

ahkerasti, vai mikä sinua on kiinnittänyt?

-- On minulla töitä oikein Porvoon mitalla. Tänään oli juuri suuret

laskukokeet, ja minä suoriuduinkin paremmin kuin moni, joka on lyseota

käynyt.

-- Onnea sitte! Etkä aikonut minulle edes ohimennen mitään kertoa!

-- Pitäisi joutua muualle. Päätimme muutamat toverit mennä vähän

hauskaa pitämään sen päälle.

-- Mihin te menette? -- kysyi Helvi levottomana, ymmärtämättä itsekään

mistä syystä.

-- En oikein tiedä -- tai ehkä pistäydymme Kämppiin...

-- Manne! -- huudahti Helvi. -- Sitä eivät opettajasi koskaan

suvaitsisi! Älä mene ravintolaan!

-- Hyvä Helvi, älä nyt hätäile. Voisinhan minä sinun tähtesi poiskin

jäädä, mutta kun tulin luvanneeksi... Ei minua sitäpaitsi semmoinen

pieni lysti ollenkaan pahenna, ja opettajilla taas ei ole siihen mitään

sanomista. Hyvästi nyt vaan!

-- Voi, muista Samulia! -- virkkoi Helvi tuskallisesti, pidättäen hänen

kättänsä. -- Sinä olet niin hyvällä alulla. Varo joutumasta huonojen

toverien ja väkijuomien pariin! Jos tietäisit, kuinka kauhean kodin me

juuri äskenkin näimme... juomarin kodin --

-- Samuli on renttu, -- sanoi Manne ylenkatseellisesti. -- Ja kai niitä

juoppojen pesiä Helsingissä on. Mutta minä näytän sinulle, Helvi, että

tulen kerran joksikin, jota sinun ei tarvitsekaan hävetä. Ole rauhassa

minusta!

-- Kaikkea ikävää tänään! -- huoahti Helvi Mannen mentyä. -- Hyvä, että

illalla saamme virkistyä ja rauhoittua raamatunlukupiirin kokouksessa.

Miksi ei Mannekin yhtynyt Nuorten miesten kristilliseen yhdistykseen,

kun Ensio pyysi! -- --

Kun tytöt saapuivat kotiin, oli heitä jo levottomuudella kaivattu,

ja tohtorinna ihan kauhistui, kuullessaan, millaisessa paikassa he

olivat olleet. Se ei enää ikinä saisi tapahtua. Kaikista rukouksista

huolimatta tohtorikin kielsi heitä menemästä toiste Vilkille tai muihin

Helsingin köyhälistön koteihin. Hän lupasi kyllä Irjan tähden antaa

niin paljon apua perheelle kuin vastaiseksi tarvittiin, mutta se oli

tapahtuva hyväntekeväisyysyhdistyksen tai kaupunginlähetyksen kautta.

Tyttöjen ei sopinut lähteä kaupungin laidoille näkemään kaikenlaista

surkeutta ja ehkä itse joutumaan vaaroille alttiiksi.

-- Jos Ensio tulisi mukaan? -- uskalsi Helvi ehdotella.

-- Ei ole hyvä, että Ensiokaan sinne menee. Kun meillä kerran on

järjestettyä hyväntekeväisyyttä, on paras sitä käyttää.

-- Eipähän näitäkään sieltä voitu auttaa! -- huudahti Irja. -- Kuinka

yhdistyksen voimat kaikkeen riittäisivät?

-- Ja sinunko voimasi sitte paremmin, pikku sirkka? -- virkkoi tohtori

hymyillen ja nipistäen hänen punaista poskeansa. -- Tule vähän

soittamaan minulle, ennenkuin menen sairaiden luo!

-- -- Pari tuntia myöhemmin, illan jo pimetessä, kokoontui kuusi

naisylioppilasta, niiden joukossa myöskin Helvi ja Irja, erään toverin

hiljaiseen huoneeseen. He tervehtivät toisiaan iloisesti, kävivät sitte

kohta pöydän ympärille istumaan ja kumartuivat rukoukseen, jonka yksi

lausui ääneen.

-- Kiitos, Herra, tästä rauhan hetkestä keskellä elämän levotonta

monipuuhaisuutta! Kiitos siitä, että me toverit saamme yhdessä tulla

luoksesi ja armostasi tukea toisiamme taivaan tiellä! Puhu meille

sanassasi, valmista sydämemme sinulle, ota meidät kokonaan!...

He avasivat raamattunsa ja lukivat Johanneksen evankeliumin 13. luvun

loppupuolen:

-- -- "Uuden käskyn minä teille annan, että te rakastaisitte toisianne,

niinkuin minä teitä rakastin" -- --

Rakkautta ystävien kesken, rakkautta vihollisiakin kohtaan, rakkautta

niille, jotka kärsivät, ja niille, jotka eivät Jeesuksen ääretöntä

rakkautta ole omistaneet tai eivät kenties koskaan siitä kuulleetkaan --

Sitte jälleen rukous taivaallisen rakkauselämän heräämisestä ja

kehittymisestä, ja sitte yksinkertainen laulu, lähtevä nuorten,

lämpimien sydänten syvyydestä:

-- "Kallehin Jeesus, rakastan sua,

sä mua kuoloon rakastithan" --

Helvi lauloi sen luonnollisena tunnustuksenansa, kuten toisetkin

toverit, mutta Irja toisti sanat kuiskaten, ja kyyneleet vierähtelivät

hänen silmistänsä. Mikä ihmeellinen päivä monine vaikutelmineen! Se oli

jäävä hänelle unohtumattomaksi. Hän oli uskonut, syventymättä siihen

elämään, jonka ydin on rakkaus. Nyt hän aavistuksena tunsi sen voiman,

ja samalla hän oli päätöksensä tehnyt.