IV

Haapalehto, Lindin perheen kesähuvila, oli aivan ennallansa. Yhtä

solakkana se torninensa kohosi haapojen helmasta, yhtä juhlallisena

Honkaharju sitä vartioi, ja yhtä iloisina Saimaan sinilaineet

lipattelivat sen ympärillä kuin viisi kesää takaperin. Puutarhan puut

vaan lupasivat runsaammin hedelmiä, ja kukkien sarja heloitti entistään

monivärisempänä ja muhkeampana.

Monena kesänä oli tohtorinna asunut siellä yksin nuorten kanssa, sillä

virkatoimet olivat pidättäneet hänen miestänsä Helsingissä. Nyt vihdoin

tohtori taas oli voinut hankkia vapautta vetäytyäkseen virkistymään

luonnon hiljaisuuteen ja perheensä piiriin. He kaikki nauttivat tänä

vuonna kesästänsä enemmän kuin pitkiin aikoihin.

Mutta oman levon tähden nuoret eivät suinkaan unohtaneet kouluansakaan,

joka jo oli kuudetta kesää toimessa. Siitä oli tullut lempilapsi,

jota he kilvan hoitelivat, ja siksi se olikin kauniisti kasvanut ja

edistynyt. Haapalehdon suuri veranda oli vähitellen käynyt sille

riittämättömäksi. Jo pari vuotta sitte opettajat olivat siirtyneet

itse työmaalle, kylään, ja hoitivat nyt kaksiluokkaista koulua, joka

oli sijoitettu varakkaimman talon avariin suojiin. Varsinaiset tunnit

olivat kahtena arki-iltana. Sunnuntaisin Helvi oli alkanut pitää

pyhäkoulua pienokaisille, mutta pian oli Ensiokin tarvittu avuksi, kun

vanhemmat mielellään lähettivät myöskin isompia lapsiansa "selitystä"

kuulemaan. Olipa joskus aikaihmisillekin puheita tai esitelmiä.

He olivat oppineet rakastamaan kylän kansaa, ja kansa rakasti heitä.

Sentähden tämä työ oli heidän yhteinen ilonsa.

Pyhäkoulusta he parhaillaan keskustelivat eräänä kauniina heinäkuun

lauvantaina. Helvi ja Irja istuivat keinulaudalla puhdistamassa

vihanneksia, ja Ensio piirteli hiekkaa kepillänsä miettiväisen

näköisenä.

-- Me lykkäämme sen illaksi, -- arveli Irja.

-- Tulee liian myöhäistä. Aikaa on mahdoton laskea aivan tarkasti, kun

on kysymys matkasta vetten taakse.

-- Kyllä minä jään kotiin, sehän on selvintä, -- sanoi Ensio.

He olivat kuulleet, että kirkolla piti pidettämän lähetysjuhla.

Haapalehtolaiset eivät säännöllisesti käyneet kirkossa, koska oli pitkä

venematka, mutta jonkun kerran kesässä nuoriso ja palvelijat sinne

kumminkin lähtivät. Nyt olisi kaikkien mielestä ollut sopiva päivä.

-- Miksi juuri sinä jäisit? -- kysyi Irja Ensiolta. -- Yhtä hyvin minä.

-- Ethän sinä tavallisesti opetakaan pyhäkoulussa, -- virkkoi Helvi. --

Mutta minä jään. Minun velvollisuuteni se lähinnä on, koska minä siihen

ensin ryhdyinkin.

Kenenkään mieleen ei johtunut, että koulu olisi heitetty pitämättä.

Kyllä heidän täytyi järjestää asia lasten eduksi.

-- Helvin tai minun on jääminen, -- sanoi Ensio päättävästi. -- Kuinka

me olisimme niin itsekkäät, että työntäisimme oman työmme Irjalle? Hän

ainakin lähtee; ja sinä, Helvi -- mene hänen kanssansa! Sinä varmaankin

rakastat lähetystyötä eniten meistä, ja sinulla on kokouksesta suurin

hyöty. Me kotolaiset saamme sitte sinun kauttasi tarkasti kuulla

kaikesta.

Sillä tavalla asia lopuksi päätettiin. Miili, sisätyttö, sai lähteä

mukaan soutajaksi, ja muutamia kyläläisiä luvattiin myöskin ottaa

veneeseen.

Tohtori ja tohtorinna vielä nukkuivat, mutta Ensio laittautui

rannalle venettä työntämään, kun matkue varhain sunnuntaiaamuna

lähti liikkeelle. Saimaan pinta oli tyyni kuin kuvastin; airot vaan

muodostelivat väreitä ja pudottivat pisaroita, jotka helminä kiilsivät

auringon valossa. Ei rannoilla lehti liikkunut, ei kukka kumartunut.

Sunnuntain syvä juhlallisuus, ikäänkuin rukouksen rauha lepäsi yli

luonnon. Lintuset vaan ääneensä ylistivät Luojaa sekä erikseen

oksillansa että kirkkaissa kuoroissa.

Irja alkoi laulaa, jotta kajahteli rannan vuorissa:

-- "Tuhanten rantain partahilla

heräjä, armas synnyinmaa!" --

Muut venheessä olijat kuuntelivat ääneti. Mutta viimeisten,

hopeanheleiden sävelten kaiuttua loppuun ei kuulunut kättentaputuksia,

kuten kaupungissa. Mäkituvan Anna muori virkkoi vapisevalla äänellänsä:

-- Neidillä on hyvä laulun lahja. Ettekö tahtoisi laulaa jotakin

Siionin kanteleesta, koska nyt ollaan juhlille menossa ja on

rukouspäiväkin? Irja punastui, kun huomasi häirinneensä eukon

sunnuntaitunnelmaa. Hän etsi muististaan, mutta ei päässyt kiinni

mihinkään sopivaan lauluun. Muutamissa puhuttiin synnistä, toisissa

katumuksesta, toisissa ylistettiin ristiinnaulittua Jumalan karitsaa.

Ei hän voinut sellaista laulaa, kun sydän oli täynnä pulppuilevaa iloa

maailman ja elämän ihanuudesta. Silloin Helvi pyysi heitä kaikkia

yhtymään ja alotti laulun:

-- "Aamu armahainen,

joki juokseva,

koski kuohuvainen

kaikuu kiitosta."

Pian oli Irjakin mukana. Mutta laulu loppui, ja Helvi valitsi uuden:

-- "Täältä puolehen ylhäisen maan

vaan nyt uskossa katsellahan --"

Anna muorin himmeissä silmissä oli onnen loiste, ja hän veisasi

hartaasti, hiljaa huojutellen kumaraa vartaloansa. Torppari Aakula

hyräili joukkoon, sillä hän ei osannut sanoja, mutta hänen vaimonsa

ja Aino tyttönsä, joka juhannuksena oli ripille päässyt, lauloivat

varmoina, kimein äänin kaikki värsyt päästä päähän. Ainoastaan Miili

ja Irja kuuntelivat. Irja oli yrittänyt mukaan, mutta lakkasi kohta.

Hänestä tuntui teeskentelyltä laulaa ylhäisestä maasta, jota hän ei

vielä kaivannut...

Mutta Helvi alkoi laulun toisensa perästä, ja matka sujui nopeaan.

Kellojen kutsuvasti kumahdellessa vene laski kirkkorantaan, jossa

lepäsi jo alus aluksen vieressä. Mäki oli väkeä mustanansa.

Juuri nyt kaikki rupesivat tulvaamaan sisälle kirkkoon, ja sinne

Haapalehtolaistenkin oli suoraan mentävä, jos tahtoivat ehtiä

jumalanpalveluksen alkuun.

Saarna oli vaillinainen muodoltansa, laulu korvia särkevää, penkeissä

ahdasta ja ilma tukahduttavan raskas ja ummehtunut. Irja kääntelihe

levottomasti, mutta Helvi ei sitä paljon huomannutkaan. Hänen sydämensä

riemuitsi:

-- Minä olen Isän huoneessa!

Mitä aina saa, sitä ei tiedä kaivata. Mutta pitkinä sunnuntaina

Haapalehdossa hän oli usein ikävöinnyt Herran temppeliin kuten peura

vesilähteille. Hän ei tietänyt, mikä täällä oikeastaan hänen janoansa

sammutti; sen hän vaan tunsi, että hänen oli hyvä olla.

Kirkosta ulos tullessa hohti Tauno Brofeltin valkoinen lakki Irjaa

ja Helviä vastaan. Hän oli nähnyt Haapalehdon "Sotkan" rannassa ja

sanoi tulleensa katsomaan, keitä se oli siivillänsä kantanut. Nyt piti

tyttöjen välttämättä tulla hänen kotiinsa kahville ja päivälliselle.

-- Me aioimme mennä pappilaan, -- esteli Irja. -- Sinne olemme

vierailunvelassa.

-- Sitähän minä pelkäsin, ja siksi pidinkin varani. Nyt ei mikään auta!

-- virkkoi hän veitikkamaisesti.

Eikä auttanutkaan. Nimismiehen talolle mentiin, ja vastaanotto oli

erittäin sydämellinen. Kukin tahtoi tavallaan osansa tervetulleista

vieraista. Taunon nuoremmat sisarukset tuskin antoivat heille

"kirkkokahvirauhaa", ennenkuin houkuttelivat heitä puiston kentälle

krokettia lyömään.

-- Lähetyspuheethan alkavat aivan heti, -- huomautti Helvi. -- Emme nyt

voi ruveta leikkimään.

-- Aiotteko todellakin niitä kuulla? -- kysyi Tauno. -- Ettekö jo

väsyneet kylliksi kirkossa?

-- Ei se kannata, -- vakuutti Aura, vanhin tytöistä. -- Siellä kuuluu

esiintyvän joku kuljeksiva kirjainkaupustelija tai mikähän lienee. Ja

mäellä ihan nääntyy kuumuuteen. Jääkää meille!

Irja seisoi epäröiden. Krokettipeli viehätti, ja pitkäveteiset puheet

pelottivat jo ennakolta. Mutta Helvi pyysi isäntäväeltä anteeksi

ja sanoi, ettei hän ainakaan tahtonut laiminlyödä juhlaa, koska he

etupäässä sentähden olivat tulleetkin. Irjaakin rupesi kaduttamaan.

Mitä hän oikeastaan täällä teki? Olihan hän päättänyt välttää Taunoa,

mikäli loukkaamatta voi.

-- Jos menisimme edes vähän katsomaan, -- arveli hän.

Ei se juuri huvittanut Brofeltin nuoria, mutta he lähtivät kuitenkin

seuraksi. Laulu jo kaikui mäeltä, joita oli täynnä kansaa.

-- "Herra lausuu, Herra lausuu:

anna sydämes --"

-- Minä luulen, että ne veisaavat "Ukko Noaa"! -- sanoi Tauno

tyvenesti, ivan välke silmissä.

Toiset, Aura, Aarno ja Hella, rupesivat nauraa hihittämään. Irjasta

tuntui sävelmä yhtä vastenmieliseltä kun toveriensa puhekin, eikä hän

sentähden saanut mitään sanotuksi; mutta Helvin povi kuohahti, ja hän

lausui vakavasti: -- Minä toivon, että ette tulleet tekemään kansan

hartaudesta pilkkaa!

Nauru taukosi ja kasvot nyrpistyivät, mutta kukaan ei vastannut, sillä

oltiin jo joukon kohdalla. He istuutuivat ruoholle muiden viereen, ja

samassa puhuja nousikin lavalle.

"Kirjainkaupustelija" hän ei ollut, vaan kotimaassa oleskeleva

lähetyssaarnaaja. Puhe oli koreilematon ja kenties liian pitkä, mutta

siinä oli kokemuksen lämpöä, joka voitti yksinkertaisen kansan sydämen

ja vei Helvin täydellisesti mukanaan. Irjakin kuunteli tarkkaan,

ja Brofeltin nuoret istuivat hiljaa loppuun saakka. Mutta sitte

Hella nousi, nykäisi Irjaa ja kysyi, eikö nyt heti mentäisi, jotta

ehdittäisiin edes yksi krokettipeli ennen päivällistä. Hän olikin

varsin valmis, sillä häntä jo tosiaan väsytti. Helvi yksin jäi jatkoa

odottamaan.

Taikka ei sitä oikeastaan; sillä seuraavan laulun ja puheen

sisällyksestä ei hän paljoa tietänyt. Hän ajatteli lähetyssaarnaajan

viimeisiä vakavia sanoja: -- Tänään, jos kuulette Herran äänen, älkää

paaduttako sydäntänne! Kuka on valmis Herralle vastaamaan: "Tässä olen,

lähetä minut"?

Mitä Helvi odotti? Miksi ei hänen sydämensä vastannut?

Vuosi vuodelta hän oli yhä enemmän kasvanut kiinni lähetysaatteeseen.

Siitä saakka kuin hän äitinsä kuolinvuoteen ääressä sai

lähetyssiunauksen, hän ei enää voinut asiaa mielestänsä poistaa, vaikka

hän viime vuosina harvoin oli puhunut siitä. Sitä useammin hän oli sen

puolesta rukoillut, lukenut lähetyskirjallisuutta ja pannut ropoja

säästölaatikkoonsa, milloin hänellä omaa rahaa oli. Äidin muisto ja

lähetystyö olivat eroamattomasti yhtyneet hänen ajatuksissaan, ja kun

hän tulevaisuutta kuvitteli, näki hän aina muiden mahdollisuuksien

edellä Intian palmulehdot, joissa hän kulki pakanain opettajana --

Ja kuitenkin tuo kaikki tuntui olevan hämärässä etäisyydessä -- jotakin

sellaista, jolla ei nykyhetken kanssa ollut mitään tekemistä. _Nyt_

hän oli kesälupaa viettävä ylioppilas, ja syksyllä hänestä taas tuli

jatkolainen. Sitte hän kyllä tahtoi ryhtyä varsinaisiin valmistuksiin,

sairaanhoidon ja englanninkielen oppimiseen; mutta ei lähteäksensä

lähetysmaille niin pian kuin suinkin, vaan ehkä kerran -- kerran,

määräämättömän ajan perästä... Ei hän siitä nyt vielä tahtonut edes

kellekään kertoa.

Miksi niin? Eikö Herra _juuri tänään_ kutsunut häntä?

Ei, ei. Hän ei vielä ollut kelvollinen. Tuntui niin kummalliselta,

aivan kuin olisi ollut jotakin hänen ja Jumalan välillä. Siitä

tunteesta hän luuli päässeensä aikoja sitte, ainakin jo silloin kuin

hän erkani maailmallisista seuroista. Mutta tällä hetkellä se taas

ahdisti häntä entisellä voimalla. Mikä se oli? Mitä Herra häneltä vaati?

Kansa hänen ympärillänsä lauloi hartaasti, hitain sävelin, ikäänkuin

pannakseen painoa joka sanalle:

-- "Sellaisnaan, sellaisnaan,

tule aivan sellaisnaan!"

Helvin pää vaipui alas, ja suuret kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

Sellaisenaan Jeesuksen luo, sellaisenaan alttiisti hänen aseeksensa,

jotta hän saisi ottaa pois esteet Hengen työltä ja johdattaa tahtonsa

tietä!

Halusiko hän sitä vilpittömästi? Oliko hän valmis? Oi, varmaan, koko

sydämestään -- -- --

Ei hän ollut Brofeltin nuorten mieleinen vieras, tullessaan

heidän meluavaan seuraansa. Hän kyllä koetti olla huomaavainen ja

ystävällinen, mutta unohtui tuon tuostakin omiin ajatuksiinsa; ja

hänestä tuntui helpotukselta, kun Irjakaan ei näyttänyt oikein

viihtyvän, vaan rupesi pyrkimään kotiin jo aikaisemmin iltapäivällä.

Vastustelemisesta huolimatta he kiittäen jättivät jäähyväiset, etsivät

seuralaisensa kirkonmäeltä ja lähtivät paluumatkalle.

Aakulan isäntä ja emäntä soutivat toisella, Aino ja Miili toisella

airoparilla. Hiljainen tyytyväisyys kuvastui heidän kasvoillaan,

eivätkä he aluksi virkkaneet mitään, vetivät vaan tarmonsa takaa. Anna

muori istui onnellisena, kädet ristissä, ja huoahti kerran: -- Se oli

siunattu päivä! -- Mutta Irja ei ollut yhtä iloinen kuin mennessä, ja

Helvin sydän sykki rauhattomana.

V

-- Tartu tähän oksaan! Kas noin. Nyt ulotut ottamaan kädestäni kiinni

ja voit hypätä.

Pitkällä harppauksella Irjan onnistui töin tuskin päästä isommalle

mättäälle, jolle Ensio ja Helvi olivat vastakkaiselta puolelta tulleet.

Vesi pursusi ylös hänen ympärillään, ja toinen jalka kastui nilkkaa

myöten.

-- Ei haittaa! -- vakuutti hän iloisesti. -- Rohkea rokkansa löytää.

Minä etsin pahimmat paikat, ja sentähden minulla onkin lakkoja melkein

niin paljon kuin teillä yhteensä. Mutta nälkä minun on, niin että

söisin ne kaikki saman tien, jos kehtaisin.

He olivat koko aamun olleet muuramien poiminnassa muutamien kilometrien

päässä Haapalehdosta. Nyt alkoi jo päivällisaika lähestyä.

-- Olimme ajattelemattomat, kun emme ottaneet evästä mukaan, -- sanoi

Helvi. -- Mikä nyt muu auttaa, kuin kiireimmiten palata kotiin. Johan

korit ovatkin melkein täynnä.

-- Ei, mutta täällä pitäisi olla mökki lähitteillä, -- johtui Ension

mieleen. -- Muistatteko sen pienen, kirkassilmäisen tytön, joka muutama

päivä sitte kävi meille muuramia kaupittelemassa? Hän sanoi olevansa

Rahkasuon tyköä, ja sehän on juuri tämä. Lähdetään hakemaan, niin

saamme juustoa ja viilipiimää!

Irja oli ihastuksissaan ehdotuksesta. Se oli vielä hauskempaa kuin

piilotetun esineen etsiminen ennen lapsena. Mitä oli huvimatka ilman

jonkinmoista seikkailua? Nyt vaan kilpaa eri haaroille!

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Ensio alkoi huhuilla tytöille. Hän oli

keksinyt niittykaistaleen vähän matkan päässä suon etelälaidasta, ja

sen kupeelta vei polku syvemmälle metsään. Sitä tietä kaiketi oli

mentävä.

Pian hongikko harvenikin. Tuli näkyviin kitukasvuinen ruismaa,

vähäinen perunapelto ja matala mökki, kuten harmaa erakko aluettaan

vartioimassa. Elävää olentoa ei liikkunut missään, ja tuvan ovi oli

suljettu.

-- Siellä ei olla kotona, -- sanoi Irja pahoillaan, pettymys

kuvastuneena kasvoihin.

-- Odotappas, naputetaan ovea.

Ension kolkutukseen vastasi pelokas lapsen ääni: -- Kuka se on?

-- Täällä on Haapalehdon herrasväkeä, -- huusi Irja. -- Laske vaan

huoletta sisään!

Ovi aukeni, ja pienet kalpeat kasvot kurkistivat arasti sen raosta.

Tyttö näytti joutuvan kovasti hämilleen, niiasi ja vetäytyi syrjään.

-- Pikku Nannahan tämä on, meidän marjakauppiaamme, -- sanoi Helvi

ystävällisesti taputellen tyttöä. -- Sinäkö täällä oleskelet yksin

suljettujen ovien takana? Missä isäsi ja äitisi ovat?

-- Äiti lähti kylälle hakemaan ruokaa, -- sanoi tyttö. -- Isä makaa

tuolla.

Nyt vasta he huomasivat miehen, joka oli pitkänään vuoteella uunin

pielessä. Kova kärsimys oli lyönyt leimansa hänen suunsa ympärille, ja

tuska puhui levottomasti harhailevista silmistä, jotka eivät mitään

tajua ilmaisseet. Samassa hän alkoi puhua sekavia, katkonaisia sanoja.

Pikku Nanna värähti ja painautui likemmäksi Helviä.

-- Mikä isää vaivaa? -- kysyi Ensio.

-- Hän löi kirveellä jalkaansa, ollessaan työssä, ja siitä asti hän on

maannut. Minua niin pelottaa, kun äiti on poissa!

-- Älä pelkää, pikku kultani, -- sanoi Irja; mutta hänestä itsestäänkin

tuntui tukalalta, eikä hän tietänyt, miten menetellä. Sen hän vaan

käsitti, ettei tässä tullut kysymykseen viilipiimän pyytäminen.

Helvin katse oli sillä välin kiertänyt huoneen kaikki sopet, ja

jokaisesta puute ja kurjuus irvisti häntä vastaan. Ilma oli kuuma ja

vastenmielinen; sairasta mahtoi janottaa.

-- Onko täällä vettä? -- kysyi hän Nannalta.

-- Lähteessä on. Mutta äiti unohti tuoda, enkä minä uskaltanut jättää

isää.

-- Minä lähden noutamaan, -- sanoi Ensio. -- Anna minulle astia ja tule

näyttämään, mihin päin pitää mennä!

Tyttö ujosteli, vaan ei rohjennut estääkään. Hän astui porstuaan

sankoa ottaakseen, mutta jäi kuten kivettyneenä tuijottamaan Lindin

nuorten marjakoppia, jotka olivat siinä rivissä. Yhtäkkiä hän purskahti

haikeaan itkuun.

-- Mikä nyt? -- tiedustelivat vieraat.

Vasta pitkien nyyhkytysten perästä se tuli selville. Äiti oli koettanut

saada kangastansa valmiiksi ja odottanut isän paranevan, mutta isä

tuli vaan huonommaksi, ja viisitoista kyynärää oli vielä kutomatta.

Oli täytynyt syödä hyvin pikkuisen, että ruoka riittäisi. Eikä se

kuitenkaan riittänyt, sillä täksi päiväksi ei ollut enää mitään. Äiti

oli mennyt nyt pyytämään leipää velaksi. Iltapäivällä hän aikoi jättää

kankaansa kesken ja poimia suolta muuramia, saadakseen edes vähän

rahaa. Mutta tuossa ne nyt olivat... eikä äidille varmaan jäänytkään

marjoja...

Ensio ja Helvi kuuntelivat osaaottavasti, ja Irja nyyhkytti ääneensä

tytön mukana. Ei hän ollut milloinkaan tällaista kurjuutta nähnyt

eikä edes käsittänyt olevan. He olivat nauraen ja iloiten poimineet

noita muuramia, joita lapsi nyt itki, tietämättä, että ryöstivät hänen

hätäleipänsä. Irja kuiskasi toisille, että hän tahtoi heti antaa ne

kaikki Nannalle, jolle ne oikeastaan kuuluivat.

-- En tiedä, olisiko se viisasta, -- tuumi Ensio, kun he olivat

vetäytyneet pihalle neuvottelemaan. -- Eiköhän ole parempi, että

paikalla riennämme kotiin marjoinemme, koska kerran olemme ne poimineet

ja ne siis ovat meidän. Tädille he kuitenkin tulisivat niitä myymään.

Hankitaan heille sen sijaan suorastaan ruokaa ja muuta apua.

-- Niin minustakin, -- sanoi Helvi. -- Mutta emme voi jättää lasta

tänne pelkäämään ja itkemään. Nouda vettä, hyvä Ensio, ja menkää te

sitte kiireimmiten hankkimaan kotoa, mitä täällä tarvitaan. Täti kyllä

lähettää Miilin tuomaan, ja minä odotan niin kauvan. -- --

Puolen tunnin kuluttua Helvi oli tuvassa yksin sairaan miehen ja pikku

Nannan kanssa. Hän tunsi itsensä araksi ja taitamattomaksi, mutta sen

ohella hiljainen riemu täytti hänen sydämensä. Tämä oli hänestä kuin

esiharjoitus siihen työhön, jota hän ajatteli elämänsä tehtäväksi.

Helpompaa se tosin oli, niin, tietysti paljon helpompaa, koska hän nyt

oli kristityssä kodissa; mutta se oli kuitenkin työtä muiden hyväksi,

kurjuuden lievittämiseksi. Ja kenties täällä kyllä tarvittiin myöskin

sitä, mitä hän kerran tahtoi mennä viemään kaukaisille maille: Jumalan

sanan lohdutusta...

-- Auta minua, Herra! -- huokasi hän sydämensä pohjasta.

Sitte hän päättävästi lähestyi sairasta vesikuppeineen, kohotti

hänen päätänsä ja laski astian hänen huulillensa. Mies joi ahnaasti

ja vaipui tilalleen rauhallisempana. Helvi pyysi Nannalta puhtaan

rievun, kostutti hänen kasvojansa, pyyhki hänen kaulaansa ja hoiteli

häntä hellävaroen kuten heikkoa lasta. Sairas ei vastustellut; hänestä

nähtävästi tuntui hyvältä, vaikkei hän ollut siksi tunnoillaan, että

olisi käsittänyt, mitä tehtiin. Mutta vaikein asia oli jäljellä. Helvi

ymmärsi, että hänen ensi sijassa olisi pitänyt tarkastaa haavaa,

ja sitä hän pelkäsi. Uudestaan hänen täytyi huoata apua ja voimaa

Jumalalta, ennenkuin hän rohkeni peitettä nostaa ja ruveta käärimään

pois likaisia ryysyjä jalan ympäriltä.

Mies päästi valittavan äänen, kuten karhu, jonka rintaan keihäs

isketään, ja Helvi säpsähti. Siinä olikin jo avoin haava hänen

edessään, pahan näköiseksi ärtyneenä ja aivan hoitamattomana. Helviä

pöyristytti; kädet eivät tahtoneet totella, kun hän koetti ryhtyä sitä

pesemään. Sairaskin kävi levottomaksi. Hän äänteli, ähkyi, huitoi

hurjasti käsillään ja pyrki nousemaan, mutta ei voinut. Helvin koko

ruumis vapisi. Ehkä hän ei tietänytkään, mitä tässä oli tehtävä, vaan

pahensi asiaa yrityksillänsä. Mutta ei hän tähänkään tilaan voinut

mies parkaa jättää; sen täytyi tapahtua. Hän kokosi kaiken tarmonsa,

puhdisti haavan varovaisesti, kevein käsin, sairaan rimpuillessa ja

tuskaillessa, kietoi sitte kääreiden puutteessa nenäliinansa sen

ympärille ja peitti hänet jälleen.

Päästyään ankarasta jännityksestänsä Helvi jäi voipuneena istumaan

Nannan viereen, joka uteliaana oli hiipinyt hänen luoksensa. Hän ei

ensin kiinnittänyt tyttöön mitään huomiota, sillä yksi ainoa ajatus

liikkui hänen mielessään: -- Jospa jo olisin käynyt sairaanhoitajan

opissa, että oikein ymmärtäisin auttaa! -- Hetken perästä hän kuitenkin

palasi todellisuuteen ja sen vaatimuksiin. Sairas oli taas tyyntynyt ja

makasi aivan hiljaa; ehkä hän saisi nukkua, jos ei mikään häiritsisi.

Helvi tarttui Nannan käteen, vei hänet kanssansa portaille istumaan ja

jätti mennessänsä tuvan oven auki, jotta raitis ilma pääsi virtailemaan

ummehtuneeseen huoneeseen.

He puhelivat jo aivan tuttavallisesti, kun Nannan äiti vähän ajan

kuluttua palasi kylämatkaltansa. Hän hämmästyi suuresti nähdessään

vieraan neidin tupansa kynnyksellä ja heltyi itkemään kuullessansa

mitä oli tapahtunut. Vaimo parka oli ollut heikkoudesta ja huolista

ihan nääntymäisillään. Oli hän tosin ensi hätään saanut leipää

kylästä, mutta hän tiesi, ettei sillä pitkälle päässyt, ja raskasta

oli kerjääminen siihen tottumattomalle. Nyt tuli avun toivo kokonaan

odottamatta.

-- Jumala siunatkoon herrasväkeä! -- nyyhki hän. -- En tiedä, kuinka

kiittäisin...

-- Emmehän vielä mitään ole saaneet aikaan, -- sanoi Helvi. -- Vaan me

koetamme teitä auttaa, miten voimme. Älkää meitä kiittäkö, se on rakas

velvollisuutemme.

-- Ja Antti, joka oikein rauhassa nukkuu! -- huudahti vaimo iloisena,

astuessaan sisälle. -- En minä ymmärrä, mitä neiti on tehnyt...

-- Jumalan kiitos! -- kuiskasi Helvi loistavin silmin. -- Minä en

mitään ole osannut, mutta Herra voi olla heikoimmissakin väkevä. Hän

tuo teille avun tahtonsa mukaan.

Se tulikin runsaana ja täydellisenä. Tohtorinna lähetti palvelijan

mukana koko korillisen ruokaa ja muita tarpeita, ja itse tohtori

meni Irjan hartaasta pyynnöstä sairasta katsomaan. Haava oli

kyllä arveluttavasti pahentunut pitkällisen laiminlyönnin tähden,

joten sen hoito vaati aikaa. Mutta ennenkuin Lindiläiset taas

lähtivät kesäilloiltansa, oli jatkuneen avun kautta Rahkasuon Antti

työvoimissaan ja perhe turvattuna. Hartaat siunaukset seurasivat

herrasväkeä pääkaupunkiin, ja köyhässä kodissa oli tullut eläväksi

vakuutus, että "Herra lyö ja parantaa jälleen" eikä hylkää, vaikka

koetteleekin.

Tohtori ja tohtorinna olivat tyytyväisiä asian onnellisesta

päättymisestä, mutta eivät juuri ajatelleet sitä sen enempää. Perheen

nuoriin sitävastoin tämä aika oli jättänyt syvän vaikutuksen. He

olivat monta kertaa matkan pituudesta huolimatta kävelleet Rahkasuolle

ja viettäneet mökissä tuntikausia lukien raamattua tai hyviä

käytännöllisiä kirjasia, keskustellen, neuvoen siisteyttä ja auttaen

hoidossa, aina sen mukaan, mitä he kukin parhaiten osasivat. Tuntui

niin suloiselta tuottaa todellista hyötyä muille. Oli kyläkoulussa

opettaminenkin antanut heille paljon iloa, mutta se oli osaksi

toisenlaista. Siellä oli juhlahetket, täällä arkielämä. Suon mökissä

heille aukeni kärsimysten syvyydet, ja pinnalta, jolla tähän asti

olivat liikkuneet, he tunkivat kansan sydämeen. He olivat auttajia ja

opettajia, mutta vielä paljon suuremmassa määrässä oppilaita, joille

elämä puhui vakavaa kieltänsä.

Silloin heidän ajatuksensa eri teitä kulkivat tulevaisuuteen.

-- Kunpa oikein voisin unohtaa itseni ja antaa uhrautuvan rakkauteni

Suomelle ja sen kansalle! -- ajatteli Irja. -- Jos jäisin tänne maalle

köyhien, onnettomien ja taitamattomien auttajaksi, silloin elämäni

saisi sisällystä. Minä tahdon oppia sillä tavalla palvelemaan maatani.

-- Jumala minua auttakoon kypsymään vastuunalaiseen tehtävääni, kansan

paimeneksi, sielujen johtajaksi taivaan tielle! -- kohosi huokaus

Ension sydämestä. -- Vielä minulla on niin vähän annettavaa. Täällä

tarvittiin lohdutusta ja kehoitusta, ja siinäkin tunsin olevani aivan

tyhjä ja köyhä. Miten sitte siellä, missä synnin nuhteleminen, armon

julistaminen, varsinainen pelastustyö tulee kysymykseen? Minun täytyy

päästä paljon lähemmäksi Vapahtajaa...

Mutta Helvi kuiskasi; -- Herra, Herra, valmista minut palvelijaksesi

_kaikkein kurjimpiesi_ keskuuteen! Nämä tuntevat sinun sanasi. Anna

minun kerran saattaa se niille, jotka eivät ole sitä koskaan kuulleet!

ja lähetä muitakin, lähetä monta etäisille elovainioillesi! Myöskin

minun ystäviäni... Pane, Herra, lähetysasia heidän sydämillensä...

niiden sydämille, jotka ovat minulle rakkaat... Oi Herra... puhu --

Ensiollekin!...