Helvi keinutteli tuolissaan hiljaa, silmät ummessa. Kello löi yksi.
Kaikki oli äänetöntä ympärillä.
Miksi hän oikeastaan odotti? Ehkä Irja ja Ensio viipyivät aamuun asti.
Eihän hän ennenkään ollut ylhäällä istunut, kun Irja oli tanssiaisissa.
Niin, jospa menisikin levolle.
Tai ehkei vielä juuri. Tässä oli niin hyvä miettiä ja uneksia
valveillaan. He viettivät siellä Ension maisterin vihkiäisiä, hän
täällä. Mutta ajatuksissa he saattoivat olla toistensa luona.
Vihreä seppele Ension vaaleilla kiharoilla -- kuinka se oli sopinut
hyvin... Onnellinen Irja, joka oli saanut sen lehti lehdeltä sitoa!
Tietysti, olihan hän sisar... Hän oli niin kaunis, että hän Helvin
mielestä erottautui kaikkien muiden seppeleensitojatarten joukosta.
Ruusut hehkuivat hänen hiuksissaan ja rinnallaan, ja kädessä hänellä
oli Ension antama kukkavihko, sekin pelkistä ruusuista...
Niin, ruusut olivat Irjaa varten. Hänelle, Helville, riittivät metsän
ujot kielot ja se syrjäinen paikka, josta hän katseli valkoista
neitoparvea ja seppelöittäviä nuorukaisia. Hän iloitsi koko sydämestään
Irjan ilosta, mutta vielä enemmän siitä, että Ensio oli taas päässyt
yhden taipaleen päähän ja sai ruveta valmistumaan varsinaiseen
kutsumukseensa.
Ensio Herran palvelijana! Se oli oleva ihanaa. Papiksi hän oli jo
poikana halunnut, ja tämä toivo oli käynyt sitä selvemmäksi, mitä
enemmän hänen sydämensä tietoisesti avautui Herralle. Niin hän oli
kerran itse sanonut. Kummallista, että hänen toverinsa valittivat
häntä umpimieliseksi eivätkä sanoneet oikein olevansa selvillä hänen
uskonnollisesta kannastaan. Helvi kyllä sen tiesi. Siitä oli jo
muutama vuosi, kun he eräänä iltana istuivat yhdessä ja alkoivat
puhua sydämensä sisimmistä asioista. Helvi oli sanonut lapsesta asti
kuuluneensa Herralle, ja vaikka hän oli lakkaamatta langennut, oli
Herra nostanut aina uudestaan. Silloin oli hän nähnyt Ension silmissä
kuten kyynelten kiillon. -- Minä olen _kaivannut_ lapsuudestani asti,
-- oli hän vastannut. Ja Helvi lisäsi: -- Joka etsii, hän löytää.
Sen illan jälkeen heidän välillään oli syntynyt ihan toisenlainen suhde
kuin ennen. Helvi oli kertonut heidän keskustelustansa Irjallekin, ja
sitte he kaikki kolme usein istuivat yhdessä elämän suuria kysymyksiä
selvittelemässä. Mutta Helvistä tuntui, että hän ja Ensio sittekin
parhaiten ymmärsivät toisiansa.
Sillä Irja oli nyt kerran onnen lapsi kaikessa. Vaikeinkin näytti
olevan niin helppona ja kirkkaana hänen edessänsä kuin päivänpaisteinen
tie, joka kukkanurmia kulkee. Helvin tuloillan jälkeen, jona he
ensi kerran yhdessä polvistuivat, oli Irja säännöllisesti ruvennut
kasvattisiskon kanssa rukoilemaan ja lukemaan raamattua. Pian hän
iloisesti vakuutti: -- Vapahtaja lupaa ottaa vastaan jokaisen, joka
tahtoo tulla hänen luoksensa. Minäkin tahtoisin. Saanhan siis olla
varma siitä, että olen hänen, sillä muuten hän ei puhuisi totta! --
Kuten pieni lapsi hän uskoi sen ilman kysymyksiä ja taisteluita.
Sentähden kaiketi ei Ensio ollut koskaan ryhtynytkään Irjalle kertomaan
kaipauksestansa ja epäilyksistänsä. He olivat niin erilaiset. Mutta
kun he sitte kerran alkuun päästyään kolmen kesken istuivat yhdessä,
ei kukaan enää sydäntänsä sulkenut, ja he täydensivät toisiansa. Ensio
filosofeerasi ja tunkeutui kysymyksinensä syvimpiin pohjukkoihin ja
mutkaisimpiin sokkeloihin asti; Helvi seurasi häntä, toisinaan itsekin
takertuen ongelmiin. Irja yksin hymyili ja säteili ja väitti, että
kaikki oli päivän selvää ja elämä niin ihanaa, ettei pitänyt sitä
turmella epäilyksillä.
Mutta teoriian ohella tuli tärkeäksi sen sovittaminen käytäntöön.
-- Kunhan vaan aina käsittäisi, mikä on oikein! -- oli Helvi
kerran huoahtaen sanonut, sinä syksynä, jona hän Irjan kanssa oli
rippikoulunsa käynyt.
-- On niin paljo ristiriitoja, joissa tahtoo joutua ymmälle, -- jatkoi
Ensio.
Se taaskin oli Irjasta ihmeellistä. -- Kuinka minä en tietäisi, mikä
on oikein? Minun tulee tietysti voittaa itsekkäisyyteni, olla tosi,
rakastaa kaikkia ihmisiä, mutta Jumalaa yli kaiken. Eihän siinä mitään
mutkia ole. Se on toinen asia, osaammeko tehdä, mitä tiedämme oikeaksi.
Minä en ainakaan osaa. Mutta en minä siitä ollenkaan huolehdi: varmaan
aikaa myöten opin yhä paremmin.
Kyllähän se oli totta. Vaan sittekin Helvi ja Ensio olivat hymyillen
katsahtaneet toisiinsa, ikäänkuin sanoakseen: -- Sellainen puhe sopii
Irjalle. Hän on kuin hyvä lapsi, niin vähän vielä kokenut. Elämä on
sittekin täynnä taistelua ja ristiriitaa.
Huvit tulivat heille ensimmäiseksi vaikeaksi kysymykseksi. Helvi muisti
niin hyvin sen illan, jona he tanssista keskustelivat.
-- Minusta alkaa kerta kerralta tuntua ikävämmälle, kun olen
tanssiaisissa, -- oli hän itse sanonut. -- Tavallisesti ajattelen, että
olisi hyvä, jos aika pian kuluisi ja pääsisin kotiin. Joskus innostun
muiden mukana, mutta sitä tyhjempää on jälestäpäin. En tiedä, teenkö
Jumalan tahdon mukaan, kun tanssin.
Silloin Irja oli joutunut ihan kiihdyksiin. -- Tanssiko syntiä?
Minkätähden tanssi enemmän kuin juoksu ja leikki ja mikä tahansa? Sehän
on niin äärettömän hauskaa! Luuletko sinä, että Jumala kadehtii meidän
iloamme?
-- Minulle se ei ole mikään ilo, -- vastasi Helvi.
-- Eipä juuri minullekaan, -- arveli Ensio. -- Mutta en minäkään luule
sitä itsessään synniksi. Minusta on pahinta ylimalkaan tuhlata niin
paljon kallista aikaa ja yhtenään käydä seuroissa ja kutsuissa, joista
emme mitään hyödy. Varmaan voisimme sen ajan käyttää paljon paremmin.
Jos tietäisin, etten tee väärin ja itsekkäästi, jäisin niistä kaikista
pois.
-- Mitä luulisit isän ja äidin siitä sanovan? -- virkkoi Irja.
-- Siinäpä se on, -- vastasi Ensio surullisesta -- Ei tarvitse mennä
pitkälle, ennenkuin jo ristiriidat kohtaavat. Sano sitte, pikku sisko,
että elämä on helppoa ja yksinkertaista!
-- Ei, ei, älä välitä siitä, mitä muut arvelevat! -- huudahti Irja
katuen ja tarttuen hellästi Ension käsiin. -- Minä olin ajattelematon.
Kyllä sinun täytyy tehdä omantuntosi mukaan kaikesta huolimatta. Mutta
se on ikävää, niin hirveän ikävää! Miksi sinulla on semmoinen kiire?
-- Orpo kaipaa omaa leipää... Suo anteeksi, rakas Irja, älä ymmärrä
minua väärin! Minulla on huolettomin olo ja parhain koti, mitä voin
toivoa... Mutta onhan Jumala määrännytkin meidät tekemään työtä. Ja
sitte minulla olisi niin paljo miettimistä ja selvittämistä...
-- Jokainen minuutti vie ijäisyyttä lähemmäksi, -- lisäsi Helvi. --
Meidän tulee olla niissä, mitkä meidän Isämme ovat.
-- Ei Jeesuskaan vetäytynyt ihmisten joukosta pois, -- väitti Irja. --
Me menemme Isän kanssa. Se on eri asia, jos on paljo työtä eikä jouda
huvittelemaan. Olen minäkin jäänyt menemättä, kun on toiseksi päiväksi
ollut aine tai pitkä läksy tai jotakin semmoista. Ension ajatuksen minä
kyllä ymmärrän.
-- Et taitanut oikein ymmärtää kuitenkaan, -- sanoi Ensio. Mutta siihen
keskustelu sillä kertaa loppui.
Senjälkeen Ensio ja Helvi olivat koettaneet silloin tällöin jäädä pois
huveista. Oli siitä ainakin vähän apua töiden suhteen, ja he ehtivät
myöskin toisinaan kristillisten yhdistysten kokouksiin, jonne muuten
eivät olisi päässeet. Mutta heille molemmille selveni, että tällainen
menettely vaan lisäsi puolinaisuuden tunnetta ja taistelua. Kun oli
määrä mennä johonkin, kysyi tohtorinna, saisiko hän nyt heidät kaikki
mukaansa, ja jos Helvi ja Ensio eivät sanoneet aikovansa, näkivät he
hänen tulevan pahoille mielin. Irjakin katsoi heitä suurin, pyytävin
silmin, kuin olisi hän tahtonut vakuuttaa: -- Kyllä tämänpäiväiset
huvit ovat _ainakin_ yhtä viattomat kuin viimekertaiset! -- Niin
kaiketi; jos meni yhteen perheeseen tanssiaisiin, ei voinut parin
päivän perästä jäädä pois toisestakaan, loukkaamatta kutsujia. Asia
ei tahtonut paremmaksi muuttua. Molemmat he mielestään olivat milloin
itsekkäitä, milloin epäjohdonmukaisia, ja huvin edellä oli aina
uudestaan epäröimistä ja ikävyyksiä. Heidän täytyi asettua varmalle
kannalle.
Niin he päättivät kokonaan lakata tanssimasta ja muutenkin väistyä
huvielämästä pois. Tohtorille se oli jotenkin yhdentekevää, kunhan
hän vaan näki heidät kotona iloisina; mutta tohtorinna kyllä olisi
tehnyt kaiken voitavansa saadakseen heidät aikomuksestansa luopumaan,
ellei Irja olisi häntä rukoillut jättämään Ensiota ja Helviä
rauhaan. Hänen välityksellänsä asia sentään kävi helpommin kuin he
luulivatkaan. Alussa tosin tuli välistä mielipahoja, mutta vähitellen
koko perhe tottui tähän järjestykseen. Irja puettiin kuten prinsessa,
ja tohtorinna vei hänet mukanansa ulos, milloin hän vaan suinkin
luvuiltansa ennätti. Helvi ja Ensio tekivät sillä välin ahkerasti
työtä tai etsivät uskovain ystävien seuraa. Heistä tuntui siltä, kuin
tie olisi nyt paljon tasoittunut; ja Helvi oli vakuutettu siitä, että
varsinkin tanssin heittäminen toi hänen sydämellensä rauhaa. Ei hän
koskaan enää tanssisi askeltakaan, ei koskaan.
Siitä oli jo jotenkin pitkä aika, melkein pari vuotta. Jumala oli
ihmeellisesti häntä tukenut ja auttanut, etupäässä Ension kautta...
Niin, samahan se, miten. Herralla on keinoja monenlaisia.
Irja kävi itsenäisesti omaa tietänsä. Oliko se oikein? Eiköhän, koska
hän itse oli ihan varma siitä. "Kuka sinä olet, joka toisen palvelijaa
tuomitset? Omalle herrallensa hän seisoo tai lankee." Hän menetteli
vaan luonteensa mukaan. Rakas pikku Irja, Jumala häntä siunatkoon ja
suojelkoon!... Ja myöskin Ensiota... Olihan heillä sama Jumala, jonka
istuimen ääressä he kaikki kolme nykyään usein rukouksessa yhtyivät...
* * * * *
Kello löi kaksi. Melkein säpsähtäen Helvi hypähti ylös keinutuolista.
Kyllä hänen täytyi jo laskeutua levolle.
Kuinka he viipyivät niin kauvan? Ensio oli siellä tietysti Irjan
tähden, saattaaksensa hänet kotiin, kun hän tahtoi lähteä. Hänen mahtoi
olla hyvin ikävä. Irjan olisi pitänyt häntäkin muistaa...
-- Hiljaa, eikö ovi käynytkin? Hyvä, etten ehtinyt riisuutua!
Hän riensi heitä vastaan. Ensio auttoi juuri päällystakkia Irjan yltä,
tyynenä kuten tavallisesti. Mutta Irjan koko olento hehkui onnea ja
riemua.
-- Kuinka sinä vielä valvot? -- kysyi Ensio.
Vaan Irja ei ehtinyt sitä ajatella. -- Tiedätkö, tiedätkö, -- sanoi hän
kuiskaten, jottei mahdollisesti herättäisi vanhempiansa, -- Ensio on
tanssinut minun kanssani!
Helvi katsoi heihin, kuin ei hän olisi ymmärtänyt oikein. Ensio
tanssinut! Eikö hänellä ollutkaan periaatteita? Oliko hän todellakin
tahallaan rikkonut sen, mitä oli ennen pitänyt oikeana, vieläpä
sattumalta nyt juuri, kun Helvi oli heidän entisiä päätöksiänsä
muistellut?
Hänet valtasi suuri levottomuus, ikäänkuin hänen oma rauhansakin olisi
tästä riippunut. -- Kuinka sinä saatoit? -- kykeni hän ainoastaan
kysymään, nuhteleva katse luotuna Ensioon.
-- Olisiko sinusta väärin, jos tuolla ruokasalissa pyörisin Irjan
kanssa ilahuttaakseni häntä? -- kysyi Ensio rauhallisesti, nojautuen
oven pylvääseen.
-- Ei suinkaan --
-- Miksi pidät pahempana, että tein sen ylioppilastalolla?
-- Miksi me ylimalkaan lakkasimme tanssimasta? Etkö luopunut
päätöksestäsi?
-- Sanoinhan jo silloin, että tahdoin päästä ottamasta osaa
seuraelämään, joka hävitti aikaa eikä minua tyydyttänyt. Tahdoin tehdä
parempaa. Jos yhden illan olisin tanssinut, olisi se sitonut minut
moneksi. Mutta se ei sido mihinkään, että tanssin maisterifranseesin
seppeleensitojani kanssa. Eikö niin?
-- Voi Ensio, minä en ymmärrä. Sinä puhut niin, että en osaa väittää
vastaan, mutta minä tulen rauhattomaksi taas. Voitko sinä olla tyyni?
-- Olen ainakin yhtä tyyni kuin sinä iltana, jona meillä oli kutsut.
-- Sen minä vaan tiedän, että Ensio oli kiltti, -- sanoi Irja
sydämellisesti. -- Hän ei olisi voinut tehdä minulle suurempaa hyvää
työtä. Minua tuskastutti Tauno, joka lakkaamatta pyöri ympärilläni,
ja Leiman levottomat silmät vaivasivat minua. Rupesi jo ihan olemaan
ikävää. Mutta kaikki unohdin, kun Ensio vei minut tanssiin!
-- Kiitos, sisko, -- lausui Ensio; ja enempää puhumatta he sanoivat
hyvää yötä ja erosivat kukin huoneeseensa.
Aamu valkeni, mutta Helvi makasi vielä silmät avoinna vuoteellaan.
Ajatukset risteilivät hänen aivoissansa suomatta lepoa.
"Kaikki unohdin, kun Ensio vei minut tanssiin!" -- ne sanat hän yhä
kuuli korvissaan kaikuvan. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä kaukainen
aika, kesäinen juhla Saimaan lehtoisalla rannalla. Hän seisoi
kultapilviä katsellen ja muistaen äitiänsä; silloin tuli Ensio, ja hän
seurasi häntä tanssiin ja unohti kaiken muun paitsi juhannusilonsa...
Hän painoi päänsä tyynyyn ja alkoi nyyhkyttää, tietämättä miksi. Voi
sydämen ristiriitoja, voi sen pelottavia salasopukoita!...
Ei suinkaan ollut Ensio tehnyt väärin. Mutta hän -- hän oli kadehtinut
Irjaa...
-- Laupias Jumala, neuvo minulle tiesi! Tee minut itsenäiseksi,
riippumattomaksi ihmisistä ja omatekoisista säännöistä ja kaikesta
muusta paitsi sinusta! Yksityinen tekohan ei tässä ehdottomasti
ole synti, vaan sydämen suunta. Ensio on vapaa, vapaampi minua, ja
kuitenkin hän aina on katsonut minuun, kuten siihen, joka seisoo
lujemmalla pohjalla kuin hän. Minä olen seisonut, mutta orjana...
Hän sanoi, ettei hän ainakaan ole rauhattomampi kuin sinä iltana,
jona meillä oli kutsut... Ei minunkaan ollut hauska silloin. Tuntui
tukahuttava kuumuus ympärilläni kuin ukkosilmalla -- eikä kuitenkaan
tanssittu... Minä ymmärrän sen nyt. Seura se on, joka vaikuttaa eron,
itse ihmiset maailmallisine sydämineen, eikä se, mitä he tekevät. Minä
tahdon lähelle Jeesusta. En voi etsiä iloani muualta kuin sieltä, missä
häntä rakastetaan. Siksi minä huviseuroista pakenin... Mutta päätökseni
ei tarvitse poikkeuksetta sitoa, sillä en tiedä, mihin olosuhteet
voivat käskeä minua...
Minä olen vapaa! Mutta vapaana minä rukoilen, ettei minun tarvitsisi
niihin huveihin koskaan palata. Äskeinen mielijohteeni oli vaan
kiusaus. Minäkö olisin toivonut olleeni Irjan sijassa? Minäkö
kadehtisin hänen osaansa? Hyvä Jumala... Ei, en koskaan! Hän iloitkoon
siellä, kunnes löytää syvempää iloa, olkoon niin onnellinen kuin perho
päivänpaisteessa. Ei hän kuitenkaan ole perhoseksi luotu, ja kerran
hänkin sen huomaa. Ensio ja minä, me tunnemme, kuinka vähän maailma
antaa. Jeesuksen luona yksin on oikea ilo...
Koi ruskotti ja leimahteli idän rannalla, ja hitaasti, juhlallisena
aurinko kohosi sen helmasta. Helvi sulki silmänsä. Unen hengettäret
alkoivat utuisen leikkinsä hänen ympärillään, loihtien hänet
leijailemaan jonnekin epämääräisiin maailmoihin, rusopilvien äärille.
Taivaan kulta, yläisten ilmojen valkeus häntä ympäröi; mutta minne hän
katsoikin, väikkyi kuva häntä vastaan -- Ension kirkas kuva...