II

-- Meillä oli huono onni ilman suhteen. Näkisit, kuinka kauniilta meri

näyttää juuri tältä parvekkeelta, kun aurinko paistaa! Olisi se saanut

tänäänkin pistäytyä esiin.

-- Minusta se paistaa juuri parhaallaan. Siellä, missä sinä, Irja --

-- No Tauno, ole nyt vaiti äläkä lörpöttele! Kun sataa, niin sataa.

Menemmekö sisälle? Ei tässä mitään katsomista ole.

-- Älä mene vielä juuri. Minulla olisi eräs pyyntö sinulle.

Irja pysähtyi, käsi ovenrivassa.

-- Minä olen koko kevään lukenut niin ahkerasti, että tuskin olen

käynyt kävelemässä. Tahdoin valmistua maisterinvihkiäisiin, mutta

pelkäsin myöhästyväni. Nyt vihdoinkin olen varma siitä, että kaikki käy

toivoni mukaan, ja siksi minä rohkenen kysyä, vaikka en vielä juuri

olekaan valmis, saanko sinut sitomaan seppelettäni?

Jännitetty odotus kuvastui Tauno Brofeltin kasvoissa. Mutta Irja

vastasi, hellittäen kätensä rivasta:

-- Kiitos, Tauno, sinä olet hyvin ystävällinen. Minun täytyy kuitenkin

pyytää anteeksi, etten voi toivoasi täyttää. Olen jo luvannut sitoa

Ension seppeleen.

-- Irja, sinä et tiedä, kuinka suuren ilon minulta riistät, -- virkkoi

Tauno innokkaasti. -- Etkö voisi sanoa Ensiolle, että hän pyytäisi

esimerkiksi Helviä? Ei suinkaan hän pahastuisi, sillä onhan hän veljesi.

-- Mutta _sinä_ et tiedä, kuinka suuren ilon siten _minulta_

riistäisit. Tietysti minä kaikkein mieluimmin sidon veljeni

seppeleen. Minä puolestani toivon, että et siitä pahastu, vaan kutsut

jonkun toisen tytön. Pyydä Leimaa. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt

vihkiäistoimitustakaan, ja minä tiedän, että se hänestä olisi hauskaa.

Tauno kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään ja näytti

välinpitämättömältä.

-- Hänkö muka voisi korvata sinut? -- sanoi hän. -- Sellainen tyhjä

tyttö --

-- Älä suinkaan pyydäkään sitä, josta noin puhut, -- virkkoi Irja

melkein pahastuneena. -- Minä luulin häntä ystäväksesi, koska niin

usein olette yhdessä. Mutta joku toinen -- Saimi esimerkiksi --

Helvi veti samassa parvekkeelle vievän oven auki ja kurkisti ulos.

-- Täälläkö sinä, Irja, olet! -- huudahti hän. -- Salissa on uusia

vieraita, joita et ole vielä tervehtinyt. He kysyvät sinua.

-- Anna anteeksi, että sinua pidätin, -- kuiskasi Tauno surulliselta

sointuvalla äänellä. Mutta Irja ei enää ehtinyt kuulla, vaan riensi

sisälle posket punoittavina ja häpeissään laiminlyönnistänsä.

Ensimmäisenä häilähti häntä vastaan Leima Saarelan kirjava hame, ja

samassa hän tunsi makean suutelon poskellansa. Irja irtausi melkein

väkisin, ojensi vaan kätensä ja toivotti tervetuloa. Mutta Leiman

silmät vilkkuivat jo toisaalle. Keveällä kädenliikkeellä hän pyyhkäisi

pörröisiksi poltettuja kiharoitansa ohimoilta, jonne ne olivat

valahtaneet, kääntyi kättelemään Taunoa ja virkkoi ääneensä, hymyillen

Irjalle: -- Vai tämän kanssako sinä olitkin haaveilemassa! Minä kun jo

ihmettelin, miksi ei emäntää näkynyt --

-- Tauno tahtoi katsoa näköalaa, -- vastasi Irja vähän väkinäisesti,

siirtyen muita tervehtimään ja jättäen Leiman Taunon pariin.

Koossa oli ehkä neljäkymmentä vierasta, puoliksi tyttöjä ja poikia.

Näkyi siellä useita outoja kasvoja, sellaisten, jotka myöhemmin olivat

tulleet Lindin nuorten seurapiiriin, mutta oli entuudesta tuttujakin,

heidän lapsuudentovereitansa, vaikka kehittyneinä ja muuttuneina,

mikä enemmän, mikä vähemmän. Siellä oli Ester Vahl, hienona ja

somistuneena, täydellisen maailmannaisen näköisenä, ja vähän matkaa

hänestä, kolmen nuoren herran keskellä, Kerttu Kohonen, joka nykyään

oli harjoittelijana pankissa. Katri Dahlberg, keittokoululainen,

kertoi vilkkaasti viimeisestä torimatkastaan vieressänsä istuvalle

Saimi Saarniolle, joka oli Irjan ja Helvin toverina lukenut ja

hänkin edellisenä päivänä saanut valkolakkinsa. Ilmi Alanne, myöskin

ylioppilaaksi aikova jatkolainen, istui nurkassansa tyytyväisen

näköisenä, ijäkseen yhtä pienenä ja tylleröisenä kuin ennenkin.

Kaikkien näiden keskellä Irja liikkui kuten kuningatar, iloisena,

ihanana ja ihailtuna. Hänen suhteensa luonto oli täysin pitänyt,

mitä se lapsesta lupasi. Ystävällisesti hän lähestyi milloin mitäkin

vierastansa, kehoitti nauttimaan virvokkeita, pani leikkejä alkuun ja

loi vilkkautta joka taholle. Ensio ja Helvi koettivat häntä auttaa

parhaansa mukaan; mutta he etsivät enemmän niitä, jotka olivat jääneet

yksin ja syrjään, ja niin he itsekin joutuivat huomaamattomiksi ja pois

sohisevasta keskuksesta.

Niilo Raitio, eräs Ension toveri, tuli istuutumaan Helvin luo, joka

paraikaa puheli Ilmin kanssa, ja rupesi tiedustelemaan hänen ja Irjan

aikeita ensi vuoden suhteen.

-- Heti uutterasti jatkamaan, vai kuinka?

-- Niin kyllä, mutta ei yliopistoon. Tahdomme ensin päästötodistukset

jatkolta.

-- Mitä Irja neitikin sillä tekee? -- naurahti ylioppilas Oksanen, joka

myöskin oli nostanut tuolinsa samaan joukkoon. -- Ei suinkaan hän ikinä

opettajaksi aio?

-- Ei, hän haluaakin vaan tietotodistusta. Irja aikoo sen ohessa

harjoittaa soittoa ja laulua.

-- Hänellä on tavattoman kaunis ääni, -- sanoi Oksanen vilkkaasti.

-- Meidän pitäisi välttämättä saada tänään kuulla hänen laulavan.

Luuletteko, että rohkenemme pyytää?

-- Miksikä ei, -- arveli Helvi; ja Oksanen nousi kohta lähteäksensä

toimeen. Mutta toiset jatkoivat keskustelua. Helvi kertoi, että he

kuitenkin tahtoivat vähän ottaa osaa ylioppilaselämään, vaikka eivät

luennoille aikoneet. Irja, joka oli kirjoittautunut savokarjalaiseksi

kuten Ensio, iloitsi jo ennakolta osakunnan juhlista ja kokouksista.

Helvi oli hämäläinen. Hän puolestaan oli enemmän ajatellut sitä,

kuinka hauska olisi syksyllä yhtyä naisylioppilaitten kristilliseen

yhdistykseen, joka juuri äsken oli perustettu.

-- Entä rupeatko sinä opettajaksi? -- kysyi yhtäkkiä Ilmi, joka

herrojen tultua seuraan oli istunut melkein ääneti.

-- Sittekö kun jatkolta pääsen? En nyt vielä tiedä. Tahtoisin

ainakin aluksi mielelläni oppia sairaanhoitoa ja vähän enemmän

englanninkieltä...

-- Vai niin! -- huudahti Ilmi loistavin silmin, unohtaen ujoutensa. --

Voi Helvi kulta, kuinka hauskaa!

Raitio katsoi häneen kummastuneena, sillä ei hän mitään erityistä

ilon syytä ymmärtänyt. Mutta Helvi punastui. Hän tiesi, mitä Ilmi oli

ajatellut.

Kirkas, helmeilevä sävel keskeytti heidän puhelunsa. Irja oli astunut

soittokoneen luo ja alkanut laulaa Saimi Saarnion säestäessä.

Kaikki salissa istuivat ääneti ja kuuntelivat, kunnes mieltymys laulun

loputtua puhkesi meluaviksi kättentaputuksiksi. Hän lauloi vielä pari

laulua, ja taputukset vaan yltyivät. Kun hän aikoi poistua pianon

luota, pakotettiin hänet palaamaan takaisin.

-- Laula Olavin laulu "Elinan surmasta"! -- pyysi kuiskaten Ensio, joka

oli joutunut Irjan viereen.

-- Ei minulla ole siihen nuottejakaan.

-- Säestäthän sievästi itse. Laula nyt! Ei mikään laulu sovi äänellesi

niin hyvin kuin se.

Ja Irja istuutui laulamaan:

-- "Oi Elinainen ihana,

sä ruususeni jalo,

sä öitteni oot unelma

ja päivieni valo.

Kuin viikot vierii päivä pois,

ja kuukaus niinkuin vuosi ois,

kun sua en saa nähdä."

Ensio oli oikeassa; niin kauniisti ei Irja ollut mitään edellistä

laulua laulanut. Nyt vasta kuulijakunta kiihtyi lisää tahtomaan, mutta

Irja heitti soittokoneen kannen kiinni ja sanoi nauraen, että "virsi

on jäämähän parempi, kuin on kesken katkeemahan". Tohtorinnakin tuli

hymyillen huomauttamaan, ettei hänen pitänyt ystävällisiä kuulijoitansa

liiaksi väsyttää. Hän puolestaan ehdotteli, että nuoret nyt rupeisivat

esimerkiksi piirisille.

Siihen he kyllä olivat suostuvaisia. Kohta kaikui reipas piirilaulu, ja

parit pyörivät huimassa ilossa pitkän istumisen jälkeen.

Helvi lähti etsimään Mannea, joka vastoin odotusta oli heti ollut

valmis kutsua noudattamaan. Suuren, vieraan seuran nähtyään hän

kuitenkin mieluimmin olisi peräytynyt, mutta se ei enää käynyt päinsä.

Hän tunsi itsensä araksi ja kömpelöksi ja vetäytyi niin syrjään kuin

mahdollista. Ei tädin häntä suinkaan tarvinnut hävetä, ajatteli Helvi;

niin kainosti hän esiintyi, kuin ei hän olisi ollutkaan Saukkolan raju

ja iloinen Manne. Minne hän nyt oli mahtanut piiloutua? Ehkäpä Ension

huoneeseen.

Siellä hän istuikin aivan yksin ja katseli erästä pöydälle asetettua

kirjaa. Se oli Kristuksen elämää esittävä kuvateos, ja avoinna hänen

edessänsä oli se sivu, joka kuvasi Vapahtajan eteen polvistunutta

rikasta nuorukaista. Helvi ehti nähdä sen, vaikka Manne nopeasti sulki

kirjan hänen astuessansa huoneeseen.

-- Sinun tulee ikävä, hyvä Manne, kun pysyttelet näin erilläsi, --

sanoi Helvi ystävällisesti. -- Etkö tahdo leikkiä toisten mukana?

-- Minä menen kohta kotiin. En minä osaa täällä olla. Mutta ei minun

kuitenkaan ole ollut ikävä.

-- Miten sitte aikasi on kulunut?

-- Olen minä puhunut yhden ja toisen kanssa. Äsken tässä oli Ensio,

sinun kasvattiveljesi. Minä en juuri ole häntä ennen tuntenutkaan,

mutta hän mahtaa olla oikein hyvä poika. Hän selitti minulle näitä

kuvia; vaikka en minä niistä pidä...

-- Miksi et? Meille kaikille ne ovat hyvin rakkaat, sillä meidän

mielestämme raamatun kertomukset käyvät paljon elävämmiksi, kun tätä

kirjaa katselemme. Eikö sekin kuva, jota äsken silmäilit, ole ihan

erinomainen? Minä aina muistan siitä laulua: "Jo nuorena on hyvä

kaunihisti Jeesuksen rintaan saada painaa pää", -- vaikka rikas

nuorukainen meni pois eikä tahtonut...

-- Kyllä minun jo kanssa pitää mennä, -- virkkoi Manne, nousten

paikaltansa. -- Hyvästi nyt --

-- Eihän toki niin äkkiä! -- tuumi Helvi, koettaen saada Mannea vielä

istuutumaan. -- Tahtoisin edes jotakin kuulla toimistasi. Miten sinun

lukusi käyvät?

-- Hyvin! -- vastasi hän, ja ilon ja ylpeyden loiste valaisi hänen

kasvonsa. -- Minäpä näytän isälle, että tulen mieheksi, ja vähän

paremmaksikin kuin Samuli, joka vaan kotinurkissa nuhjaa. Sinne en

jäisi enää, en, kun kerran olen maailmaa koettanut. Ei ollut kumma,

että sinäkin pois tahdoit. Kyllä se on se hiirenloukko!

Manne oikein innostui eikä muistanut enää hillitä itseänsä. Helvi

tavallaan iloitsi siitä, että hän oli huomannut kotinsa puutteet,

vaikka ei tuntunut hauskalta, kun Manne halveksivasti puhui siitä.

Mutta voiko häneltä parempaa vaatia? Eihän hän ollut minkäänmoista

kasvatusta saanut. Häveten Helvi muisti, kuinka hän itse oli ennen

puhunut ja ajatellut setänsä kodista, ja häntä oli kumminkin hyvä äiti

ollut ohjaamassa.

Ei hän voinut Mannea nuhdella, vaan sääliä. Huonohan hänen kotinsa

olikin. Helvi kysyi vaan lyhyesti: -- Mitä Saukkolaan kuuluu?

-- Semmoista ja tämmöistä. Äidillä on luuvaloa, ja Samuli laittaa

harmia melkein joka päivä. Nyt hän tahtoisi kihlata Suviahon Mantan,

mutta isä ei tietysti anna. Köyhä tyttö ja vielä huonossa huudossa.

-- Rakastaako Samuli häntä?

-- Tiesi siitä. Kai sinä Mantan muistat? Kuka semmoista rakastaisi.

Ennen kyllä yhdessä keinuttiin männyn alla, mutta ei hänen kanssaan nyt

enää kukaan siivo ihminen viitsi oleskella. Vaikka Samulihan siihen

taitaa olla syypää...

-- Voi Samuli parkaa!

-- Kuule, Helvi, kyllä minä nyt menen. Ei suinkaan minun tarvitse sanoa

kellekään hyvästi? Pääseehän tästä suoraan eteiseen?

Helvi vakuutti, että hän kyllä voi kadota kaikessa hiljaisuudessa,

saattoi hänet ovelle ja meni sitte takaisin saliin. Siellä vielä

pyörittiin piirissä. Hänenkin kaiketi olisi pitänyt mennä mukaan,

mutta se tuntui nyt ihan mahdottomalta. Mannen viimeinen kertomus

oli jättänyt hänen mieleensä painon, joka pidätti. Hän näki maisteri

Auteron, Nuorten miesten kristillisen yhdistyksen johtokuntalaisen,

sekä pari jatkolaistoveriansa istuvan kulmapöydän luona. He näyttivät

vakavasti keskustelevan, varmaankin uskonnollisista asioista, ja Helvi

riensi sinne, kuten kulkija, joka vieraassa ympäristössä kotisäveleitä

kaipaa.

Piiri alkoi melkein samassa hajota. Vieraat ryhmittyivät taas eri

tahoille, ja muutamia tyttöjä, Leima johtajana, pujahti Helvin

huoneeseen hiuksiansa laittelemaan. He lukitsivat oven, vetivät

laukuistansa käherrysrautoja ja sytyttivät tulta kynttilöihin.

-- Hoh, kuinka on hyvä päästä vähän rauhaan, -- huoahti Kerttu,

joka oli tullut vaan toisten seuraksi ja heittäytynyt mukavasti

keinutuoliin. -- Nyt saa puhuakin, pelkäämättä tarpeettomia korvia.

-- Niin, minä juuri aioin kysyä, minkätähden Helvi ei ollut ensinkään

mukana piirissä, -- virkkoi Tyyne Hellman, eräs Kertun pankkitovereista.

-- Etkö sitä tiedä, -- sanoi Leima ivallisesti. -- Hänhän on

uskovainen. Kumma, että Ensio vielä uskalsi tulla piiritanssiin.

Yhdessä hän jo Helvin kanssa muut tanssit heitti.

-- Helvinkö tähden? Pitävätkö he toisistaan?

-- Mitä vielä. Mutta uskovaisuus on kuin tarttuva tauti. Vahinko

Ensiosta, hän olisi muuten hyvin söötti.

-- Tauno se vasta söötti on. Hän hakkailee sinua, Leima. Jokohan joutui

pikku lintu paulaan --

-- Ole vaiti, Kerttu, -- tokaisi Leima ja löi häntä vallattomasti

viuhkallansa. Mutta suu oli hymyssä ja silmissä keikaileva katse.

Ester Vahl oli lopettanut otsatukkansa kähertämisen ja istui toisia

odottamaan. Hän piteli Helvin pöydällä olevia esineitä ja sai käteensä

taivaaseenastuvaa Vapahtajaa esittävän kuvan ja sitte säästölaatikon,

jonka kannessa oli lause: "Rukoilkaa elon Herraa lähettämään työväkeä

eloonsa." Joku sana pyöri hänen huulillaan, mutta hän pidätti sen,

heitti laatikon pois ja otti kirjan. Se oli raamattu. Kärsimättömänä

hän huudahti:

-- Nunnan pöydäksi tätä luulisi eikä nuoren tytön. Katsokaapas näitä!

-- Se on ihme, että Irja on pysynyt niin hauskana tyttönä hänen

seurassaan.

-- Kyllä hänessäkin on oireita samaan suuntaan...

-- Mutta ei hän ainakaan mikään pyhimys ole. Hän tanssii niinkuin

keijukainen.

-- Minusta hän taivuttaa vartaloansa liian paljon, -- arveli Leima. --

Ja sitte hän koketeeraa...

-- Irjako? Ei kukaan ole luonnollisempi kuin hän, -- vakuutti Tyyne

Hellman.

-- Ettekö te jo ole valmiit? -- kysyi Ester, nousten seisomaan. -- Tämä

käy niin pitkäveteiseksi. Minä menisin takaisin saliin.

-- Ja minä menisin kotiin, -- virkkoi Kerttu haukotellen. -- Kuka

käskee Irjan laittaa illanviettoja ilman oikeata tanssia. Ei tämmöinen

ole mistään kotoisin.

-- Ei olekaan, -- myönsi Leima. -- Mutta pitänee tässä paremman

puutteessa sentään lähteä leikkimään ja lapsettelemaan.

"Paremman puutteessa" sitte leikittiinkin aina puoliyöhön asti; ja

ainakin sivulta katsoen näytti siltä, kuin olisi itse Kertullakin ollut

erinomaisen hauskaa. Leima taas oli yhtäkkiä käynyt melkein hillittömän

vilkkaaksi eikä ollenkaan tahtonut lakata "lapsettelemasta".

Tuli kumminkin lähdön aika. Silloin Leima jälleen painoi suudelman

Irjan poskelle ja kuiskasi samassa syleilyssä: -- Arvaappas, Tauno on

pyytänyt minua seppelettänsä sitomaan! Hän sanoi, että ilahuttaisin

häntä suuresti, jos suostuisin. -- Ja kun Irja katsoi Leimaan

hämmästyneenä, kysymysmerkin tavoin, lisäsi hän, väijyvän kissan ilme

silmissään: -- Sanohan, eikö se ole hauskaa?

Irja ei voinut vastata, sillä hänen korvissansa soivat Taunon sanat:

"Sellainen tyhjä tyttö!" Noin helpostiko puhuttiin toista edessä ja

takana? Sitä ei hän milloinkaan olisi Taunosta uskonut.

Mutta Leima ymmärsi Irjan äänettömyyden omalla tavallansa. Hänen

silmänsä välähtivät, kuin olisi hän ajatellut: -- Vai niin, siinä

oli sittekin kilpailija! Mutta parastani panen, jotta sinut ja muut

nolaisin...