XV

Lindin perhe oli lopettanut aamiaisensa, mutta kukaan ei vielä

siirtynyt pöydän äärestä pois. Heillä näytti olevan tärkeätä

keskustelemista.

-- Miksi en saanut tehdä, niinkuin olisin tahtonut? -- virkkoi Irja

kiihdyksissä. -- Olisihan Helvi varsin hyvin mahtunut asumaan minun

kanssani samaan huoneeseen. Se siitä nyt tuli.

-- Mutta ymmärräthän, tyttöseni, että me olisimme voineet sen johdosta

saada hyvin paljon ikävyyksiä. Meidän täytyy muistaa, että Helvin

setä on nyt hänen holhoojansa. Päättäen kaikesta, mitä sivumennen

olemme Helvin kautta kuulleet noista hänen sukulaisistaan, mahtavat

he olla raakaa ja ikävää väkeä. Ei semmoisten kanssa mielellään rupea

tekemisiin.

-- Mitä he meitä haittaisivat, isä kulta? Ovathan he kaukana maalla. Ja

onko sitte oikein, että me annamme Helvin jäädä sinne ainiaaksi heidän

seuraansa kärsimään?

-- Hänen setänsä talo on nyt hänen kotinsa. Emme voi sille mitään,

vaikka se kyllä on ikävää.

-- Ja vaatteitten ja monien muiden seikkojen suhteen olisi hankaluuksia

siitä, että Helvi asuisi meillä, -- lisäsi tohtorinna. -- Kaupungissa

on ihan toista kuin maalla. Meillä käy paljo vieraita, eikä Helvi

luonamme Helsingissä voisi käydä puettuna niinkuin Haapalehdossa tai

ennen asuessaan äitinsä kodissa. Minulle jäisi huoli siitä asiasta, ja

Helvin holhoojat kenties eivät olisi ensinkään suostuvaisia antamaan

minulle vapaata toimivaltaa.

-- Voi äiti, sehän on joutavaa! Pitääkö minun semmoisen asian tähden

taas kadottaa paras ystäväni? Kaksi minulta on jo mennyt, enkä minä

Ellistä ja Elsasta koskaan pitänyt niin paljon kuin Helvistä nyt. --

Auta nyt minua, Ensio! Miksi sinä et mitään puhu?

Ension katse oli hiukan surumielinen, kun hän vastasi: -- Mitenkä

minulla olisi siihen oikeutta? Setä ja täti ovat minulle antaneet

kodin, vanhemmat, siskon ja kaikkea hyvää runsain määrin. Rohkenisinko

minä vielä jotakin pyytää? Mutta Irjan tähden olisin iloinen, jos hän

saisi takaisin toverinsa, ja Helvi itse sen onnen myöskin ansaitsisi.

-- Hyvät lapset, mitä te siitä nyt enää puhutte! -- huudahti tohtorinna

epätoivoisen näköisenä. Ei juuri ollutkaan ennen sattunut, että hänen

näin jyrkästi olisi tarvinnut vastustaa lemmikkinsä toiveita. --

Kirjoittihan Helvi ihan selvään, että kustannukset ovat vaan toinen

puoli asiasta. Hänen setänsä on koko koulunkäyntiä vastaan eikä

sentähden tahdo rahoja antaa.

-- Lueppas vielä, miten se paikka oli, -- kehoitti tohtori.

Irja luki: "-- -- Tädin mielestä minun oloni Helsingissä maksaisi liian

paljon, ja setä ei muutenkaan tahdo laskea minua kouluun. Hän sanoi,

ettei se tapahdu, niin kauvan kuin minä olen hänen tyttönsä -- --"

-- Onhan se ihan selvää, -- virkkoi tohtori. -- Emme me voi siihen

asiaan sekaantua. Irja saa joskus kutsua hänet luoksensa käymään, ja me

maksamme matkan. Se on ainoa mitä voimme tehdä.

-- Ei! -- huudahti Irja innokkaasti. -- Minäpä tiedän! Ettekö

huomanneet, kuinka Helvi kirjoittaa: "niin kauvan kuin minä olen hänen

tyttönsä?" Miksi Helvin pitäisi jäädä tuon tyhmän sedän lapseksi?

-- Irja, Irja, -- hillitsi tohtori. Mutta tyttö jatkoi hehkuvin poskin:

-- Isä ja äiti, ettekö tahtoisi antaa minulle Helviä sisarekseni,

niinkuin Ensio tuli veljekseni, kun hän pienenä oli orvoksi jäänyt? Ei

luoksemme asumaan, vaan oikein meille kuuluvaksi!

Hiljaisuus seurasi tätä odottamatonta ehdotusta. Irja ja Ensio

katsoivat jännittyneinä vanhempia, koettaen lukea vastauksen heidän

silmistään. Tohtorinna kääntyi miehensä puoleen, ikään kuin kysyäksensä

hänen ajatustansa moisen tuuman johdosta. Enempää ei tarvittukaan Irjan

toivoa herättämään, sillä kun ei heti tullut jyrkkää kieltoa, tunsi hän

isänsä ja äitinsä mielipiteiden olevan sillä luisuvalla alalla, jolla

hän helposti voi vaikuttaa lopputyönnähdyksen.

-- Kyllä te sen teette, isä ja äiti kulta! -- huudahti hän

voitonvarmana, hypäten paikaltaan ja rientäen heitä syleilemään. --

Minä tiedän, että te ette kiellä. Voi, se olisi minulle niin hauskaa,

niin hauskaa! Minun tähteni, jos ei muuten -- suostuttehan, eikö niin?

-- No, no, maltappas nyt vähän mieltäsi, -- sanoi tohtori. -- Kannattaa

tätä sentään tuumia, ennenkuin päättää.

* * * * *

Mutta Irjan mielen mukaiseksi päätös lopultakin tuli. Mitäpä he

olisivat voineet rakkaaltansa kieltää? Tohtorin täytyi virkavapautensa

päättymisen tähden lähteä Helsinkiin jo ennen perhettänsä, ja matkalla

hän teki mutkan, käydäksensä itse esittämässä ehdotusta Saukkolassa.

Suostumus seurasi vastuksetta. Setä, joka omalla tavallaan oli Helviin

kiintynyt, heltyi kyllä ajatellessaan hänen kokonaan lähtevän pois,

mutta estää hän ei tahtonut. Emäntä sitävastoin oli oikein tyytyväinen,

ja serkkujen mieltä tietysti ei kysytty. He ottivat tiedon hyvin eri

tavalla vastaan. Samuli ynähti jotakin, josta ei tietänyt, ilmaisiko se

välinpitämätöntä myöntymistä vai mielihyvää, mutta Manne oli ikävissään

eikä mitenkään olisi suonut Helvin menevän. Olihan siinä yhdenikäinen

toveri, joka vähän enemmän perehdyttyään olisi saattanut paljonkin

huvia tuottaa.

Entä Helvi itse? Niin, hän tuskin käsitti, mitä oli tapahtunut.

Pimeintä yötä seurasi päivä niin äkkiä, että se huikaisi hänen

silmiänsä. Hänen mieleensä muistui raamatunlauseita, joita hän oli

äitinsä kanssa lukenut, ja sanomattomien tunteiden valtaamana hän

kiitti Jumalaa, joka tekee ihmeitä.

"Herran viha viipyy silmänräpäyksen, mutta hänen armonsa koko elinajan.

Ehtoolla on itku ja aamulla ilo".

* * * * *

Elokuun viimeisen päivän aurinko kultasi lännen rantaa, kun Helvi Irjan

kanssa ajoi asemalta Lindin perheen asunnolle. Irjalla oli äärettömän

paljo puhumista, mutta Helvin sydän oli niin täynnä, että hän tuskin

saattoi vastata. Uudestaan heräävien muistojen kaiho, suuri ilo ja

kiitollisuus ja jonkinmoinen epämääräinen levottomuus risteilivät hänen

mielessään. Kuta lähemmäksi päämäärää ehdittiin, sitä voimakkaammaksi

kasvoi viimemainittu tunne; ja kun ajuri pysähtyi tutun kivitalon eteen

ja palvelustyttö riensi alas ottamaan vastaan Helvin tavaroita, silloin

hän tunsi varmaan itsensä yhtä araksi kuin kylän pienokaiset tullessaan

Haapalehtoon juhannusaattona. Mutta se tunne myöskin katosi häneltä

yhtä pian kuin heiltäkin. Tohtorinna syleili häntä niin sydämellisesti,

tohtori puristi niin lämpimästi hänen kättänsä ja Ension silmistä

säteili sellainen vilpitön ilo, että hänen täytyi heti huomata turhaan

huolehtineensa. Täällä oli hyvä ja turvallinen olla. Rakkauden suuret

siivet ulottuivat vierasta orpoakin varjoamaan.

Helvi oli muuttunut näiden kahden kuukauden kuluessa -- siltä ainakin

Lindiläisistä tuntui. Vai musta pukuko ehkä teki, että hän näytti

kalpealta ja silmät olivat niin suuret ja syvät? Mutta surun merkkien

ohessa onni loisti hänen olennostaan. Jumalan kiitos! Kaikki oli nyt

hyvin.

Vasta kun oli sanottu hyvää yötä ja tytöt olivat vetäytyneet "punaiseen

kamariin", jossa heidän nyt oli määrä yhdessä asua, murtivat Helvin

tunteet kahleensa. Hän oli aina tätä huonetta ihaillut; oliko

mahdollista, että rakas ystävä nyt itsensäkieltävästi jakoi sen hänen

kanssansa? Tuonne oli asetettu hylly hänen kirjojansa ja pieniä

kapineitansa varten. Irja avasi vaatesäiliön ovet ja näytti, että

sinne oli hänellekin varattu tilaa. Pianiino oli viety ruokasaliin;

punaiseen varjostimeen oli liitetty yksi osa lisää ja sen taakse

sijoitettu yhtäläinen vuode kuin Irjan. -- Se oli jo liian paljon.

Helvi ei halunnut nähdä enempää, tunteet tulvehtivat rinnassa, ja syvän

liikutuksen valtaamana hän syleili Irjaa.

He istuutuivat pikku sohvaan, ensin äänettöminä, sitte alkaen

kuiskaamalla puhella ja lopuksi innostuen kertomaan tuumiansa ja

toiveitansa ja rakentelemaan tuulentupia tulevaisuutta varten.

-- Nyt me tulemme molemmat ylioppilaiksi, Helvi! Sittekin käy niin,

vaikka sinä viime talvena pidit sen ihan mahdottomana.

-- Jumala on niin ihmeellinen, -- kuiskasi Helvi.

-- Me luemme yhdessä ja saamme yhtaikaa valkoisen lakin. Ja sitte

myöskin yhdessä alamme tehdä työtä isänmaan hyväksi. Nyt vasta minä

sen oikein ymmärrän, toisin kuin viime talvena. Koulumme Haapalehdossa

opetti minua. Molemmat me tahdomme elää Suomelle!

-- Minä tahdon elää Jumalalle, -- vastasi Helvi varmasti. -- En tiedä

minkä tehtävän hän minulle antaa, mutta äidin kuolinvuoteen vieressä

minä lupasin Jumalan tietä kulkea. Oi Irja, minä olen häntä vastaan

rikkonut ja hänet kieltänyt! Enkä minä sitte vieläkään oikein uskonut

häneen, sillä minä olin niin onneton, kun jäin yksin sedän luo. Nyt

hän on kuitenkin suonut minulle näin paljon hyvää, niin paljon etten

koskaan voi häntä kyllin kiittää. Minä olen hänen omansa ja tahdon olla

aina.

Irja ei sanonut mitään, hän vaan hiljaa silitteli ystävänsä kättä;

mutta hänen ilmehikäs muotonsa kertoi, että hän taisteli. Sitte hän

yhtäkkiä kohotti päänsä, katsoi Helviä suoraan silmiin ja lausui: --

Sinulla on jotakin, jota minä en tunne. Mistä sinä saat tuon voiman ja

rohkeuden? Helvi -- opeta minua Jumalaa etsimään!

-- Tule, niin polvistumme yhdessä, -- kuiskasi Helvi liikutuksesta

vapisevalla äänellä. -- Meillä on niin paljo, niin paljo rukoilemista

ja kiittämistä! En minä ole koskaan käsittänyt, että Jumala on niin

suuri ja hyvä!

Hän veti ystävänsä mukanaan, ja Irja vaipui polvillensa ensi kerran

elämässään. Käsivarsi hänen ympärillensä kiedottuna ja poski miltei

painettuna hänen poskeansa vasten Helvi puhui Herralle täyden sydämensä

syvyydestä.

Voimakkaan, armollisen Jumalan suojassa he lähtivät rinnakkain uutta

elämänjaksoa kohden.

Toinen osa.

I

He ryntäsivät päistikkaa yliopiston portaita alas, tytöt ja pojat

sekaisin, tuupaten toisiansa tieltä pois, juosta vilistivät

hengästyksiin asti pitkin Aleksanterinkatua ihmisjoukkojen välitse ja

tölmäsivät vihdoin taajimpaan tungokseen pasaasiin. Ei kukaan näyttänyt

sentähden suuttuvan; kaikki vanhatkin vaan hymyilivät ja tekivät heille

tilaa. Tietäähän sen, että on kiire valkoista lakkia ottamaan, kun

kerran on saanut siihen oikeuden!

Jo alkoi nuorta joukkoa lappautua ulos hattukaupan ovesta. Valkoinen

sametti hohti niin puhtaana, lyyryt kimaltelivat ja ruusut tuoksuivat.

Sitä riemua, mikä silmistä loisti! Koululaiset ja katupojat hurrasivat,

jotta kaikui kauvas kaduille, ja omaiset ja ystävät riensivät

rakkaitansa onnittelemaan. Nuo kukitetut nuoret olivat kaiken

keskuksena, heidän ilonsa oli tuttujen ja tuntemattomain ilo.

Ensimmäisten joukossa oli pirteä, ruskeasilmäinen tyttö syöksähtänyt

kaupan ovesta sisälle ja pian ulos jälleen. Voitonriemu ja rajaton

onni säteili hänen kasvoistaan, kun hän vieläkin hengästyneenä

juoksusta heittäytyi odottavien omaisten ja toverien syleilyyn. Kukkia

melkein sateli hänelle, ja lopuksi hän oli niin pyörällä ilosta ja

ystävyydenosotuksista, ettei tietänyt, minne kääntyisi kiittämään.

-- Voi Irja, kuinka hauskaa!

-- Katsokaa, kuinka hyvin lakki sopii hänelle!

-- Kyllä siitä vaan oli vaivaakin. Eikö sinua yhtään väsytä?

Väsytä? Nytkö väsyttäisi? Eivätpä nuo tytöt paljoa ymmärrä tämän päivän

ilosta! -- ehti Irja ajatella, vaan ei vastata.

-- Mutta missä Helvi on? -- kysyi Irjan isä, tohtori Lind, joka

hälinässä ja tungoksessa oli pysytellyt tyttönsä lähellä.

Niin tosiaan. Hetkeksi Irja oli unohtanut kasvattisisarensa ja koko

maailman, kaiken muun paitsi uuden valkoisen lakkinsa. Nyt hänen

silmänsä lensivät joka suunnalle Helviä hakien, kunnes keksivät hänet

pasaasin kulmasta seinustalta.

-- Tuolla, isä! Mihin äiti ja Ensio joutuivat? Koetetaan heti päästä

hänen luoksensa -- eihän hän ole vielä saanut teidän kukkiannekaan!

Etsitty seisoi rotevan, helakkaposkisen nuorukaisen vieressä, joka

nähtävästi oli hänet siihen syrjään pysähdyttänyt. Helvi oli paljon

kasvanut entisestä, ja tukka oli kiedottu ylös keveälle solmulle.

Tuskinpa häntä olisi tuntenutkaan samaksi pikku tytöksi, joka lähes

viisi vuotta sitte jäi Lindin perheen huostaan, ellei olisi nähnyt

suuria syvämielisiä silmiä, jotka eivät olleet muuttuneet.

-- Kiitos, Manne, kukkasista, -- sanoi hän toverillensa. -- Olitpa sinä

ystävällinen, kun tulit tänne minun tähteni!

-- Minä livahdin tieheni ennen kirjanpitotuntia, -- selitti poika

ylpeästi.

-- Pitäisi torua, jos malttaisin, -- hymyili Helvi. -- Mutta tiedätkö,

kyllä minun nyt täytyy mennä ottamaan lakkini. Suo anteeksi!

Hän käännähti pyrkiäkseen hattupuotiin päin, mutta sai samassa Irjan

melkein syliinsä. Tämä peräytyi askeleen ja löi kätensä yhteen.

-- Minkä ihmeen tähden sinulla ei ole lakkia? -- huudahti hän, mitä

suurin hämmästys kuvastuneena kasvoihinsa.

-- Niin, mennään kiireesti perimään sitä, -- virkkoi Helvi, tarttuen

Irjan käsivarteen. -- Enhän minä vielä ole ehtinyt. Mutta onpa sinulla

kukkia! Niin sinä olet kuin kevään haltijatar.

-- Saat sinäkin, ellet vitkastele niin kauvan, että ne kuihtuvat, --

nauroi Irja.

Kohta oli Helvinkin päässä valkolakki. Irja oli ennustanut oikein,

sillä hänkään ei ruusuitta jäänyt; mutta ystävien parvi oli paljon

hiljaisempi kuin Irjan ympärillä. Väkijoukko alkoikin jo hajota, ja

myöskin Lindiläiset kääntyivät kotitielle.

He olivat pari vuotta takaperin muuttaneet Kaivopuistoon ja kävelivät

nyt yhdessä sinnepäin. Leppoisa tuuli toi raittiita henkäyksiä mereltä,

puiden vaaleat lehdet levittivät tuoretta tuoksua, ja Tähtitornimäen

rinteillä jo hieno ruoho vihersi. Luonnossa oli toukokuu, ja kevät

kulkijain mielissäkin.

Irja tuskin saattoi tasaisin askelin astua vanhempainsa välissä. Ilo

kuohahteli hänen rinnassansa, ja kaikkein mieluimmin hän taas olisi

ruvennut juoksemaan, kuten Aleksanterinkadulla. Tai kunpa olisi voinut

lentää noiden peippojen keralla, jotka juuri pyrähtivät ilmaan!

Korkealle hän olisi kohonnut, ylös pilviin asti, ja laulanut ja

riemuinnut sydämensä kyllyydestä. Miten vapaalta tuntui, miten ihanaa

oli olla ylioppilas! Kylläpä hän olikin tarpeeksi tuskitellut ilkeitten

probleemien ja yhtälöitten ääressä. Toista oli Helvin, joka luki niin

mielellään ja oppi niin helposti. Siksi kai hän voi olla nyt noin

tyyni, ikäänkuin ei mitään ihmeellistä olisikaan tapahtunut.

Kyllä sentään Helvinkin sydän kovemmin sykki ja posket kuumempina

hehkuivat, siinä kun hän kulki Ension, heidän kasvattiveljensä rinnalla

toisten jäljessä. Ja iloiselta näytti Ensiokin. Hänelläkin oli

vastikään ollut tärkeä merkkipäivä, sillä hän oli edellisellä viikolla

suorittanut kandidaattitutkintonsa. Niin ne ajat vierivät! Eihän hän

enää lapsi ollutkaan, jo kahdenkolmatta vuotias. Varsi oli varttunut ja

käynyt miehekkäämmäksi, ja ylähuuleen oli ilmestynyt pienet viikset;

mutta tukka oli yhtä pehmeän kiharainen kuin ennen, ja silmissä sama

puhdas, luotettava, vähän verhottu ilme.

Pitkin matkaa Irja puheli yhtämittaa, saadakseen edes jollakin tavalla

purkaa tunteitansa. Ääniä hän oli saanut vaan kaksikymmentäviisi, --

yhdeksää vähemmän kuin Helvi, -- mutta siitä vähät! Ei hän niiden

tähden ollutkaan lukenut. Olihan siinä isän ja äidinkin mielestä

kylliksi?

Tietysti. Ylpeinä ja onnellisina he katselivat tyttöänsä, joka oli

niin nuori ja raitis kuin vastapuhjennut ruusu, ja kuitenkin jo saanut

semmoisen työn suoritetuksi. Monta kertaa oli tohtorinna melkein

katunut, että antoikaan Irjan ruveta ylioppilaaksi lukemaan. Ei edes

ollut yhteiskoulussa tilaa, ja jatko-opiston kautta käyden tie tuli

paljon monimutkaisemmaksi ja työ vaikeammaksi. Helsinki tarjosi

huvejansa, nuoruus ilojansa, ja kirja usein oli tyranni, joka Irjan

niistä esti. Mutta tänään äiti samoin kuin hän itsekin unohti kaikki

menneet mielipahat. Päämäärä oli saavutettu, elämä avoinna, ja nyt oli

aika käydä sitä täysin siemauksin nauttimaan.

Juuri kotia lähetessä johtui Irjalle uusi ajatus mieleen: --

Välttämättä valokuvaajalle näin kukitettuna ja rakas valkolakki päässä!

-- On jo liian myöhäistä, -- huomautti Ensio. -- Pankaa kukat yöksi

veteen, ja lähdetään huomenna kaikki kolme.

-- Simaa me nyt menemme juomaan rannalle lehtimajaan, -- sanoi

tohtorinna. -- Miilin oli määrä asettaa se valmiiksi sinne.

Aurinko oli alenemassa ja loi aaltoihin pitkän, värehtivän kultajuovan.

Tuuli humisi hiljaa, ja joku lintu vielä viserteli oksalla, mutta

muuten oli kaikki äänetöntä ympärillä. Pääkaupungin melu ja tohina

tuntui jääneen kauvas taakse. Luonnon rauha täällä vallitsi.

Lehtimajassa-istujatkin viipyivät hetkisen vaiti kevätillan tenhoa

nauttien. Mutta sitte tohtorinna kaatoi simaa laseihin ja sanoi

hymyillen juovansa "nuoren apilanlehtensä" maljan. He kilistelivät

ja joivat kaikki. Vaan Helvin silmässä välkkyi kyynel, entisten

aikojen perintöä, joka yhä helposti pyrki esiin sekä surussa että

ilossa. Minne lieneekään ajatus lentänyt? Hän tunsi sydämessään syvää

kiitollisuutta kasvattajiansa kohtaan, ja sen hän heille liikutetuin

mielin lausui. Mutta samalla hän muisti sitä rakkaintansa, joka lepäsi

kaukana kirkkomaan kummun alla, ja tuntui niin kaihoisalta ajatella,

ettei _hän_ tänään saanut lapsensa onnesta iloita. Vai oliko hän ehkä

näkymättömänä läsnä, kuten Helvin oli ennen tapa kuvitella? Iltatähti

syttyi tuolla. Sieltäkö äiti kenties katseli?

-- Ei täällä huomisiltana näin hiljaista olekaan, -- virkkoi Irja,

keskeyttäen uudelleen syntyneen äänettömyyden. -- Silloin vasta oikein

ollaan iloisia! Kun vaan tulisi näin kaunis ilma, että saisimme olla

ulkona.

Huomiseksi oli näet määrätty nuorisokutsut kaikkien onnistuneitten

tutkintojen kunniaksi. Kyllä kannattikin taas kerran vapaasti nauttia,

ilman että tarvitsi tuon tuostakin muistaa kelloa ja ajan kulusta

huolehtia!

-- Jospa sinun sitte todellakin tulisi hauska, -- sanoi tohtorinna

epäilevän näköisenä.

-- Miksi ei? Senkötähden, ettei tanssita? Ole huoletta, äiti!

-- Kyllä Irjan pitäisi saada tanssia, -- puuttui Ensio puheeseen. --

Helvi ja minä soisimme sen hänelle niin mielellämme; vai kuinka, Helvi?

-- Niin, täti kulta, ei mitenkään meidän tähtemme --

-- Älkää nyt joutavia, -- keskeytti Irja iloisesti. -- Minäkin tahdon

kerran olla jalomielinen. Tämähän on meidän yhteinen juhlamme, eikä

minun yksin. Kyllä minä kohta tanssiakin saan niin paljon kuin mieleni

tekee; sillä totta kai sinä Ensio maisterinvihkiäisissä viet minut

tanssimaan myöskin?

-- Vien, vien, -- vakuutti Ensio hymyillen. -- Solmi sinä vaan

seppeleeni, kyllä minä parhaani mukaan sinua huvitan.

-- Olettekohan te nyt muistaneet kaikki kutsuttavat? -- kysyi

tohtorinna, jolla oli huoli huomisesta.

-- Emmeköhän --

-- Miten on Helvin serkun laita? -- johtui tohtorin mieleen. -- Hän

taisi tuoda sinulle kukkiakin. Ehkä hänet pitäisi kutsua?

Tohtorinna näytti levottomalta, ja Helvi huomasi sen. Keveästi

punastuen hän vastasi:

-- Kiitos, mutta luullakseni hän mieluummin tulee toisen kerran. Manne

ei ole paljon liikkunut säätyläisten piireissä, ja huominen seura on

ihan outo hänelle.

-- No, voisithan kysyä kuitenkin, -- tuumi tohtori. -- Minä pidän

hänestä, hän on siisti ja kelpo poika. Vanhempi veli kaiketi onkin

toista laatua.

-- Samuli parka on huonoille teille joutunut, -- virkkoi Helvi

alakuloisesti. -- Juomaan kuuluu ruvenneen. Mannelle oli onni, että hän

pääsi tänne kauppakouluun. Hän on hyvin pyrkinyt eteenpäin ja paljon

muuttunutkin eduksensa.

-- Hänen pitäisi liittyä meidän kristilliseen yhdistykseemme, niin

saisi vakavia tovereita, -- sanoi Ensio.

Mutta Helvi pudisti surullisena päätänsä. Hän tiesi, ettei mikään

pyyntö olisi Mannea sinne saanut.

Ilta kävi jo viileäksi, varjot alkoivat laskeutua, ja Lindiläiset

siirtyivät sisälle lehtimajasta, luotuansa vielä viimeisen silmäyksen

tummenevalle merelle, joka kuvasteli hehkuvaa taivaanrantaa.

Tytöt juoksivat ensin näyttämään uusia lakkejansa ja kukkiansa

kyökkipalvelijallekin, joka niiaten toivotti onnea, ylpeänä neitiensä

puolesta; sitte he vetäytyivät huoneisiinsa asettamaan ruusuja veteen.

Heillä oli nyt kummallakin oma kamari, Irjalla suurempi, uudistettu

"punainen huone", jonne pianiinokin taas oli mahtunut, ja Helvillä

pieni kuin nukkekaappi, mutta hyvin sievä suoja suomalaiskuosisine

sisustuksinensa. Ne olivat vierekkäin, ovi välillä, mutta molempiin

pääsi myöskin suoraan käytävästä, joka eteishuoneesta lähtien mutkaili

huoneitten ohitse.

Suoriuduttuansa kukkasista Helvi kiersi käytävään vievän ovensa lukkoon

ja kutsui Irjaa luoksensa.

-- Emmekö nyt kiitä Jumalaa kaikesta menestyksestä? -- kysyi hän

yksinkertaisesti.

-- Minä menen pyytämään Ensiota myöskin, -- vastasi Irja.

Vähän ajan kuluttua he kaikki kolme laskeutuivat polvillensa Helvin

huoneessa, ja Helvi ja Ensio lausuivat heidän yhteisen sydämellisen

kiitoksensa Herralle. Ensio liitti siihen hartaan rukouksen, että

Jumalan hyvyys saisi vetää heitä jokaista lähemmäksi häntä, ja Helvi

rukoili, että hän osottaisi heille, miten he kukin parhaiten voisivat

käyttää lahjansa hänen kunniaksensa, ja antaisi heille myöskin voimaa

ja armoa menettelemään hänen tahtonsa mukaan.

He nousivat jälleen tyynesti, puhumatta asiasta sen enempää.

Ensio lähti omaan huoneeseensa, ja tytöt rupesivat tarkastamaan

ylioppilaskirjojansa.