XIV

Sade rapisi kuurottain ruutuja vastaan, ja kujatie näytti liejuvellin

kaltaiselta. Tuon tuostakin tuli raju tuulenpuuskaus, joka

kovakätisesti puisteli Saukkolan ainoata koivua ja känttyräisiä

omenapuita, niin että keltaiset lehdet pyrähtivät vesilätäkköön ja

hedelmät raskaasti pompahtelivat maahan. Repaleiset pilvet ajelehtivat

taivaalla, ja hämärä alkoi laskeutua.

Helvi oli heittänyt tuolille työnsä, karkean säkin, jota hän sedälle

ompeli. Johan saikin ruveta pyhää pitämään, koska kello oli lyönyt

kuusi ja oli lauvantai-ilta. Hän tahtoi levätä tässä hämärissä ja antaa

ajatuksillensa vapaan vallan.

Hyvin hän tiesi niiden tien, sillä aina ne joutessaan ensiksi kulkivat

valkoisen kivikirkon luo, sinne, minne isävainajan haudan viereen oli

uusi kumpu luotu. Nuori nurmi sen jo peitti, ja Helvin istuttamat

kukkasetkin kauniina heloittivat; mutta sydämessä oli yhtä tyhjää

kuin hautajaispäivänä, ja kaipaus vielä yhtä katkerasti kirvelteli.

Tuossa sängyssä oli äiti nukkunut viimeiseen uneensa; tähän he olivat

tuoneet mustan arkun ja hänet siihen nostaneet... ja sitte olivat

vieneet pois... ja virsi oli soinut Helvin korviin, ja hän oli itkenyt,

itkenyt...

Kuinka pitkiltä, loppumattomilta päivät sitte olivat tuntuneet!

Helvi ei itsekään tietänyt, miten hän oli kestänyt nämä puolentoista

kuukautta. Eihän kukaan hänelle paha ollut, ja varsinkin setä oli usein

oikein sydämellinenkin; mutta sentään Helvistä tuntui, kuin sydäntä

olisi paleltanut, ja rintaa ahdisti, ikäänkuin hän olisi hengittänyt

paksua, epäterveellistä ilmaa. Tädillä kyllä oli aina hänelle työtä,

joka auttoi aikaa kulumaan; mutta se oli sellaista ikävää, karkeata

käsityötä, kuin esimerkiksi noiden säkkien ompeleminen, tai sitte

tointa keittiössä ja maitotaloudessa, joka ei ollenkaan Helviä

huvittanut. Eivät muistot sen kautta himmenneet, vaan vastakohtana

nousivat kahta voimakkaammin esiin. Uskollisesti hän kuitenkin koetti

täyttää velvollisuutensa, vaikka hänen oli mahdoton tehdä sitä ilolla.

Hän oli niin yksin, niin yksin täällä. Saukkola oli erillään

syrjämaantien varrella, eikä Helvillä sitäpaitsi koko pitäjässäkään

varsinaisia ystäviä ollut, kun pappilanväki oli muuttanut pois ja

outoja tullut sijaan. Mielellänsä hän kuitenkin sunnuntaisin käveli

kuuden kilometrin matkan kirkolle, jos vaan ilma myönsi. Siellä miehet

ystävällisesti nostivat hänelle lakkiansa, ja eukot ja tytöt tulivat

kädestäkin puristamaan, ja kun hän meni viemään äitinsä haudalle

kedon kukista sitomansa vihkosen, seisoi usein kummun luona joku

kyläläinen kyyneleet silmissä. Täällä hän aina huomasi, kuinka äitiä

oli rakastettu, ja hän tunsi, että sentähden jokainen tahtoi osottaa

hänellekin ystävällisyyttä.

Kerran vaan hän oli kävellyt vielä kilometrin kirkolta eteenpäin,

pappilan ohi ja rannalle entisen kodin luo. Se ei ollut vähintäkään

muuttunut. Aurinko paistoi ikkunoihin, jotka kimmelsivät kutsuvasti,

pääskysen viserrys kuului räystäältä, ja seinuksella ruusupensaat

kukoistivat, kuten joka kesä niin pitkälle kuin Helvi muisti. Hänen

teki mieli juosten rientää sinne, ikäänkuin tyyneen turvapaikkaan,

mutta samassa hänelle selvisi, että silläkin nyt oli uusi, outo

omistajansa. Helvillä ei ollutkaan kotia -- ei missään koko maailmassa.

Yksinäisyyden tunne valtasi hänet silloin niin voimakkaana, että

hän kiireimmiten pakeni pois rakkaan Tyynelän tienoilta eikä sitte

toistekaan enää halunnut takaisin.

Lääkkeinä kaipausta vastaan hän oli koettanut äitinsä neuvomia

keinoja: rukousta ja raamatunlukua. Hänestä tuntuikin, kuin Jumala

olisi ollut häntä nyt lähempänä kuin koskaan ennen. Oli niin

huojentavaa ja rauhoittavaa saada yksinäisyydessä purkaa sydämensä

tälle ainoalle ystävälle ja pyhästä kirjasta kuulla hänen helliä,

lohduttavia vastauksiansa. "En minä jätä sinua orvoksi, vaan minä tulen

sinun tykösi." "Minä tartun sinun oikeaan käteesi ja sanon sinulle:

älä pelkää, minä autan sinua." Helvistä tuntui usein, kuin Jeesus

näkymättömänä olisi ollut ihan vieressä ja äiti hyvänä enkelinä hänen

askeleitaan seurannut. Sellaisina hetkinä hän ei mitään niin toivonut,

kuin päästä heitä pian silmin näkemään, ja hän laskeutui polvillensa ja

rukoili Jumalaa ottamaan jo hänetkin maailmasta pois.

Mutta oli toisenlaisiakin hetkiä, joina hänen ajatuksensa lensivät

muualle, Irjan ja Ension luo, Haapalehtoon ja kouluun. Silloin hän

ei toivonut kuolemaa, vaan päinvastoin häntä veti kiihkeä halu ulos

elämään, pois täältä Saukkolan ahtaudesta ja yksitoikkoisuudesta. Hän

kaipasi kirjojansa ja tahtoi lukea, mutta muuri oli eteen noussut. Setä

oli käynyt Helsingissä pesän selvityksillä, myynyt vuokran korvaukseksi

enimmät kälynsä tavarat, muiden muassa kirjat, ja tuonut Helville

ainoastaan ompelukoneen, tusinan hopealusikoita, vähän vaatteita sekä

hänen omat pienet kapineensa. Niiden joukossa oli lähetyslaatikkokin.

Mutta kirjoja Helvillä oli vaan joku ainoa, sillä miltei kaikki olivat

olleet koulun kirjastosta lainattuja. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin

uudestaan ja uudestaan lukea sellaista, minkä jo osasi melkein ulkoa,

tai olla ilman, tyytyä ja odottaa.

Odottaa -- niin, mitä?

Helvi tuskin uskalsi sitä oikein ajatellakaan. Mitä enemmän elokuu

kului, sitä useammin koulu muistui hänen mieleensä. Setä ei ollut

puhunut siitä sanaakaan, eikä Helvi ollut mitään kysynyt. Mutta hänen

mielessänsä kysymykset kohosivat kerta kerran perästä. Pitikö hänen

lopettaa kesken, kun juuri oli päässyt hyvään alkuun? Se tuntui niin

katkeralta, että hänen oli mahdoton sitä uskoa. Toiselta puolen hän

ei myöskään rohjennut toivoa, että setä hänet kustantaisi kaupunkiin,

ja hänellä itsellänsähän tuskin oli penniäkään. Mikä oli tuleva

päätökseksi?

Sitä hän tänä synkkänä sadeiltanakin mietiskeli. Koulun alkamiseen oli

enää kaksi viikkoa. Juuri aamupäivällä hän oli saanut Irjalta kirjeen,

jossa tämä kummasteli, ettei Helvi ollut edellisessä kirjeessään mitään

maininnut syksysuunnitelmistaan, esimerkiksi siitä, minne hän tulisi

lukukauden ajaksi asumaan. Tahallansa Helvi olikin välttänyt koko aran

koulukysymyksen koskettamista. Mutta nyt siitä täytyi jo kohta tulla

selvä, sen hän käsitti.

Tuvassa setä, täti ja pojat kuuluivat puhelevan. Rohkenisiko hän mennä

kysymään? Jospa edes setä olisi ollut yksin!

Hetken kuluttua Helvi jo kuitenkin oli avannut oven ja astunut tupaan.

-- Kas, siinähän on Helvikin, -- sanoi Manne vilkkaasti. -- Eikö

sinunkin tekisi mielesi Mälkilään huomenna? Siellä on huvit

lainakirjaston hyväksi, ja minä menisin, mutta isä ei lupaa hevosta

yksin minua varten.

-- Ei suinkaan sitä sen paremmin anneta, jos Helvin saisit kanssasi, --

virkkoi emäntä äreästi. -- Mitä täällä kirjastolla tehdään? Tanssimaan

ja huijaamaan sinne pitäjän kulmalle vaan kokoontuvat ja sitte ostavat

lorukirjoja, joilla työaikaa tuhlataan. Ei sinulla siellä ole mitään

tekemistä, eikä Helvillä myöskään.

-- En minä haluaisikaan, -- sanoi Helvi.

-- Miksi et? Sinähän olet lukutoukka, jos joku, -- virkkoi Manne, joka

alkoi kiivastua, kun ei saanut mitään kannatusta aikeillensa.

-- En minä tahdo huveihin. Mutta kyllä minä mielelläni lukisin. Minä

juuri aioinkin tulla sedältä kysymään... minä aioin...

Helvi ei saanut jatketuksi. Sanat pysähtyivät kurkkuun, ja sydän alkoi

kovasti tykyttää.

-- Mitä sinä aioit kysyä?

-- Nythän kesä jo kohta on mennyt -- ja minä ajattelin, että koulu

alkaa...

-- Ja sinä tahtoisit sinne? Mutta kuinka se kävisi päinsä, kun sinä nyt

olet _minun_ tyttöni! -- tuumi setä leikillisesti.

-- Mitä hullutusta se olisi, -- kiirehti emäntä sanomaan. -- Mistä ne

rahat otettaisiin? Eihän Helvillä mitään ole, eikä meidän varoistamme

liikene maantielle ajettavaksi.

-- Eikö se Helvi vieläkään ole tarpeeksi röökinä? -- kysyä murahti

Samuli nurkastaan.

Sedän silmissä leimahti jotakin. Oli kuin jo unohduksiin joutunut

muisto taas olisi herännyt eleille. Leikillinen ilme katosi ja ankara

astui sijaan.

-- Helvi ei mene Helsingin kouluun, niin kauvan kuin minun taloni on

hänen kotinsa, -- sanoi hän päättävästi. -- Turhamaisuutta siellä

opitaan. Minä en keväällä kelvannut tulemaan edes hänen tutkintoonsa!

Ei, siitä ei tule mitään.

-- Voi setä, eihän se ollut koulun syy... ja johan setä antoi

anteeksi...

-- Siitä ei tule mitään, -- toisti setä yhä jyrkästi. -- Se olkoon nyt

sanottu, eikä siitä enää puhuta.

-- Mutta mitä minusta sitte tulee? -- uskalsi Helvi vielä kysyä itku

kurkussa.

-- Hoh, kyllä kai lapsista ihmisiä tulee, vaikka eivät röökinäkouluja

käy, -- arveli emäntä. -- Ei täällä Saukkolassa työtä puutu, kun vaan

ennätät vähän oppia, se on varma.

-- Seminaariinhan täti aina Helviä toimitti, -- huomautti Manne.

-- Ja kyllä sinne ilman tyttökouluakin pääsee, -- lisäsi Samuli. --

Meni Tupalan Eemelikin. Mutta kahdeksantoista vanha pitää olla.

-- Se sitte nähdään, kun Helvi ensin siihen ikään ennättää, -- sanoi

setä, joka jo taas oli lauhtunut. -- Kyllähän se on hyvä, että on

jotakin, millä itsensä elättää. Ellei ennen tule naimista -- ha ha ha --

Helvi vetäytyi loukkaantuneena omaan huoneeseensa. Kuinka setä

saattoikin laskea tyhmää leikkiä, kun toisen sydän surusta kirveli? Ja

kuinka he kaikki voivat olin niin tylyjä ja häijyjä ja sydämettömiä?

Helvi oli täydessä kapinassa. Vasta vähitellen ja hitaasti kuohuva

sydän alkoi asettua. Silloin omatunto rupesi hiljaa puhumaan, ja

katkera, uhitteleva mieli suli suruun ja kuumiin kyyneliin.

-- Enkö minä itse ole tähän suureksi osaksi syypää? Keväällä minä

pahoitin ja loukkasin setää. Jos hän olisi meidän koulumme nähnyt,

ei hän koskaan olisi menetellyt, niinkuin tänään. Mutta voi hyvä

Jumala... Pitääkö minun niin paljon kärsiä sentähden, että kerran olin

ajattelematon ja turhamainen?

Kerranko vaan? Enkö minä hävennyt maidon kantamista ja vanhaa

hamettani, joka kuitenkin oli ihan siisti eikä huonompi kuin monen

muunkaan? Minä nurisin siitä, että minun täytyi siivota ja että

meillä oli vaan yksi huone. En minä ansaitse päästä kouluun, sillä

minun sydämeni oli turhamainen ja kiittämätön kaiken aikaa. Enkä minä

koulussakaan aina ollut tarkka enkä läksyjä lukiessa tarpeeksi ahkera...

Kyllä tämä on ansaittu rangaistus -- mutta kuinka minä sen jaksan

kestää? Vähintään neljä pitkää vuotta täällä Saukkolassa, ja kuka

tietää, pääsenkö sittekään pois? Minun täytyy tehdä työtä kyökissä

ja meijerissä ja kuunnella tädin nuhteita, kun olen taitamaton, ja

poikien karkeita puheita ja sedän leikinlaskua, jota en voi sietää;

enkä saa oppia mitään... Eikä minulla ole yhtään ystävää, ei ketään,

joka puhuisi minulle Jeesuksesta, ei ketään, joka oikein rakastaisi

minua. Ja Irja, minun oma rakas Irjani, ja Ensio ja Lindin setä ja täti

ja opettajat ja kaikki koulutoverit... Enkö saisi pitkään aikaan nähdä

heitä? Enkö ehkä milloinkaan? -- --

Oli jo tullut pilkko pimeä. Tuuli yhä ulvoi ulkona ja sade pieksi

ikkunoita. Helvi heittäysi maahan puusohvansa viereen, painoi päänsä

sitä vastaan ja nyyhkytti, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan. Ja

siinä tuskassaan hän huusi Herraa: -- Hyvä Jumala, auta minua! Rakas

Jeesus, anna anteeksi minun entiset syntini ja pahat ajatukset, joita

minulla nytkin on ollut! Anna minulle voitto ja tue minua! Minä en

jaksa, minä en kestä yksin...

Vihdoin hän nousi, pyyhki silmänsä ja ryhtyi lamppua sytyttämään. Hän

tahtoi heti kirjoittaa Irjalle vastauksen hänen kirjeeseensä.