Sairashuoneessa oli kaikki hiljaa. Uudin oli laskettu alas, ovi oli
suljettu, ja Helvi istui liikkumattomana, äänettömänä tuolillansa
vuoteen jalkopäässä. Hänen katseensa oli jännittynyt ja levoton. Äiti
oli jo nukkunut niin kauvan -- nukkuiko hän ehkä heräämättä milloinkaan?
Ei -- hän jo liikahti ja nyt avasi silmänsä. Jumalan kiitos!
Paljon hän oli laihtunut ja kalvennut viime näkemästä. Sen voiman,
minkä muutama huoleton kesäviikko oli antanut, oli äkillinen
verensyöksy monin kerroin ottanut takaisin. Nyt olivat tuskat poissa,
ainoastaan ääretön väsymys jäljellä, ja syvä rauha lepäsi noilla
kasvoilla, jotka hellästi kääntyivät Helviin päin.
-- Olethan sinä täällä, -- kuiskasi hän. -- Niin hiljaa, kultaseni,
että luulin olevani yksin.
-- Tarvitsetko, äiti, jotakin?
-- En, en mitään. Sinua minä kaipasin ja sinut sain.
Seurasi hetken äänettömyys. Mutta sitte viereisen tuvan ovi avattiin
kovalla jysäyksellä ja alkoi kuulua meluavaa puhetta ja naurun rähinää.
-- Se Manta on aika likka -- ei pelännyt, vaikka oli keinu vähällä
mennä ympäri, -- kuului Samuli sanovan.
-- Olisit potkaissut vähän kovempaa, niin eikö olisi kirkunut --
-- Vai te keinumaan kylän tyttöjen kanssa, kun minä työhön käsken, --
torui emännän kiivas ääni. -- Juuri olisi oikein, jos menisitte päänne
kiveen.
Helvi käännähti tuskallisesti äitiin päin. Eivätkö nuo edes nyt voineet
olla hiljaa, kun tiesivät sairaan makaavan seinän takana?
-- Menenkö pyytämään, että he eivät puhuisi niin kovaa? -- kysyi hän.
-- Ei, anna olla. En minä enää nuku. Olisi minullakin sanomista
sinulle, jos jaksaisin... Tule lähemmäksi, lapsi -- noin...
Äiti katsoi häntä syvään tutkivasti silmiin.
-- Sinä olet kertonut, että sinulla Haapalehdossa oli hyvin hauskaa,
ja senhän aina kirjeistäsikin huomasin. Mutta jotakin minä kaipasin...
Helvi, olitko Vapahtajallesi uskollinen?
Tyttö painoi päänsä alas. Mitä hän vastaisi? Niinhän hän koko ajan oli
kuvitellut, että hän kaikessa menetteli aivan oikein; mutta tässä äidin
vuoteen vieressä oli niin juhlallista, niin vakavaa -- ja koko entinen
rakennus alkoi järkkyä ja horjua.
-- Voi, en tiedä; kyllä minä koetin --
-- Tuntuuko sinusta, kuin olisit siellä tullut lähemmäksi Jeesusta kuin
ennen?
Siinä muodossa Helvi ei ollut asiaa ajatellutkaan. Kysymys tuli kuin
salama, joka loi äkillistä valoa sydämen kätkettyihin komeroihin.
-- En, en lähemmäksi, -- täytyi hänen ehdottomasti tunnustaa.
-- Siis kauvemmaksi pois. Kukaan ei voi pysyä paikallansa.
Helvi oli hetken vaiti; totuus painoi häntä maahan. Vaan sitte hän
kohotti katseensa jälleen.
-- Lindiläiset ovat niin hyviä, ja minä rakastan heitä kaikkia. Mutta
minä en luule, että he paljon tuntevat Jeesusta. Enkö saisi pitää
heistä?
-- Tietysti saat, lapseni, ja sinun tuleekin. Olisithan muuten paha ja
kiittämätön. Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä.
-- Voiko sitte tulla Jeesusta lähemmäksi sellaisten joukossa, jotka
eivät tunne häntä, jos rakastaa myöskin heitä? Samanlaisena varmaankin
voi pysyä...
-- Et pääse lähemmäksi Jeesusta, jos rakastat jotakuta muuta enemmän
kuin häntä, olkoon se toinen sitte Jeesuksen oma tai hänelle vieras.
Mutta jos Jeesus on paras ystäväsi, voit missä tahansa kiintyä häneen
enemmän ja enemmän. Jokainen kiusaus ja taistelu, jossa voitat, vie
sinua askeleen eteenpäin. Samaten jokainen tappio heikontaa. Ja sinun
täytyy voittaa tai joutua tappiolle -- ei ole kolmatta mahdollisuutta.
Helvi taisteli hetken. Sitte hän yhtäkkiä kysyi: -- Oliko se tappio,
että minä en langennut polvilleni illoin aamuin?
Äidin muoto kävi huolestuneeksi, sillä nyt vasta hänelle selvisi
niiden kiusausten moninaisuus, joihin hän oli lapsensa lähettänyt.
Mutta se voi olla paras -- ennemmin tai myöhemmin sen kuitenkin täytyi
tapahtua...
-- Kerro minulle oikein tarkkaan, miten se kävi, -- pyysi hän.
-- Enkö väsytä sinua? Olemme jo puhuneet niin paljon.
-- Kuka tietää, kauvanko enää saamme puhua toistemme kanssa --
-- Älä sano niin, äiti, -- keskeytti Helvi kiihkeästi. -- Paranethan
sinä! Nyt olet jo paljon virkeämmän näköinen kuin ensin.
-- Kaikki on Jumalan kädessä. Kerro nyt vaan; ei se minua rasita, se
rauhoittaa.
Ja Helvi kertoi -- purki koko täyden sydämensä, johon oli niin paljo
kysymyksiä kerääntynyt eron ajalla. Äiti makasi silmät ummessa, mutta
Helvi tiesi hänen kuuntelevan. Kun kertomus oli loppunut, loi hän
taaskin Helviin tuon ihmeellisen katseensa, joka tuntui tunkevan läpi
ja jota ei kiertäen voinut väistää, ja kysyi vaan: -- Mikä nyt siis
oli syy, jonka tähden luulit Jumalan tahdoksi, ettei sinun pitänyt
polvistua?
-- Enhän minä sitä Jumalan tahdoksi luullut, mutta minä ajattelin,
ettei hän välttämättä vaatisikaan...
-- Kaikki riippuu syystä. Koeta selvästi ja rehellisesti saada
sanotuksi, miksi et sitte itse tahtonut!
-- Se tuntui Irjasta kummalliselta --
-- Ja sinä häpesit -- eikö niin?
Helvi ei vastannut, mutta loi taaskin alas silmänsä.
-- "Joka minua häpee ihmisten edessä, sitä minä häpeän Isäni ja hänen
pyhien enkeliensä edessä," sanoo Jeesus. Hän ei hävennyt tulla ihmisten
pilkattavaksi sinun tähtesi. Tahtoisitko sinä hänet kieltää?
-- Mutta eihän kirkossakaan kukaan lankea polvilleen. Irja sanoi, että
Jumala yhtä hyvin kuulee kuinka tahansa, ja onhan se niin...
-- Minä huomautin jo kerran, että kaikki riippuu syystä. Ajatellaan
siis, että sinulla kotonakin olisi ollut tapana tehdä kuten kirkossa:
istua tuolilla ja painaa pääsi käsiisi, jotta mikään ympärillä ei
häiritsisi hiljaisuutta Jumalan edessä. Sitte olisit sanonut Irjalle:
anna minun nyt olla rauhassa, minä tahdon rukoilla -- ja olisit
menetellyt sen tapasi mukaan. Minä olen aivan sitä mieltä kuin sinäkin;
rukouksesi olisi ollut ihan yhtä otollinen Jumalalle. Mutta olisiko se
ollut sinulle helpompaa kuin polvillesi lankeaminen? Etkö käsitä, että
_tahdoit peittää_ rukoustasi?
-- Kyllä minä nyt käsitän sen, -- kuiskasi Helvi. -- Ja huomasin minä
senkin, ettei rukous koskaan enää ollut sama kuin ennen. Melkein aina
minä häiriinnyin.
-- Jumala on niin suuri ja me niin pienet. Emmekö nöyrinä vaipuisi
maahan hänen eteensä? Tulee päivä, jona emme voi -- jona olemme
vuoteeseemme sidotut...
-- Nyt on lääkkeen aika, äiti. Kello löi yksi, -- keskeytti Helvi,
nousten paikaltaan.
-- Ja sitte sinun pitää mennä ulos saamaan raitista ilmaa; käyt muuten
kalpeaksi ja heikoksi. Pane täälläkin akkuna auki! On niin suloista
kuulla pääskysten visertävän...
Kun Helvi meni tuvan läpi, olivat pojat jo poistuneet, ja emäntä
hääräsi yksinään lieden luona.
-- Joko tulet lämmittämään kaurakeittoasi? -- kysyi hän nähdessään
Helvin.
-- En vielä; äiti otti vastikään lääkettä.
-- Kuinka hän nyt voi?
-- Kyllä minä luulisin, että hän on parempi, sillä me puhuimme äsken
pitkän aikaa, eikä hän sanonut liiaksi väsyneensä.
-- Hyvä kun paranisi. Siitä ruoastakin on täällä maalla semmoinen
tekeminen...
Helvi kulki ulos ja niityn piennarta pitkin metsään päin. Sinne
puiden ja kukkien pariin hän halusi. Pihalla karjatarhan vieressä ei
hän viihtynyt, taloa ympäröivät viljelysmaat eivät suoneet suojaa
auringon kuumilta säteiltä, eikä alempana virtaileva lieterantainen,
ruskeavetinen joki häntä kylpyyn houkutellut. Hän kiirehti askeleitaan,
jotta ehtisi edes lyhyen hetken viivähtää metsän suloisessa
siimeksessä, ennenkuin taas täytyi palata tukahuttavaan tupaan ja
ryhtyä päivällistoimiin äitiä varten. Työ oli kyllä rakas, mutta
_täällä_ se tuntui väkisinkin raskaalta. Täti piti häntä tavattoman
taitamattomana niin isoksi tytöksi, ja Helvi arveli, että hän saattoi
ollakin oikeassa. Äitihän oli taloustoimista päähuolen pitänyt, vaikka
tosin Helvi pienestä asti oli saanut auttaa. Masentavalta kumminkin
tuntui kuulla huomautuksia tuon tuostakin, ja oikein Helviä pelotti,
kun taas läheni ruoanlaittamisen aika.
Hoh, kuinka hyvältä tuntui päästä kaidalle, viileälle polulle! Tuossa
oli yhtä samettimaista sammalta kuin ison männyn juurella Honkaharjulla
-- ja tuossa oli kivikin. Siihen Helvi tahtoi istuutua menneitä
viikkoja muistelemaan. Niin lyhyt oli ilon ja päivänpaisteen aika
ollut. Miksi Jumala nyt juuri antoikin äidin sairastua? Siksikö, että
Helvi todella oli ollut etääntymässä Vapahtajan luota, kuten äiti
sanoi? Mutta eikö Jumala olisi löytänyt muuta keinoa viedäkseen häntä
takaisin?
Silloin kuin siellä Honkaharjulla istuttiin, kertoi Ensio aikovansa
papiksi. Kummallista, ettei hänkään koskaan puhunut Jeesuksesta, jonka
palvelijaksi hän kumminkin aikoi! Totta kai hän sentään Jeesusta
rakasti -- vai miten? Ja hänkin oleskeli noiden toisten parissa,
jotka ainakin näyttivät Vapahtajalle vierailta... Miksi eivät he
olleet puhuneet toisillensa, hän ja Helvi, ja auttaneet toisiansa
taisteluissa? Jos Ensio olisi alkanut -- sillä eihän Helvi kehdannut...
Oli miten tahansa -- Helvi ei voinut surumielin ajatella Haapalehdossa
vietettyä aikaa. Kyllä hän oli tehnyt syntiä ja sentähden ollut
rauhaton, mutta se oli hänen oma syynsä. Voi, kuinka mielellänsä hän
olisi lähtenyt takaisin, taistellut uljaammin ja voittanut! Kun vaan
äiti paranisi oikein pian...
Tuuli kulki huoaten läpi männyn oksien, harakka räkätti, ja Helvi
hyppäsi ylös paikaltaan. Hänestä kuului aivan, kuin joku olisi häntä
huutanut -- mutta kaiketi se oli erehdys. Ehkä kello kuitenkin oli
jo niin paljon, että piti rientää ruokaa laittamaan. -- Mutta eikö
taas huudettu -- ja tulihan tuolla Manne tietä pitkin -- juosten,
viittoen... Mitä ihmettä se merkitsi? Mitä oli tapahtunut?
-- Kiiruhda, Helvi, äitisi luo! Hän sai taas semmoisen verensyöksyn --
Helvi ei enää nähnyt eikä kuullut mitään ympärillänsä. Hän juoksi
henkensä edestä, saapui talolle tietämättä miten, tempasi oven auki ja
syöksyi sisään.
* * * * *
Kamppausta oli rauha seurannut. Sairas makasi tilallaan kuolonkalpeana,
mutta tyynin piirtein ja avoimin silmin. Helvi itkeä nyyhkytti hänen
vieressänsä.
Hän koetti hiukan ojentaa hervotonta kättänsä.
-- Lapseni, rakkaani...
Helvi kumartui hänen ylitsensä.
-- Niin pian se tapahtui, etten saattanut aavistaa... Minä menen pois,
mutta pysy Jeesukselle uskollisena...
Helvi ei voinut vastata, hän vaan itki kiihkeämmin ja suuteli äitiänsä.
-- En tiedä, kuinka sinun käy, -- jatkoi hän raukealla, kuiskaavalla
äänellänsä, jossa murtuvan äidinsydämen koko hellyys väreili; -- mutta
minä jätän sinut Jeesukselle. Minun viimeinen rukoukseni riistää sinut
maailmalta ja antaa sinut hänelle iki-omaksi. Hän varjelee minun
aarrettani.
-- Voi äiti, en minä tule toimeen ilman sinua! En minä voi käsittää,
miksi Jumala nyt ottaisi sinut pois. Mistä minä saan kodin, jos jään
yksin?
-- Setä pitää aluksi sinusta huolen, sen hän on minulle luvannut.
-- Mutta sitte, äiti, sitte --
-- Herra on elämäsi johtava. Kerran kerroit, että tahtoisit
lähetyssaarnaajana häntä palvella. Olin ennen kuvitellut toisin...
mutta Herra puhui minulle... Jos hän sinua kutsuu, niin minä siunaan
sinua... Ilolla minä sinua siunaan...
Taas Helvi tunsi sen ihmeellisen Jumalan läheisyyden, joka oli hänet
saattanut värisemään lähetysjohtajan kamarissa. Nyt oli hetki vielä
paljon juhlallisempi kuin silloin. Helvin kyyneleet pysähtyivät
vuotamasta, ja hän lankesi polvilleen äidin vuoteen viereen.
-- Minä siunaan sinua, jos Herra sinut määrää työtänsä tekemään missä
tahansa, kotona tai pakanamailla... Tahdotko sinä tehdä, mitä Herra
käskee?
-- Tahdon, -- vastasi Helvi tuskin kuuluvasti, mutta äänessä ei ollut
epäröimistä.
-- Kiitos, Jumala, lapsestani... kiitos kaikesta... kaikesta...
Kello tikutti tasaisesti, viisarit liikkuivat tavallista kulkuansa;
mutta näkymättömän tuntilasin hiekka alkoi juosta nopeaan, merkiten sen
suuren hetken lähenemistä, joka on rajakohtana ajan ja ijankaikkisuuden
välillä.
Sairas lepäsi äänettömänä, käsi Helvin kädessä, ja kasvoihin jo
heijastui sen päivän valo, joka ei laske milloinkaan.