Oli satanut pari päivää peräkkäin, mutta juhannusaatto koitti kirkkaana
ja kauniina. Se oli erityinen juhla Haapalehdossa, sillä silloin
tohtori Lind vietti syntymäpäiväänsä.
Huolimatta sateesta oli eräs palkattu kyläläinen tuonut metsästä
kokonaiset kantamukset katajaa, puolanvarpuja ja katinliekoja,
ja iltayöstä Ensio ja molemmat tytöt olivat leivintuvassa niistä
seppeleitä sidelleet. Aamulla huvila koreili juhlapukuisena. Nuoret
olivat ensimmäisinä ylhäällä, sillä heillä oli toinenkin hauska yllätys
tohtorille: he tahtoivat näet herättää hänet laululla. Irja ja Ensio
eivät ennen olleet sitä yrittäneet, kun heitä oli vaan kaksi. Kolmen
laulu kuului jo toisenmoiselta, vaikkei Helvin ääni vahva ollutkaan,
ja sitäpaitsi oli harjoitteleminenkin hauskempaa, kun oli oikea pieni
"kuoro".
Ja tohtori oli ihastunut heidän keksintöihinsä. Hän levitti
käsivartensa niin leveälle, että saattoi sulkea niihin heidät kaikki
kolme, ja kiitti heitä sydämellisesti, kehui laulua kauniiksi ja
ylisti seppelekoristeita kerrassaan mainioiksi. Sitte tuli tohtorinna
noutamaan koko joukkoa järvenpuoliselle parvekkeelle kahvia juomaan.
Kaste vielä välkkyi kukkasissa, Saimaa nukkui peilityynenä ja ilmassa
tuntui varhaisen aamun miellyttävä raikkaus. Tiesivätkö lintusetkin,
että nyt oli juhannus? Kilvan ne ainakin lauloivat suven suloutta,
juhlan riemua julistivat.
Ainoastaan aamu oli tänään perheen keskinäiselle seurustelulle
omistettu. Sitte oli tohtorinnalla senkin seitsemät toimet ja touhut,
sillä päivälliseksi piti vanhan tavan mukaan saapua vieraita sekä
lähikaupungista että ympäristöltä, ehkäpä kauvempaakin. Kuka tuttava
vaan tuli, hän oli kutsuttakin tervetullut. Eikä koskaan hennottu
samana iltana eritä; ellei huvilassa riittänyt yösijoja, saatiin
kyllä kylästä lisää. Hyvinpä niitä useimmiten tarvittiinkin, sillä
juhannusaatot Haapalehdossa olivat Lindin perheen sikäläiselle
seurapiirille kesähuvien tähtinä, joita jokainen tavoitti. Ihmekö että
haluttiin sinne, missä ihana luonto, runsaat varat ja ennen kaikkea
herttaiset ihmiset panivat parastansa vieraiden viihtymiseksi?
Nyt olivat nuoret sen lisäksi saaneet luvan aikaisemmin aamupäivällä
pitää kahvikemut pienille oppilaillensa. Pitihän heidänkin iloita
isän juhlana, arveli Irja. Toimessaan hän hyöri Helvin kanssa kattaen
kahvipöytää lehtimajaan, sillä hän oli päättänyt, ettei tämä tuuma
saisi tuottaa äidille yhtään lisävaivoja. Äidin tähdenhän Ensio sitä
oli epäillyt, vaikka hänenkin kyllä muuten teki mieli nähdä kylän
lapsia runsaan syntymäpäiväpöydän ääressä.
Tuolla ne jo tulivatkin, kaikki yhdessä joukossa. Eihän näin
merkkipäivänä kehdannut yksinään mennä, kuten tavalliselle
koulutunnille! Äidit olivat siistineet heitä parhaansa mukaan.
Pellavatukat oli kastettu ja kammattu jakaukselle, kasvot ja kädet
pesty, ja pyhävaatteet pantu niiden ylle, joilla oli sellaiset.
Mutta mäkituvan keveäjalkainen pikku Liisu kopsutteli ison siskon
ruojukengissä, suutarin Mikko oli jostakin saanut lainaksi miehen
takin, ja Aakulan Aino kompastui vähän väliä äitinsä pitkän hameen
helmoihin, jotka liehuivat hänen kantapäillänsä. Hämillään ja
epävarmoina oudoissa tamineissaan he pysähtyivät ison käytävän eteen,
uskaltamatta astua kauvemmaksi.
Mutta siinä he joutuivat kahden tulen väliin, sillä lehtimajasta
riensivät "opettajat" heitä vastaan, ja ujoimmat, jotka olivat
vetäytyneet toisten taakse, huomasivat yhtäkkiä itse tohtorin ja
tohtorinnan tulevan rakennuksen puolelta suoraan heitä kohti. Ei nyt
auttanut muuta kuin niiata ja kumartaa sormet suussa ja pää vinossa
ja sitte käydä isäntäväen saattamina höyryävien kuppien ääreen, jotka
lehtimajassa odottivat. Siellä pian arkuus suli tyytyväisyyden ja ilon
loisteeksi. Liisu piteli kaksin käsin teevatiansa, puhalsi ja hörppäsi
ja vuoroon hengähti syvään, suu hymyssä. Muona-Juhon pienet tytöt,
jotka olivat kutsutut vanhemman veljen mukana, istuivat turvallisina
Helvin ja Irjan sylissä ja purivat vehnäkakkujansa, jotta posket olivat
pullollaan. Mikko suuressa takissaan oli niin miehevä, että uskalsi jo
katsoa tohtoriakin silmiin, ja Aino vastasi arvokkaasti kuin pikkuinen
emäntä tohtorinnan kysymyksiin. Vasta leikkimään ruvetessa hän muisti
hameensa hankaluuden, ja Liisu tirkisteli ymmällään kenkiänsä. Mutta
helpolla siitäkin pulasta suoriuduttiin. Jalkineet vaan muitta mutkitta
heitettiin mäkeen, ja parilla hakaneulalla Irja sai hameen kylliksi
koholleen. Sitte juostiin ja leikittiin -- ujostelematta, täysin
riemuin, kaiken muun unohtuessa. Mitä siitä, kuka oli opettaja tai
oppilas, kuka tohtorin, kuka mökkiläisen lapsi!
"-- -- Kentillä leikkitarhain
yhdessä juostihin;
ken pallonlyöjä parhain,
se meistä etevin -- --"
Yhtä syvään he ainakin huokasivat, Irja ja moni pienistä vieraista,
kun tohtorinna tuli huomauttamaan, että sen huvin jo täytyi loppua ja
tyttöjen rientää pukeutumaan, jotta sitte ehtisivät laivalaiturille
varsinaisia vieraita vastaan.
* * * * *
Heitä oli tullut tavallista enemmän, etenkin nuoria. Päivällinen oli
syöty yleisen ilon vallitessa, ja heti iltapäiväksi oli määrätty
veneretki kauniille Sotkasaarelle, joka oli tiheimmän saariston
syrjässä ison Saimaan rajalla.
Huvilan ja vierasten veneet muodostivat kokonaisen ketjun.
Etummaisessa, köynnöksillä koristetussa veneessä piti perää tohtori,
päivän sankari, ja siinä istui Ensio soutamassa.
Hänen katseensa kulkivat seuraavaan veneeseen, joka oli täynnä pelkkiä
nuoria. Irja istui parven keskellä valkopukuisena, kuten tavallisesti
juhlatiloissa, pitkät siniset nauhat vyöllä ja liehuvin kiharoin.
Nimismies Brofeltin pojat, joista vanhempi keväällä oli saanut lyyryn
lakkiinsa, näkyivät innokkaasti väittelevän hänen kanssansa jostakin,
ja ympärillä istuva iloinen joukko helähti tuon tuostakin raikkaaseen
nauruun, kun Irja varmaankin sukkelasti vastasi.
Ensio tuli yhä totisemman ja hajamielisemmän näköiseksi. Ei sentähden,
että hän siihen veneeseen olisi halunnut, sillä tässä vanhempien
joukossa kyllä oli parempi. Hekin puhuivat vilkkaasti -- niin
vilkkaasti, ettei ollut epäkohteliasta, vaikka soutaja kokassa istuikin
ääneti. Ja vaiti, omissa ajatuksissaan hän halusi olla. Tuoko oli
hänen pikku siskonsa, hänen Irjansa? Niin, olihan hän sama, yhtä
häikäisevän kaunis ja iloinen kuin aina -- ja kuitenkin hän yhtäkkiä
tuntui paenneen Ensiosta kauvas pois, ikäänkuin kasvaneen ja muuttuneen
vieraaksi -- Kuinka herttainen hän oli ollut aamupäivällä kaataessaan
kahvia kylän lapsille ja juostessaan kyyhkysenä haukkaansa pakoon!
Sellaisena hän oli Ension mieleen. Miksi hänelle nyt olikin pantu
tuommoinen helsinkiläinen tanssiaispuku, jonka kautta hän erottautui
kaikista muista? Ja miksi nuo pojat viitsivätkin lapsen kanssa
veikistellä -- ja miksi hänkin, Irjakin, viitsi...
Ja Ensio käänsi silmänsä pois tuosta nauravasta ja melskaavasta
joukosta. Ne sattuivat kolmannen veneen keulassa istuvaan tyttöön,
jolla oli yllänsä yksinkertainen punaruutuinen pumpulipuku ja tukka
tavallisella palmikolla. Hän istui erillään ja ääneti kuten Ensiokin,
loiskutteli haavanoksalla vettä ja katseli kuplia, jotka siten
syntyivät tyyneen pintaan. Mutta hänen kasvoissaan ei kuvautunut
alakuloista vakavuutta, kuten Ension, vaan rauhaisa onni niistä säteili.
-- Mitähän se Helvi tuossa tuuminee? -- ajatteli Ensio.
Samassa hän loi silmänsä ylös, kohtasi Ension katseen ja hymyili; ja
Ension täytyi hymyillä vastaan. Helvi oli niin onnellinen. Mitä noista
vieraista ihmisistä? He eivät hänen iloonsa kuuluneet. Mutta täytyihän
hänen sydämensä riemuita, kun kaikki oli niin ihanaa ja valoisaa, kun
oli juhannus...
-- Ensio hoi, otappa vastaan! -- kajahti silloin Irjan ääni.
Veneessä oli alotettu leikki "laivani on lastattu". Ennenkuin Ensio
ehti edes pitää varansa, oli Irja näppärästi heittänyt nenäliinan
kaikkien arvoisien herrojen ja rouvien päiden yli suoraan hänen eteensä.
-- No, no, -- varoitti tohtori, mutta nauroi kumminkin vallattomalle
tytöllensä.
Ensio hiukan pysäytti airojansa, lausui vaaditun sanan ja heitti
taitavasti nenäliinan takaisin. Mutta pilvi oli väistynyt hänen
kasvoiltaan. Olihan Irja sittekin hänen herttainen pikku siskonsa!
* * * * *
Aurinko läheni jo laskuaan. Virvokkeita oli nautittu tuuheiden
puiden alla, seutua oli ihailtu, ja nuoret olivat sydämensä pohjasta
leikkineet hauskalla tasaisella kentällä. Silloin odottamatta alkoi
kuulua viulun säveliä.
-- Mitä, mitä? -- kysyttiin kuorossa.
Se oli tohtorinnan salaisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti ja kysyi,
eikö ollut parempi, että Polkka-Aapo tuli myöhään kuin ei milloinkaan.
Ukko oli rientänyt tänne suoraan häistä naapuripitäjästä, ja nyt piti
nuorten osottaa, ettei hänen vaivansa ollut turha.
Ja Aapo istahti kivelle ja veteli polkkaa, että pää tutisi. Tauno
Brofelt riensi kumartamaan Irjalle, ja tuota pikaa kenttä oli täynnä
iloisesti pyöriviä pareja.
Soitettiin purpurin merkki. Franseesi ei kuulunut Aapon taiteeseen.
Helvi seisoi vähän syrjässä rantakalliolla ja katseli kauvas pitkin
punertavan veden pintaa. Hänkin oli tanssinut, mutta nyt hän mieluummin
oli hetken yksinään. Tässä hän tahtoi olla, katsella ja nauttia.
Kaikesta hän nautti: luonnosta ja ihmisistäkin, kun he olivat vähän
etäämmällä, ja siitä, että oli saanut leikkiä ja tanssia...
Käki kukkui lahden toisella rannalla. Vesi värehti ja kimalteli, ja
taivaanranta loisti täynnänsä purppuraruusuja. Tuossa leijaili kaunis
pilvi, kuten tulinen laiva. Mitä jos se kantaisi mukanaan pois yli tuon
suuren ulapan ja vielä kauvemmas -- äidin luo --
Hänet valtasi yhtäkkiä kaipauksensekainen tunne. Hän oli kuitenkin niin
yksin keskellä tätä iloa ja ihanuutta...
Silloin oksa rasahti, Helvi kääntyi ja näki Ension lähenevän.
-- Tuletko tanssimaan purpuria kanssani? -- kysyi hän.
-- Enhän minä osaa, -- virkkoi Helvi melkein hätkähtäen ja hätäisesti;
mutta sydän alkoi kovasti sykkiä, kuten odottamattomasta ilosta.
-- Se on niin helppoa, ettei sitä ennakolta tarvitse osata; kyllä minä
vien.
-- Mutta eikö sinun pitäisi tanssia muiden kanssa -- Irjan tai
vierasten?
-- Irjalla on niin monta ympärillänsä, ettei minulle jää tilaa, --
lausui Ensio naurahtaen, vaikka äänessä oli jotakin katkeraa. -- Eikä
se taitaisi olla sopivaakaan, että veli riistäisi hänen seuransa
muilta. Täti muistutti minua olemaan kohtelias vieraille, ja kyllä minä
olen koettanut katsoa, että tanssinhaluisilta ei puutu paria. Etkö
tule, Helvi? Meidän pitäisi rientää.
Helvi katsoi häntä kummastuneena; hänestä Ensiossa oli jotakin outoa.
Mutta ei hän ehtinyt sitä enempää ajatella. Viulu jo kutsui, hän antoi
kätensä Ensiolle, ja he kiirehtivät paikallensa muiden joukkoon.
He eivät kumpikaan puhuneet monta sanaa; ei tullut toinen eikä
toinen ajatelleeksi, että "kohteliaisuus" muka vaati keskustelun
ylläpitämistä tanssiessa. Ensio vaan neuvoi Helville miten hänen tuli
menetellä, ja Helvi iloitsi jokaisesta onnistuneesta yrityksestä, kuten
jänönpoikanen, joka huomaa hyppyjensä luonnistavan. Hänen poskensa
hehkuivat innosta, ja hänen ainoa toivonsa oli, että tätä kestäisi
kauvan, kauvan...
Mutta ilta hämärtyi, aurinko katosi taivaanrannan taakse, ja vähän
jälkeen purpurin loppumisen täytyi ruveta lähtöä ajattelemaan. Ensio
oli jo edellä soutanut pois parin palvelijan kanssa. Tohtorinna
lohdutti nuoria sillä, että Haapalehdossa voitaisiin panna vielä
kappale yötä huvin jatkoksi. Aapo pisti viulun kainaloonsa, kapineet
kannettiin veneisiin, ja huvimatkailijatkin asettuivat kukin
mieleiseensä seuraan. Soutajat vetelivät voimiensa takaa, jotta pian
jouduttaisiin perille. Kuka nyt olisi ehtinyt ja muistanut luontoa
ihailla...
Käännyttiin niemen takaa Haapalehdon lahdelle. Silloin kuului
ihastuksen humina kautta veneseurueen. Kaikkea ne Lindiläiset
keksivätkin!
Huvila hohti satumaisena kirjavien paperilyhtyjen valossa, ja samassa
leimahti korkea kokko vaaran laella palamaan. Väki oli menetellyt
tarkkaan tohtorinnan määräysten mukaan ja Ensio kaikella kunnialla
toimittanut loppusuorituksen.
Veneistä hypätessä Irja hiukan ehti puristaa käsivarresta Helviä,
jonka kanssa hän vieraiden tulon jälkeen tuskin oli päässyt sanaakaan
vaihtamaan. -- Eikö ole äärettömän kaunista, eikö ole hauskaa? --
kuiskasi hän. Ja täydestä sydämestään Helvi vastasi: -- On -- ei
minulla vielä koskaan ole ollut tämmöistä iltaa!
Honkaharjulta kaikki näytti vieläkin kauniimmalta; sinne nuoret
kiipesivät metsän hämäriä polkuja pitkin. Mutta sitte tuli aika
kokoontua illallista syömään ruokasaliin ja parvekkeille, ja syötyä
Aapo viritti viulunsa ja tanssi alkoi jälleen. Aurinko jo kohosi idän
rannalta, kun vihdoin lähdettiin levolle.
Helville ja Irjalle oli täksi yöksi tehty vuode pienen tornikamarin
lattialle. Vasta sinne tultuansa he huomasivat olevansa hyvin
väsyneitä. Haukotellen Irja irroitti nauhan hiuksistaan ja laski sen
pöydälle.
-- Kas, postikin on tullut, -- sanoi hän vilkkaammin, huomatessaan
pöydällä pari kirjettä. -- Juuri yksi meille kummallekin! Täytyy kai
sentään vielä lukea ne. Minun näkyy olevan Katri Dahlbergiltä.
Helvi oli rientänyt ottamaan omansa, mutta jäi kummastuneena katsomaan
päällekirjoitusta.
-- Keltä tämä voi olla? -- tuumi hän. Irjakin kurkisti.
-- Mimmoisia harakanvarpaita! Näytäppäs, niin katsotaan ensin
postileimaa, emmekö arvaa. Kuule, mutta onhan se sieltä, missä äitisi
on...
Helvi oli riistänyt kuoren auki; omituinen levottomuus oli vallannut
hänen mielensä. Hän tiesi jo, että kirje oli Mannelta tai Samulilta,
eivätkä _he_ suotta kirjoittaneet.
-- Mikä sinun on, Helvi? -- kysyi Irja säikähtyneenä. -- Olethan ihan
kalpea ja vapiset... Helvi!
Hän värisikin niin, että tuskin saattoi puhua. Kirje putosi hänen
kädestänsä, ja hän vaipui Irjan syleilyyn.
-- He kirjoittavat, että äiti on heikkona sairaana. Minun täytyy kohta
lähteä...