XI

Ne olivat herttaisia päiviä. Ilmat pysyivät tasaisen kauniina, ja

kaikki kesän suomat nautinnot olivat tarjona: souturetket somille

saarille, kävelyt metsissä, kiipeilyt harjuilla, joilta aukeni

näköaloja toisiaan viehättävämpiä, krokettipeli tasaisella nurmella ja

lukuhetket puiden siimeksessä -- niin, kenpä ne ilot luettelisikaan?

Eikä tuntunut kuitenkaan siltä, kuin aika olisi mennyt hukkaan pelkän

huvittelemisen tähden; olihan heidän päivillänsä muutakin sisällystä.

Milloin tohtori lähti kalaan ja tarvitsi jonkun soutamaan, milloin he

auttoivat tohtorinnaa puutarhassa, taikkapa muutenkin työskentelivät,

tytöt kasveineen tai käsitöineen, Ensio kirjoineen. Heidän

lempiharrastuksensa oli kuitenkin opetus iltakoulussa, jonka he Ension

ehdotuksen mukaan olivat panneet toimeen kylän lapsille. Joka toisena

arki-iltana kokoontui Haapalehdon suurimpaan verandaan kymmenkunta

pienokaista, joille Helvi opetti sisälukua, Irja kaunokirjoitusta

ja Ensio laskentoa. Eihän se koulu suinkaan mallikelpoinen ollut,

sillä opettajat olivat aivan tottumattomia eikä opetusvälineitä

aluksi ollut juuri minkäänmoisia. Tohtori kyllä kirjoitti lähimpään

kaupunkiin ja tilasi kirjoja, vihkoja, tauluja ja muita tarpeita;

mutta niitä odotellessa laskettiin napeilla, kirjoitettiin viivatuille

paperiarkeille kahtia taitetuilla lyijykynillä ja tavattiin äitien

ja mummojen virsikirjoista. Vaan intoa ei puuttunut opettajilta eikä

oppilailta. Syrjäisen saloseudun lapset olivat ihan liikuttavan

kilttejä, ja heidän ja heidän vanhempainsa kiitollisuus oli nuorille

opettajille kehoittavana palkintona.

Varsinkin Irjalle tällainen ajanvietto oli jotakin ihan uutta. Hän ei

ollut ennen paljon ajatellut muita, sillä hän oli itse tottunut kodissa

olemaan se keskipiste, jonka ympäri kaikki liikkui. -- Mikä tuottaisi

Irjalle iloa? -- siinä isän, äidin ja veljen ainainen ajatus. Nyt hän

sai kokea tyydytystä, minkä toimiminen muiden hyväksi tuottaa. Helvi ja

Ensio olivat kyllä enemmän oppineet uhrautumaan. Toista olivat ahtaat

olot ja kasvatus siihen johtaneet, toista oma luonne ja se tunne, että

hän, vaikka häntä pidettiinkin kuin omaa poikaa, kuitenkin oikeastaan

söi armoleipää, josta oli lakkaamattomassa kiitollisuuden velassa.

Mutta hyvää teki heillekin tämä kesäinen koulunpito. Rakkaudessa ei voi

koskaan kylliksi harjoittautua.

Näin he toteuttivat kaunista ohjelmaansa: työmme voimamme mukaan

isänmaalle, jota rakastamme!

Helvi oli niin onnellinen, että hänestä monasti tuntui kuin hän näkisi

suloista unta ja kentiesi kohta heräisi jälleen Kristianinkadun

varrella kivijalan huoneessa. Ei hän enää ollut äitiäkään ikävöinnyt,

ja häntä oli ilahuttanut ja rauhoittanut se tieto, että äiti kuitenkin

oli toistaiseksi päättänyt jäädä maalle oikein virkistyäksensä.

Tietysti oli hauska syksyllä tavata hänet jälleen. Mutta nyt, nyt ei

Helvi halunnut muuta kuin päivä päivältä jatkaa tätä huoletonta, ihanaa

elämää... Syvin siemauksin hän imi auringonpaistetta, kuten varjossa

kasvanut kukka, jonka lehtiä ensi kerran huikaiseva valo hivelee.

Ei hän kuitenkaan täälläkään saanut taisteluitta olla. Häntä ympäröi

komeus ja kauneus, mutta sitä suurempana vastakohtana hän etenkin ensi

päivinä muisti oman kotinsa köyhyyttä. Joka päivä riisuutuessa ja

pukeutuessa hän näki Irjan hienot, pitsitetyt ja kauniisti merkityt

liinavaatteet, ja silloin usein tuntui pieni pistos sydämessä ja

huokaus kohosi rinnasta. Ennen hän aina oli ollut omiinsa tyytyväinen

eikä edes ajatellut, että ne voisivat olla toisenlaisia. Mitä muusta,

kunhan vaan olivat eheät ja puhtaat; eihän niitä kukaan nähnytkään.

Nyt hän sitävastoin häpesi niiden huonoutta. Pukujen suhteen täällä

sentään oli paljon parempi kuin kaupungissa. Lindiläisetkin kuluttivat

maalla vanhimpia vaatteitansa, ja metsäseudun yksinäisyydessä Helvin

vaatimaton puku oli aivan omiaan. Kuta useampi päivä kului, sitä

enemmän hän unohtikin ajatella sitä. Olihan niin paljon muuta parempaa

ja hauskempaa, joka tunkihe täyttämään hänen mielensä.

Mutta oli eräs toinen taistelu, josta Helvi ei yhtä helpolla

vapautunut. Hän oli äidillensä luvannut joka päivä rukoilla ja lukea

raamattua, ja hänelle itselleenkin se oli tullut luonnolliseksi tavaksi

ja sisälliseksi tarpeeksi. Ensi iltana vetäydyttyään Irjan kanssa

heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa hän sentähden heti otti laukustansa

raamatun esille. Irjalle sellainen oli outoa; hän loi kummastelevan

katseen toveriinsa ja hänen kirjaansa, mutta vastoin tapaansa ei

virkkanut mitään. Arkatunteinen Helvi käsitti tuokiossa, että Irjan ei

ollut tapana lukea iltasin, ja tuo äänetön katse vaivasi ja painosti

häntä niin, että hän muutamia värsyjä luettuansa laski raamatun pois.

Silloin Irja taas alkoi puhua laverrella kaikenlaisia asioita, mutta

äskeistä tapausta ei kumpikaan sanallakaan koskettanut.

He puhelivat vielä sängyssäkin, kunnes Irja vihdoin kääntyi toiselle

kyljellensä ja sanoi, että hän nyt aikoi nukkua. Helvin mielestä olisi

jo kauvan sitte ollut aika rukoilla iltarukous, mutta hän oli arvellut:

teen sen, kunhan Irja vaikenee ja itsekin tahtoo rukoilla. Eikö hän

siis rukoillutkaan ollenkaan, vaan nukkui ilman? Se oli jo liikaa

Helville. Hän makasi silmät avoinna ja odotti, mutta pian Irjan syvä

hengitys todisti, että hän todellakin oli vaipunut uneen. Silloin Helvi

hiljaa, hiljaa nousi vuoteeltansa ja polvistui sen viereen.

Toisena aamuna he olivat heränneet melkein yhtaikaa, ja kohta Irja

taas oli alkanut livertää kuin pikku peipponen. Nyt Helvi oli vielä

pahemmassa pulassa kuin edellisenä iltana. He olivat ja valmiiksi

pukeutuneet, eikä hän ollut vielä saanut tilaisuutta hiljaisen hetken

viettämiseen.

-- No, tule nyt puutarhaan! -- sanoi Irja, tarttuen hänen käteensä.

Silloin Helvin täytyi voittaa se kiusallinen, ahdistava, häpeänsekainen

tunne, joka oli hänen huulensa sulkenut.

-- En minä voi tulla vielä juuri --

-- Mikset? Mikä sinulta vielä puuttuu?

Helvi lensi tulipunaiseksi, katsoi lattiaan ja viivytti vastaustaan.

Mutta sitte hän loi silmänsä ylös ja kysyi totisesti, ponnistaen kaiken

rohkeutensa:

-- Irja, etkö sinä koskaan rukoile illoin ja aamuin?

-- Johan minä luin aamurukouksen aikaa sitte, heti kuin heräsin.

-- Mutta minähän heräsin ensin enkä nähnyt sinun rukoilevan, -- vastasi

Helvi ihmetellen.

-- Nähnyt? Kuinka sinä sen olisit nähnyt? Eihän siinä tarvitse

huuliansa liikuttaa.

-- Äiti ja minä laskeudumme aina polvillemme, -- sanoi Helvi hiljaa.

Nyt oli Irjan vuoro katsoa Helviä hämmästyksissään.

-- En minä ole koskaan kuullut, että muut kuin pelastusarmeijalaiset

tekevät sillä lailla! -- virkkoi hän viattomasti, silmät suurina. --

Mitä se hyödyttää? Eihän kirkossakaan kukaan lankea polvilleen.

Kirkossa -- niin, se oli totta -- sitä ei Helvi ollut ennen

ajatellutkaan. Ylimalkaan hän ei ollut mitään ajatellut eri asennoista

rukoillessa. Hän oli aina nukkunut äitinsä kanssa samassa huoneessa,

aina laskeutunut polvilleen ja pitänyt sen ihan luonnollisena asiana.

Miksi hän niin teki, sitä hän todellakaan ei tietänyt eikä voinut

selittää.

-- Mitä se hyödyttää? -- toisti Irja. -- Luuletko sinä, että Jumala

paremmin kuulee meitä sillä lailla?

Ei, eihän Helvi sitä luullut, mutta ei hän osannut muutakaan syytä

sanoa. Sen hän vaan tunsi, ettei häntä tyydyttänyt sellainen

puoliunessa ja pelkissä ajatuksissa lausuttu rukous kuin Irjan.

-- Jää nyt sitte tekemään mitä tahdot, minä odotan sinua puutarhassa,

-- sanoi Irja hetken kuluttua ja lähti huoneesta.

Ja Helvi laskeutui polvilleen; mutta kun viereisestä huoneesta kuului

liikettä, hypähti hän kohta jälleen ylös säpsähtäen kuin pahantekijä.

Rukouksen rauhaa hän ei löytänyt, eikä raamatunluvusta tullut tällä

kertaa enempää kuin edellisenäkään iltana. Muutaman minuutin perästä

hän oli puutarhassa Irjan luona.

Sitte oli taistelua jatkunut monena päivänä. Aina Helvi kumminkin

uskollisesti otti raamattunsa esille, mutta ei hän kertaakaan jäänyt

pitemmäksi ajaksi luettua miettimään, kuten kotona. Vaan eräänä iltana

tapahtui jotakin odottamatonta: Irja kysyi, eikö Helvi tahtoisi lukea

ääneen, että hänkin kuulisi. Silloin Helvin silmät loistivat ilosta, ja

siitä asti tuli heille tavaksi lukea yhdessä joka aamu ja ilta.

Mutta polvillensa ei Helvi enää koskaan laskeutunut. Eiköhän Irja

ollutkin oikeassa, kun hän sanoi, että Jumalalle oli yhdentekevää,

kuinka kukin rukoili? Ainakin täällä polvistuminen tuntui niin oudolta

ja vaikealta... Helvi päätti kuiskata rukouksensa vuoteella maatessaan,

yhtä huomaamattomasti kuin Irjakin -- mutta hyvin hartaasti...

Siitä lähtien hän kuitenkin kaipasi jotakin, eikä rukous tuntunut

samalta kuin ennen. Usein kävi niinkin, että Irja rupesi juttelemaan,

eikä Helvi voinut olla vastaamatta, ja puhe Jumalan kanssa keskeytyi.

Tapahtuipa joskus, että hän nukkuikin rukoukseensa. Välistä hänen

oli paha olla tästä kaikesta, mutta ei hän antanut itsellensä aikaa

pitempiin mietteisiin ja selvityksiin. Päivä riensi päivän perästä,

aina yhtä rikkaana ja vaihtelevana; ajatukset ja kysymykset hukkuivat

sen pyörteeseen. Kerran hän aikoi kirjeessä puhua huolensa äidille,

mutta sitte hän ei sitä tehnytkään. Tiesihän hän ennakolta, mitä äiti

vastaisi... Mutta se tuli siitä, ettei hän tuntenut näitä oloja; ihan

varmaan hän ymmärtäisi tyttöään, jos olisi täällä...

Eikä Helvi enää taistellut eikä tuuminut. Hän tahtoi nauttia ja olla

onnellinen, hänen täytyi saada olla. Kesä oli niin lyhyt! Mitä tämä

miettimisestä paranikaan. Voihan hän nyt menetellä, niinkuin täällä

tuntui sopivimmalta, ja kotona sitte taas seurata entisiä tapojaan.