IX

Viikot vierivät, ja Helvin huomiotaherättänyt aine oli jo aikaa sitte

unohdettu. Uudet päivät toivat uusia ajatuksia ja mielenkiinnon aiheita.

Oltiin toukokuussa. Solisten juoksivat iloiset pikku purot katuja

pitkin, ja harmahtavat jääjätteet sulivat sulamistaan, muodostaen

lammikkoja kuoppiin ja pehmeätä sohjua kadunristeyksiin. Mutta

aurinkoisilla paikoilla oli jo kuivaa, ja käytävien asfaltilla tyttöset

hyppivät ruutua ja pojat heittivät nappikuoppaa.

Auringonsäde kurkisti sisälle tyttökoulun kolmannen luokan ikkunasta

ja puikkelehti juuri sille lukukirjan sivulle, joka oli Irjan edessä

avoinna. Se väikkyi kirjaimesta kirjaimeen, hypähti vähän syrjään

ja palasi jälleen, eikä aikaakaan, ennenkuin se jo oli houkutellut

vilkkaat silmät leikkiänsä seuraamaan ja helposti lentävät ajatukset

pois käännöskappaleesta. Irjaa nauratti. Hän hiukan nyhkäsi Helviä

ja osotti sädettä sormellansa. Helvi katsoi sitä, katsoi sitte Irjaa

suoraan hänen iloisiin silmiinsä, ja kohta hänkin alkoi hymyillä. Oli

niin keväisen kirkasta. Vähän aikaa enää tunteja ja läksyjä! Pian päivä

paistaa lämpimämmin, pian koulu loppuu ja sitte juna kiidättää heidät

Helsingistä, ja he saavat soudella järvellä, kulkea metsissä ja poimia

kukkia aurinkoisilta niityiltä...

Irja oli saanut kutsua Helvin kesäksi luoksensa maalle, ja molemmat he

jo hartaasti odottivat sitä päivää, jolloin pääsisivät "Haapalehtoon".

Irja oli kertonut isänsä kauniista huvilasta ja Savon saaririkkaista

vesistä, joita Helvi, hämäläinen, ei koskaan ollut nähnyt. Siellä

vasta tulisi hauskaa! Äidistä oli Helvin ainoa huoli. Kustaa setä

oli kirjoittanut ja pyytänyt heitä Saukkolaan kesää viettämään,

mutta Helvi tahtoi paljon halukkaammin lähteä Irjan luo, ja äitikin

oli mielellään ja kiitollisena suostunut siihen. Eihän Helvillä

kotipitäjässä ollutkaan oikeata toveria, kun kirkkoherrakin perheineen

kuului Vapusta muuttaneen muualle. -- Itse rouva Aaltonen oli päättänyt

viettää viikon tai pari Saukkolassa. Vaan ei enempää. Helsingissä

vuokratusta huoneesta täytyi kesälläkin suorittaa määräraha, ja silloin

oli pakko ansaita. Ei häntä lankonsa koti miellyttänyt, mutta päätös

maksoi kuitenkin syvän huokauksen, sillä hän oli kasvanut ja elänyt

maalla ja rakasti Luojan vapaata luontoa. Tuntui raskaalta ajatella

yksinäistä kesää kuumoittavien kivimuurien ympäröimänä ja lisäksi

maakerroksessa, jonne sinisestä taivaasta näkyi vaan kapea kaistale ja

päivänsäde tuskin milloinkaan pääsi tunkeutumaan. Mutta olihan hän jo

aikaa sanonut elämän iloille jäähyväiset. Katse oli tähdätty ylöspäin

niihin maihin, jotka eivät enää auringon valoa tarvitse, ja maan päällä

hän näki vaan yhden olennon, rakkaan tyttönsä. _Hän_ pääsi luonnon

helmaan, _hän_ sai juoda päivänpaistetta ja nauttia lapsuuden puhdasta

onnea. Jumala siunatkoon Helviä! Mitä siitä, jos äidin hiukset ennen

aikojaan kävivät harmaiksi ja posket kalpenivat. _Hän_ oli palaava

ruusuposkisena ja raittiina, tuoden kesän tuulahduksen ahtaaseen

ompeluhuoneeseen ja koko kimpun päivänsäteitä silloin, kun syksy taas

alkoi pimetä. -- Ja äiti pyyhkäisi kuumaa otsaansa ja ojensi väsynyttä

vartaloansa. Mitä ei hän olisi tehnyt Helvin tähden!

Mutta hän oli kuitenkin uupunut ja kalpea, eikä se voinut jäädä

Helvinkään silmiltä huomaamatta. Tapahtui joskus, että tyttö kesken

vilkkainta puheluansa pysähtyi, levottomasti kysyen: -- Äiti, kuulitko

oikein, mitä minä sanoin? -- Ja kun äiti vakuutti kyllä kuulleensa,

jatkoi hän: -- Mutta varmaan minä väsytän sinua? Silmissäsi on jotakin

niin kummallista, ihan kuin harso edessä. Etkö voi hyvin, äiti? --

Joka kerta äiti sanoi olevansa aivan terve, ja Helvi rauhoittui taas.

Mutta ei viipynyt kauvan, ennenkuin hän uudestaan huolestuneena toisti

kysymyksensä.

Koulun kevätkiireet vaikuttivat kuitenkin, että hänen ajatuksensa

enimmiten olivat läksyihin kääntyneinä, ja kotia ja äitiä varten jäi

vähemmän aikaa. Ja sitte tuo odotettu kesämatka! Jospa vaan äitikin

olisi päässyt oikein lepäämään maalle; silloin kaikki olisi ollut

hyvin. Mutta vakuuttihan hän, että hän ei mitään halunnut, ja Helvin

ilo oli hänenkin ilonsa. Saattoihan Helvi siis huoletta lähteä...

* * * * *

Yhä lämpimämmin paistoi keväinen aurinko. Se vei vähitellen

viimeisetkin jäät, pehmitti routaisen maan, nosti nurmen nukalle ja

pani puut puhkeamaan. Peipponen viserteli Bulevardin lehmuksessa

niin kirkkaan riemuisesti, kuin olisi koko kevään armaus asunut sen

pikku rinnassa; ja sen sointujen säestykseksi kaikui sisältä koulun

juhlasalista:

"Jo kevät kukoistaapi,

se riemun rintaan saapi!"

Oli ylimääräinen harjoitus tutkintoa varten, sillä nyt jo oli lupaa

ja varsinaiset tunnit päättyneet. He olivat niin iloisia, nuo pikku

lintuset siellä salissa, ja Helvi muiden joukossa. Kyllä hän luki

hyvin mielellänsä, mutta jo vähän väsytti kuitenkin. Ylihuomenna, heti

tutkinnon jälkeisenä päivänä, oli hänen määrä päästä Lindin perheen

mukana matkustamaan Saimaan rannoille. Samana päivänä piti äidin

lähteä Saukkolaan Kustaa sedän kanssa, joka oli tullut kaupunkiin

toimitellakseen kaikenlaisia asioita ja yksin tein noutaakseen kälynsä

maalle. Tällä kertaa Helvi oli iloinen sedän tulosta. Hän ei itsekään

tietänyt, miksi tuntui niin huolestuttavalta ajatella, että äiti jäisi

yksinään.

Setä oli asioillansa, kun Helvi palasi lauluharjoituksesta, mutta äiti

istui tavallisella paikallaan ompelupöydän ääressä. Viime aikoina

hänellä oli ollut kova kiire, kun täytyi luvatut työt toimittaa

valmiiksi ennen poislähtöä. Jo hän olikin saanut ne suoritetuiksi,

mutta nyt oli käsillä Helvin tutkintopuku. Se oli punaruutuista

puuvillakangasta, ja Helvi oli siihen suuresti ihastunut. Kunpa se vaan

valmistuisi! Oli niin pelottavan paljo vielä tekemättä. Hänkään ei

ollenkaan joutanut äitiä auttamaan, sillä täytyi järjestää ja korjailla

vähäistä vaatevarastoa, jonka hän tarvitsi mukaansa kesäksi.

Irja oli sanonut: -- Älä suotta ota enempää kuin puoli tusinaa kutakin

lajia liinavaatteita! Kyllä meillä on vettä ja pesijöitä. -- Helvi

huokasi, sillä eihän hänellä enempää ollutkaan, paitsi paitoja,

joita oli kahdeksan. Siis kaksi saisi jättää kotiin -- nuo vanhimmat

ja paikatut. Tästä yönutusta puuttui nappi, ja tuon toisen reunus

oli revennyt. Sitte piti parsia sukat, jotka hän eilen illalla oli

pessyt. -- Kyllä kestää kaikenlaista pikku työtä koko loppupäivän,

ja myöhemmällä kuluu aika sedänkin kanssa puhellessa ja illallista

laittaessa... Voi, kunpa se puku tulisi valmiiksi! -- ja toimiessaan

Helvi tuon tuostakin levottomana vilkaisi äitiin ja hänen työhönsä.

Sedän asiat olivat onnistuneet hyvin, ja hän oli erittäin iloisella

tuulella tullessaan kälynsä luo illalliselle. Hän tyhjensi puolet

puurovadista, levitteli isoja voileipiä ja nauraa hohotti tuon

tuostakin, varsinkin omille yrityksilleen lausua sukkeluuksia.

-- Sinähän Helvi syöt kuin kärpänen -- ha ha ha -- onko ihme, ettei

ole enempää lihaa poskissasi kuin itikoillakaan. Maalta lähtiessäsi

syksyllä olit kuin punainen omena. Sen ne koulut tekevät!

Äiti katsahti huolestuneena Helviin. Oliko Kustaa lanko sittekin

oikeassa? Itse hän tunsi voimiensa olevan loppumaisillaan, ja jos nyt

Helvikin todella oli laihtunut ja kalvennut, mitä hyvää silloin oli

talven taistelusta ja ponnistuksista? Ja kyllähän Helvi olikin syksyllä

toisennäköinen kuin nyt... vai kuinka? Mutta hänen olentonsa oli yhtä

pirteä ja silmät säteilivät. Ehkei se sentään ollut niin vaarallista.

Kesähän oli tulossa... Ja äiti vastasi tyynesti: -- Helvi on tehnyt

ahkerasti työtä, mutta sitä enemmän hän nyt voi levostansa nauttia.

Pian puna taas palaa poskiin, kun hän saa olla maalla virkistymässä.

-- Mitä niistä herrasväen huviloista -- liekö siellä lehmiäkään. Meille

hänen olisi pitänyt tulla maitoa juomaan. Saukkolassa sitä on, vaikka

saavilla suuhun kaataisi -- ha ha ha --

-- Kiitos vaan, mutta kyllä minä Haapalehdossakin saan maitoa

tarpeeksi, -- vakuutti Helvi.

Illallisen jälkeen tehtiin sedälle sija äidin sänkyyn. Helvin vuode

kannettiin Lehtoskan suostumuksella keittiöön, ja rouva Aaltonen

levitteli ylijääneitä makuuvaatteita itseänsä varten lattialle.

-- Äiti, ei millään muotoa! -- huudahti Helvi. -- Minä makaan siinä,

tule minun sänkyyni!

-- Enhän minä siihen mahtuisikaan muuten kuin jalat koukussa, --

vastasi hän, koettaen hymyillä. -- Hyvää yötä nyt, ja nuku makeasti.

Sinun pitää olla virkeä tutkinnossa.

Mutta kuinka oli puvun laita? Helvi oli sen hetkiseksi unohtanut, vaan

nyt hänen katseensa jälleen kysyvänä siirtyi ompelukoneen luo, joka

myös oli siirretty keittiöön.

-- Mitä otan päälleni huomenna? -- kysyi hän melkein arasti. -- Eihän

tuo vielä isoon aikaan valmistu, ja minun tummansiniseni on jo niin

huono --

-- Kyllä se valmistuu, mene nyt vaan levolle.

-- Äiti, aiotko valvoa?

-- Ole rauhassa, kyllä minä saan nukkuakin.

Helvin sydämessä ristiriitaiset tunteet taistelivat. Äiti näytti niin

väsyneeltä, hänen ei olisi pitänyt enää tehdä työtä. Mutta useimmat

toverit saivat uuden puvun tutkintoon, tai oli heillä joku sopiva

ennestään. Pitikö hänen yksin aina käydä puettuna kuin köyhimmän

työmiehen tyttö?

-- Muutenkin minä olen erilainen kuin toverini. Anna Ojalan isä on vaan

talonmies, ja heillä on pieniä lapsia huone täynnä, eikä hän kuitenkaan

koskaan tee muuta kuin lukee läksynsä -- ja nekin niin huonosti, että

varmaan jää luokalle. Ja minä kannan maitoa puodista, vaikka isäni oli

pappi, ja siivoan huoneen ja ompelen ansaitakseni rahaa, ja huomenna

minä ihan varmaan saan hyvän todistuksen, sillä minä olen ollut kovasti

ahkera. Totta minun nyt edes pitää saada oikea puku! Häpeänhän minä

Irjaakin ja hänen vanhempiansa ja Ensiota... He tulevat kyllä kaikki

tutkintoon, ainakin lopulla. Normaalikoulussa jaetaan todistukset

aikaisemmin.

Pahat, katkerat ja turhamaiset ajatukset pyrkivät väkisin valtaan, ja

Helvi punehtui jo ajatellessaankin, että Irja valkoisessa puvussaan ja

hän vanhassa tummassa talvihameessa istuisivat vierekkäin.

Kello löi 11. Lehtoska kuului kuorsaavan nurkassaan, ja Helvi tunsi,

että häntäkin hyvin nukutti. Äiti parka! Mutta ehkä ei siinä puvussa

enää niin paljon työtä ollutkaan. Eihän hän sitäpaitsi ollut pyytänyt

mitään; äiti itse tahtoi valvoa ja ommella.

Hän hyväili ja suuteli äitiään tavallista hellemmin, sanoessaan hyvää

yötä, ikäänkuin olisi koettanut siten korvata itsekkäitä ajatuksiansa.

Ei se oikein auttanut, sillä omassatunnossa oli kuitenkin joku pistos.

Mutta siitä huolimatta Helvi pian nukkui syvään uneen.

Ensimmäinen esine, mihin hänen silmänsä aamulla sattuivat, oli

punaruutuinen hame, joka valmiina ja sievänä riippui tuolin laidalla

vuoteen vieressä. Nuolena hän hyppäsi ylös ja riemuiten rupesi

pukeutumaan. Kello taisikin jo olla paljon, koska äiti kuului puhuvan

sedän kanssa kamarissa. Niin, nyt se löi puoli -- puoli kahdeksanko? Ja

yhdeksäksi piti olla koululla. Eihän äiti vaan ollut siivonnut huonetta?

Helvi unohti aamurukouksenkin, heitti jokapäiväisen puvun yllensä ja

ryntäsi kamariin. Ei ollutkaan vielä siivottu, sillä se oli Helville

uskottu tehtävä, johon äiti ei puuttunut. Nyt tuli kiire. Muisti hän

sentään kiittää uudesta puvusta, mutta muulle ympärillänsä ei hänellä

ollut silmiä eikä korvia.

Vasta ollessaan valmis tutkintoon lähtemään hän kysyi ihmetellen, eikö

äiti aikonutkaan tulla, koska ei ollut muuttanut pukua.

-- Päätäni kivistää niin, etten jaksa, -- vastasi hän, ja ääni kuului

oudon raukealta. Helvi aivan hätkähti.

-- Voi äiti, ehkä valvoit liiaksi? Ja ehkä siinä lattialla oli paha

maata?

-- Ehkä... Mutta kai tämä menee ohi. Lähde nyt vaan, lapseni, sinä tuot

sitte minun ilokseni hyvän todistuksen kotiin.

-- Mutta jos _minä_ tulisin, -- tokaisi setä yhtäkkiä. -- Passaisihan

sitä koulua kerran nähdä sentään. Tottakai sinne saa mennä, kuka tahtoo?

-- Saa tietysti, -- virkkoi äiti iloisena, kun huomasi langossaan edes

jotakin asianharrastusta. Ehkäpä hän tutkinnossa ihastuisi iki hyväksi

ja vielä kääntyisi koulujen ystäväksikin.

Mutta Helvin silmät lensivät sedän pitkiin pieksuihin, ja taaskin hän

ajatteli tovereita ja Irjan omaisia. Ja niin karkeasti setä puhui ja

käyttäytyikin...

-- Kyllä minä luulen, että siellä sentään enimmäkseen on vaan

oppilaitten vanhempia ja siskoja, -- arveli Helvi kierrellen. --

Ainakin lussissa oli.

-- Lussihan on ihan toista kuin julkinen tutkinto. Ei sinun tarvitse

epäilläkään, kyllä sinne saa mennä, -- vakuutti äiti.

-- Mutta ei suinkaan se setää huvita, eihän siellä ole mitään

semmoista... Ja taas Helvin silmät kääntyivät pieksuihin, jotta setäkin

sen huomasi.

-- Tuhat tulimmaista, tyttö, minä luulen, että sinä _et tahdo_ minua

sinne! Sinä häpeät maalaissetää! Vai niin. Semmoiseksi ne koulut

kumminkin tekevät. Mene, mene, en tosiaan lähtisikään kanssasi. Ja

sentähden kai et sinä Saukkolaankaan tule, kun sinusta on Helsingissä

tehty röökinä. Vai niinkö se olikin, vai niin...

Setä oli kiivastuksesta punainen. Helvi seisoi siinä katuen, vapisten

ja silmät pyöreinä; ja äidin kävi mieli niin pahaksi, että päätä alkoi

repiä kahta kovemmin.

-- Voi, anteeksi setä, anteeksi äiti, -- sai Helvi sanotuksi. -- Voi,

voi, en minä tarkoittanut...

-- Vaiti, Helvi, -- keskeytti äiti vakavasti, -- Tutki itseäsi, niin

näet, mitä tarkoitit. Jumala suokoon sinulle anteeksi ja korjatkoon

käytöksesi seuraukset!

Helvin täytyi rientää kouluun ja jättää pitemmät puheet; vaan äiti,

niin kipeä ja väsynyt kuin olikin, jäi keskustelemaan lankonsa

kanssa ja tyynnyttämään häntä. Se kyllä piankin onnistui; mutta

vastenmielisyys koulua kohtaan oli kuitenkin tänä aamuna taas

sitkistänyt juuriansa sedän sydämessä.

Vaikka Helvi sai loistavan todistuksen, luokkansa parhaan, ei hänellä

ollut tutkinnosta iloa. Ei sittekään, vaikka Lindiläisetkin pyysivät

todistusta nähdä, ja täti taputti häntä ja Ensio ihmetteli. Punainen

pukukin aivan häntä rasitti. Ja kun hän jälleen oli kotona ja sai

painaa päänsä äidin helmaan, kuiskasi hän huoaten:

-- Taas kävi, niinkuin sanoit silloin talvella. Minä en aikonut niin

pahaa, mutta pieni synti kasvoi kuin lumipallo. Tulenko minä koskaan

paremmaksi?

-- Oletko pysytellyt lähellä Jeesusta?

Helvi muisti, ettei hän ollut aamulla rukoillut -- ja miten lienee

käynyt eilen illallakaan? Eikä hän näinä päivinä ollut raamattuakaan

hakenut, kun oli ollut niin kiire.

-- Katsoppas, Helvi, siinä se on. Kuinka voisit voittaa itsekkyyden ja

turhamaisuuden, ellet ammenna voimaa sieltä, mistä sitä on saatavissa?

Sinun täytyy pysyä Jeesuksen luona, jos tahdot olla hänen omansa.

-- Tahtoisinhan minä. Mutta minulla on niin heikko luonto...

-- Siksi minua nyt huolettaakin lähettää sinua pois kodista. Lupaa

minulle ainakin, ettet anna yhdenkään päivän kulua, jona et rukoilisi

ja käyttäisi Jumalan sanaa. Vapahtajasi yksin voi varjella sinua

pahasta.

-- Sen lupaan, äiti.

-- Hellä, heikko, herkkätunteinen lapsi raukkani, -- ajatteli äiti,

levätessään sängyllänsä. -- Ja minäkin... Olisin tahtonut häntä

totuttaa itseänsä kieltämään, ja juuri viime yönä väärä rakkauteni

johdatti hänet kiusaukseen... Minä olen uhrannut hänet Herralle,

ja hänkin tahtoo olla Vapahtajansa oma. Mutta voi, kuinka paljon

kasvatusta hän vielä tarvitsee! Eikä Jumala hemmottele, kuten

taitamaton äiti.

-- Jumala on pyhä! -- kaikui ääni vakavana Helvin ja hänen äitinsä

sydämessä.

-- Jumala on rakkaus! -- livertelivät kevätlintuset ulkona, kohoten

kevein siivin kohti kirkasta sinitaivasta.

X

-- Kuinka tämä vesi on hyvää ja vilpoista; tahtoisin olla kala, --

tuumieli Irja helteisenä kesäkuun päivänä.

Hän istui puoleksi puettuna uimahuoneen portailla, tummat kiharat

hajallaan olkapäillä, jaloillaan vettä loiskutellen. Helvi paraikaa

pukeutui.

-- Ei kala, vaan vedenneito, -- virkkoi hän. -- Sinä uit niin hyvin ja

sinulla on niin pitkä tukka.

-- Sinä vaaleine hiuksinesi paremmin sovit vedenneidoksi, -- arveli

Irja nauraen. -- Pian sinä sukeltamaankin opit, kunhan vaan uskallat

koettaa. Riisuppa päältäsi, niin hyppäämme sinne uudestaan!

Helvi suori sormillaan sileätä, ohutta tukkaansa ja pudisti päätänsä.

-- En minä kelpaa Aallottareksi. Kuule, kuinka männyt humisevat!

Mennään mieluummin metsään etsimään kukkasia.

Vastahakoisesti Irja veti jalkansa vedestä, sitoi punaisella nauhalla

kiharansa kokoon ja vaatehtihe valmiiksi. Tytöt lähtivät käsi kädessä

astumaan pois rannasta niemen päästä, johon uimahuone oli rakennettu

hiukan syrjään huvilasta. Suuret hongat kohosivat juhlallisina kuin

kirkon pylväät tien kummallakin puolella. Täällä oli viileämpää, sillä

päivä tuskin pääsi paistamaan tiheitten oksien lomitse, ja tuuli

salaperäisesti löyhytteli viuhkojansa jossakin tuolla korkealla. Linnut

olivat väsyneet aamulauluistaan, mutta kolmelta taholta kuului aaltojen

loiske rantaa vastaan.

Jo harveni hongikko, maa laskeutui ja niemi kapeni kannaksensa

kohdalta. Taas välkkyi Saimaan sinivesi kummallakin puolella, ja

havumetsä vaihtui suhiseviin haapoihin, joista tohtori Lindin huvila

oli nimensä saanut. Siinä "Haapalehto" olikin kohta kannaksen vastassa

kuin kättä tarjoamassa niemeltä tulijoille. Se oli kevyttä, vapaata

tyyliä. Toisessa päässä oli matala torni, ja isompia ja pienempiä

parvekkeita ulkoni sieltä ja täältä. Ympärille oli järjestetty kauniita

kukkaisistutuksia sen verran kuin tila myönsi; sivummalla olivat

kyökkikasvilavat, marjapensaat ja hedelmäpuut. Mutta heti rakennuksen

takana pohjan puolella kivikkomaa jyrkästi kohosi korkeaksi havupuita

kasvavaksi harjuksi, joka seisoi kuin vartijana kaikkia kylmiä viimoja

vastaan. Mistäpä ne olisivatkaan tänne osanneet? Etelätuuli iloisena

leikki haapojen lehdissä, kukat tuoksuivat, ja kesäkuun keskipäivän

aurinko paistoi lempeästi täydeltä terältään.

-- Kyllä nyt on niin kuuma, ettei jaksa kasveja hakea, -- arveli Irja,

kun he olivat ehtineet huvilan luo. -- Mennään tuonne Honkaharjun

metsään sammalikolle makaamaan ja lukemaan Välskärin kertomuksia!

Helvi oli kohta valmis ja riensi sisälle kirjaa noutamaan. Mutta

palatessaan oli hänellä sukankudinkin mukana.

-- No, oletpa sinä ahkera, -- huudahti Irja. -- Älä viitsi, Helvi,

minua hävettää, kun sinä saat niin paljon tehdyksi, enkä minä

lupa-aikoina toimita juuri mitään. Vai käskikö äitisi?

-- Ei hän juuri käskenytkään; mutta minä _tarvitsen_ sukkia, näetkös.

Tule nyt! Kyllä meillä on yhtä hauskaa, vaikka minä samalla kudonkin.

Harjun huvilanpuoleinen rinne oli kuin puistoksi puhdistettu, mutta

muuten ei ihmiskäsi ollut luonnolta riistänyt mitään sen alkuperäisestä

viehätyksestä. Siellä täällä vaan oli joku porras, joka helpotti

kiipeämistä, ja korkeimmalle kohdalle oli rakennettu kaksikerroksinen

tornimainen huvihuone.

Mutta niin ylös eivät tytöt tällä kertaa pyrkineet. Tuossa oli suuri

mänty, sen juurella kivi, ja kiven vieressä lepäsi ruskeahtava sammal

koskemattomana ja pehmeänä kuin kaunein matto. Siihen Irja heittäytyi

pitkin pituuttaan syvään huoahtaen ja onnellisesti hymyillen.

-- Tämäpä on ihanaa!

Samassa hän säpsähtäen hyppäsi ylös.

-- Mikä rapina se oli? Eihän vaan käärme? Helvi, kuulitko?

-- Vai käärme! Tule tänne, Ensio, piilosilta! Tietäisitpä, kuinka

säikähytit Irjaa, -- virkkoi Helvi nauraen, nähdessään Ension kömpivän

puun takaa esiin.

Poika oli hämillään ja hieroi silmiänsä. Hänkin oli etsinyt

varjopaikkaa lukeaksensa, mutta kuumuus oli raukaissut ja uni voittanut

ihan huomaamatta. Vasta tyttöjen askelista ja puhelusta hän oli

herännyt ja seisoi nyt siinä melkein kuin pahantekijä.

-- Nukkunutko sinä olet! -- ilkkui Irja. -- Mutta nyt saatkin

rangaistukseksi tehdä työtä ja lukea meille ääneen monta lehteä. Tuo

Helvi tahtoo välttämättömästi kutoa sukkaa, ja minua laiskottaa niin

hirveästi. Istu nyt kivelle Helvin viereen! Kyllä siihen kaksikin

mahtuu.

Ensio nauraen otti kirjan, mutta valitsi paikkansa sammalelle Irjan

pääpuoleen. Luku oli alussaan ja sisälsi pitkiä sotakuvauksia ja

yleisiä selontekoja. Ei ollut neljää sivuakaan luettu, ennenkuin Irja

oli syvässä unessa.

Helvi ja Ensio katsoivat toisiinsa hymyillen, ja Ensio laski kirjan

pois.

-- Herätämmekö hänet? -- kysyi Helvi kuiskaten.

-- Ei, ei, anna pikku siskon nukkua, -- kuiskasi Ensio vastaan. Ja

hänen äänetön katseensa lisäsi: -- Etkö sinä näe, kuinka suloinen hän

on tuossa?

Todella hän olikin kuin lapsuuden häiritsemättömän rauhan elävä kuva.

Posket hehkuivat lämmöstä, huulet olivat hiukan avoinna, hengitys keveä

ja tasainen. Punainen nauha oli luistanut hiuksista, ja ruskeat kiharat

hajallaan ympäröivät hänen päätänsä.

Pitkän hetken he istuivat vaiti häntä katsellen, mutta sitte Ensio

hiljaa siirtyi Helvin viereen ja rupesi puhumaan, yhä kuiskaten.

-- On niin hauskaa, että sinä olet täällä ja Irjalla on seuraa.

Välistä minä pelkäsin, että hän kyllästyisi minuun, kun aina kesäisin

olimme kahden, ellei tullut matkustavaisia vieraita. Eihän täällä ole

naapureita lähimaillakaan.

-- Kuinka hän olisi voinut kyllästyä sinuun? -- kysyi Helvi, katse

täynnä avomielistä ihmetystä.

Ensio ei siihen vastannut, vaan jatkoi: -- Ja paljon hän oli yksinkin

sedän ja tädin kanssa. Minä olen aina koettanut lukea osan päivästä.

-- Mitä sinä luet? Eihän kesällä ole läksyjä.

-- Nyt luen filosofiaa. Aion ottaa sen pääaineekseni, kun tulen

ylioppilaaksi, ja sitä pikemmin pääsen valmiiksi, mitä enemmän olen

ennakolta lukenut.

-- Tuleeko sinusta filosofian maisteri? -- kysyi Helvi hämmästyen

itsekin rohkeuttansa, kun uskalsi sellaista udella.

-- Ensin maisteri, sitte pappi, niin minä olen ajatellut.

-- Pappi! -- huudahti Helvi ilosta säteilevin silmin, unohtaen puhua

kuiskaamalla. -- Kuinka hauskaa! Minun isänihän myös oli pappi.

Silloin Irja liikahti, hieroi silmiänsä ja kohottausi istumaan.

-- Mitä, mitä... Huusiko joku? Olenko minä nähnyt unta? Hyi, Helvi ja

Ensio, miksi te annoitte minun nukkua? Nyt nauratte minua, kun minä

äsken tein pilaa Ensiosta!

Molemmat vakuuttivat, ettei heidän mieleensäkään johtunut nauraa

hänelle. Mutta Irjan täytyi välttämättömästi näyttää, ettei hän ollut

mikään veltostelija, ja siksi hän ehdotti, että kiivettäisiin kilpaa

harjun huipulle ja samaa kyytiä huvihuoneen yläkertaan.

-- Nyt minä lähden -- yks, kaks, kolme! Tulkaa perässä!

Tietysti hän oli ensimmäisenä siellä ylhäällä. Ensio soi mielellänsä

hänelle voiton, ja Helvi taas ei notkeudessa ja sukkeluudessa mihinkään

riittänyt Irjan rinnalla. Vihdoin he kaikki kolme hengästyneinä ja

läähättäen seisoivat tornissa kaidepuun luona.

-- Ja nyt juoksemme taas alas, että mäki tärisee, ja menemme suin päin

järveen, -- jatkoi Irja huimaavia ehdotuksiansa.

-- Kiitos vaan kunniasta, -- nauroi Ensio. -- Vaatteinemme päivinemme,

vai kuinka? Älähän nyt, sisko, kyllä me sentään istumme täällä, kun

kerran tulimme.

Helvi ei enää kuunnellut heidän puheitansa. Hän nojausi kaiteeseen,

katse kiinnitettynä lumoavaan maisemaan, jonka hän vasta pari kertaa

oli ehtinyt nähdä. Niin synkkää kahdella taholla -- vuoria vaan

ja koskemattomia korpia. Lännessä näkyi lyhyen matkan päässä iso

kylä laivalaitureinensa, ja siitä eteenpäin peltoja ja niittyjä

pitkässä, laajenevassa jonossa, kunnes metsä ne katkaisi jälleen.

Mutta edessä Haapalehto hymyili ja Saimaa kimalteli siniaaltoinensa.

Niemi kurkottihe toista syleilemään, kukkavihkona saari kohosi saaren

vieressä, salmet välkkyivät ja lahdet värehtivät. Vaan uloinna aukeni

avara selkä, jonka äärtä silmä turhaan tapaili. Siellä valkoiset

purjeet hohtivat ja höyrylaivojen sauhu erottui vaalakkaa taivasta

vasten. Siitä kulki yhdystie salon ja suuren maailman välillä.

Mitä mietti Helvi? Tiesikö hän sitä itsekään? Maailma oli niin suuri

ja kirkas ja ihana, kun sitä katsoi Honkaharjulta -- Laakson lapsen se

hurmasi vastustamattomalla voimalla.

Ensio kuului ehdottelevan, että he laulaisivat jotakin.

-- Niin, lauletaan, lauletaan! -- Helvi käännähti säteilevin silmin

tovereittensa puoleen. Se vastasi niin hyvin hänen mielentilaansa.

-- Mitä laulamme?

-- "Mä oksalla ylimmällä" -- eikö se sovi hyvin?

He valitsivat sen. Irjan ja Ension ääni kaikui sointuvammin, Helvin

heikommin, mutta kaikki he lauloivat sydämensä pohjasta.

-- -- "Oi taivahan pyhä Herra,

sä Isämme armias,

ah kuinka on maasi kaunis,

kuink' ihana taivahas!

Suo järveimme säihkyellä

ain' lempemme tulta vaan!

Oi Herra, intoa anna

kotimaatamme rakastamaan!"

Monikertaisena kuului kaiku ympäröivistä vaaroista ja vuorista. Ja

vielä laulun vaiettua kaikuivat sanat ja sävelet nuorissa sydämissä.

-- Minä en ymmärrä, kuinka ihmiset voivat luopua Suomesta ja mennä

muille maille, -- virkkoi Irja. -- Me kolme, me ainakin rakastamme

synnyinmaatamme emmekä sitä koskaan jätä. Tehdäänpä luja liitto nyt

tässä! Luvataan antaa koko elämämme Suomelle yksin!

Ension täytyi hiukan hymyillä Irjan juhlalliselle innolle, mutta hän

oli kuitenkin heti valmis "liittoon".

-- No, Helvi, sinun kätesi myöskin!

Mutta Helvi oli yhtäkkiä tullut totiseksi. Hän vetäytyi pois, hän ei

voinut ojentaa kättänsä.

-- Helvi -- -- -- mitä?

Irjan katse oli kuvastanut suurinta hämmästystä, mutta nyt hän näytti

melkein säikähtyneeltä.

-- _Sitäkö_ sinä ajattelet? Ei, Helvi, -- -- -- ethän sinä voinut

mitään tarkoittaa sillä talvellisella aineellasi -- --, sehän olisi

aivan hirveätä! Etkä sinä koskaan petä Suomea sillä lailla!

Helvin huulet värisivät ja kyyneleet kohosivat silmiin. Hän ei ollut

pitkään aikaan muistanut koko lähetysasiaa. Mistä se nyt tuli kuin

salamana?

Irja oli huudahtanut: "koko elämämme Suomelle yksin!" Mutta hetkenä,

jota Helvi ei voinut unohtaa, oli toinen lausunut juhlallisella,

vakavalla äänellä: "ota, Herra, hänen elämänsä -- ota hänet kokonaan!"

Lähetysjohtaja oli hänet Herralle jättänyt -- ja äiti, oma rakas

äitikin niin monta kertaa...

Ja äitiä muistaessaan Helvi rupesi itkemään. Jospa hän olisi ollut

täällä pulmia selvittämässä! Helvi ei uskaltanut luvata, ettei hän

koskaan kotimaata jättäisi, mutta samalla, jo eron mahdollisuutta

ajatellessa, oli kuin sydän olisi puristunut kokoon pelosta ja

tuskasta. Miksi talvella oli tuntunut ihan toiselta?

Eikö voinut yhtaikaa palvella Jumalaa ja omaa isänmaata?

Irja oli kietonut kätensä Helvin ympärille ja oli itsekin vähällä saada

kyyneleet silmiinsä. -- Helvi rakas, Helvi kulta, -- lohdutteli hän. --

En minä tahtonut pahoittaa sinua. Minähän en ymmärtänyt... enkä minä

koskaan sinua oikein ymmärrä... voi, älä nyt itke!

Nyyhkytysten seasta Helvi koetti vakuuttaa, ettei hän ollut Irjaan

pahastunut. Mutta kyyneleet pulpahtivat uudelleen esiin, ja äskeinen

ilo ja sopusointu oli mennyttä.

Silloin Ensio istuutui hänen viereensä ja sanoi ystävällisellä äänellä:

-- Emmehän me kukaan tiedä, mihin joudumme. Et sinä petä Suomea,

vaikka sinun joskus täytyisi mennä vieraaseenkin maahan. Voimmehan

synnyinmaata rakastaa missä tahansa, ja kyllä sinäkin rakastaisit. Ja

ehket sinä koskaan lähdekään täältä pois.

Nyyhkytykset alkoivat tauota, kyyneleet kuivaa. Helvi loi silmänsä

ylös Ensioon, ja niissä näkyi ilon välähdys, kuin kirkas kaari

sadepisaroissa.

-- Tehdään vähän toisenlainen liitto, -- jatkoi hän. -- Tyydytään

siihen, että vaan lupaamme rakastaa syntymämaata ja koettaa

rakkauttamme työssä osottaa niin paljon kuin voimme. Sen me kaikki

uskallamme vakuuttaa. Mutta oletko sinä, Irja, niin vähään tyytyväinen?

Olihan hän, vaikka tuntuikin melkein, kuin olisi kylmällä vedellä

sammutettu hänen tulinen innostuksensa.

-- Sitte meidän ainakin heti pitää ruveta sitä osottamaan, niinkuin

sinä sanoit, ryhtyä johonkin semmoiseen työhön, -- tuumi hän.

-- Kyllä se on parasta, -- myönsi Ensio nauraen, mutta lisäsi kohta

totisena: -- Me olemmekin ihan liiaksi ajatelleet itseämme. Tuolla

kylässä on paljo köyhiä, tietämättömiä lapsia. Olen jo ennenkin usein

miettinyt, että meidän pitäisi tehdä jotakin heidän hyväksensä. Nyt

kun meitä on kolme, saisimme helposti toimeen pienen iltakoulun taikka

jotakin sellaista. Emmekö koettaisi?

-- Koetamme tietysti, -- huudahti Irja uudelleen innostuneena. --

Siitäpä vasta tulee hauskaa! Miten ei kukaan meistä ole sitä ennen

keksinyt? Voi, juostaan pian alas, mennään kertomaan isälle ja äidille!

Hän unohti koko juhlallisen "liiton", eivätkä Ensio ja Helvi

välittäneet muistuttaa. Mutta sydämet olivat kuitenkin tehneet liiton,

yhtyneet hyviin aikomuksiin ja vakaaseen päätökseen vähäisilläkin

voimilla työskennellä Suomen hyväksi. Helvin suru oli jo haihtunut.

Ei hän ollut selvästi tietänyt, miksi hän itki, eikä hänelle myöskään

nyt ollut selvää, mikä oli tuottanut lohdutusta. Ajatukset ja tunteet

olivat yhtä epämääräiset kuin ennenkin. Mutta hänestä tuntui kuin

Ensio olisi ymmärtänyt häntä niin hyvin, paremmin kuin hän itse -- ja

hän rauhoittui. Kuinkapa varjot olisivatkaan kauvan viihtyneet täällä

päivänpaisteessa?

Iloisina he riensivät rinnettä alas. Vastaan jo törähti metsästystorven

ääni; se oli merkki, jolla tohtorin oli tapana kutsua nuorta väkeänsä

aterioille.