Oli purevan kylmä, ja tuuli ryöpsytteli kuivaa lunta pyörteinä pitkin
katuja. Helvi ponnisteli eteenpäin kumarassa tuulta vastaan, suojaten
kainalossaan paperikääröä. Tuossa jo olikin Irjan koti. Kuinka
kutsuvalta näytti punainen valo, joka hohti hänen huoneensa ikkunasta!
Hengähtäen Helvi pysähtyi hetkeksi oven eteen, mutta sitte hän kevein
hyppäyksin riensi ylös, soitti kelloa ja astui eteiseen.
-- Kas, Helvi! Sepä oli hauska, että tulit! -- huudahti Irja
iloissaan, kun näki hänet. Helvin riisuessa päällysvaatteita hän
puheli yhtämittaa: -- Joko osaat läksysi? Minä en ole vielä avannut
historiankirjaa, mutta en taida viitsiäkään sitä oikein lukea. Tule nyt
sisälle!
Samassa hän sai käsiinsä Helvin paperikäärön.
-- Mitä sinulla siinä on? Näytäppäs! -- Ja ennenkuin Helvi ehti mitään
sanoa, jatkoi hän jo ihastuneena: -- Ai, minä tiedän, minä tiedän, se
on _se!_ Eikö ole?
-- Kyllä minä nyt olen kirjoittanut. Joudutko kuulemaan, jos luen sen?
En minä kauvan viivy.
-- Voi, viivy vaikka koko ilta ja yö! En minä enää tänään lue läksyjä,
katson sitte aamulla vähän. Mennään pian! Kuinka oli hauskaa, että
tulit! Isä on sairasten luona ja äiti vieraisilla, eikä kotona ole
muita kuin Ensio ja minä. Täällä tuntuikin oikein yksinäiseltä. Ensio
on lukenut kamarissaan päivällisistä asti, ja minä olen laulanut niin,
että jo vallan väsyttää.
He istuutuivat, kuten tavallisesti, Irjan pikku sohvaan, johon juuri
mahtuivat kahden. Helvi levitti esille paperinsa ja aikoi ruveta
lukemaan, kun Irja keskeytti hänet:
-- Kuule, enkö saa pyytää Ensiota myöskin tänne? Hän tuli niin
miettiväiseksi, kun kerroin, että sinä haluaisit lähetyssaarnaajaksi.
Ainakin kolme kertaa hän on puhunut sinusta ja siitä asiasta, ja ihan
varmaan hän mielellänsä kuulisi, mitä olet kirjoittanut.
-- En minä kehtaa lukea hänen kuultensa -- Irja, älä mene!
-- No mutta Helvi, kuinka sinä Ensiota häpeäisit! Ja sinä olet
säälimätönkin, -- lisäsi hän veitikkamaisesti. -- Ajattele nyt, että
hän on istunut yksin koko iltapäivän, osaa arvattavasti jo läksynsä,
kuulee meidän äänemme täältä eikä saa tulla sisään! Saahan hän?
Helvin täytyi luvata. Mutta Ension tultua hän joutui hyvin hämilleen,
veti paperit piiloon ja arveli, että oli paras puhella ja jättää
lukeminen toistaiseksi. -- En minä kehtaa, -- vakuutti hän uudelleen.
Silloin Ensio loi häneen syvätunteiset silmänsä, joiden katse oli
niin totinen ja luotettava. -- Minä olisin hyvin kiitollinen,
jos saisin kuulla, -- sanoi hän. -- Irja on puhunut minulle
lähetysharrastuksestasi, ja minä olen ihmetellyt, sillä sehän on
jotakin aivan harvinaista.
-- Lue sinä, Irja, -- pyysi Helvi.
Irja oli heti valmis. Vaan Helvi ei tyytynyt sittenkään, ennenkuin
Ensio oli istunut hänen paikallensa Irjan viereen ja hän itse
vetäytynyt huoneen kaukaisimpaan nurkkaan "lukemista piiloon". Irja ja
Ensio nauroivat, mutta Helvin tahdon täytyi tapahtua.
Aine oli siististi ja selvästi kirjoitettu, ja Irja, näyttelijäin
ihailija, luki hyvin. Helvi unohti vähitellen ujostelemisensa, ja
hänestä tuntui siellä nurkassa kuunnellessaan, kuin kirjoitus olisi
muuttanut muotoa ja tullut todellakin sellaiseksi, kuin hän oli
sen aikonut. Hän oli pannut siihen kaikki lähetystietonsa, kaiken
kirjoitustaitonsa ja tunteellisen sydämensä koko lämmön. Tiedot olivat
oikeita, sillä Helvi oli lukenut ja kuullut äitinsä kertovan paljon
lähetystyöstä, ja se, että hänen setävainajansa oli sille työlle
antanut elämänsä, teki hänelle kertomukset todellisuudeksi, vaikkei
hän tätä setää ollut nähnytkään muuta kuin pienenä ollessaan. Helvi
oli kasvanut lähetysharrastuksen ympäröimänä, ja varhaisimmista
vuosistaan asti hän oli tottunut itse uhraamaan jonkun pennin sen
hyväksi. Kun lisäksi viime viikon tapahtumat olivat voimakkaasti
kutsuneet esiin hänen velvollisuudentuntonsa, saattaneet lentoon hänen
mielikuvituksensa ja koskeneet sydämen syvimpiä kieliä, ei ollut ihme,
että hän, jolla muutenkin oli ainekirjoitukseen taipumusta, oli voinut
laatia todellakin hehkuvan, kauniin ja kaikin puolin hyvän aineen. Hän
kuvaili rikkaalla kielellä eteläisiä lämpimiä maita, joissa moniväriset
kukat kukoistivat ja suuret virrat kostuttivat ketoja. Mutta kansa
ei ollut kuitenkaan onnellista. Heikkoja sorrettiin, kotien ilo oli
poissa, synnit turmelivat ja sydämissä asui sammumaton kaipaus.
Muutamat harvat Jeesuksen palvelijat tekivät siellä työtä vaaroissa ja
vaikeuksissa. He toivat lievitystä kurjuuteen ja lohdutusta tuskiin,
ja tietämättömyydessä vaeltaville he kertoivat Vapahtajasta, joka
oli kuollut heidänkin syntiensä tähden. Oli jo tehty paljo työtä,
mutta paljo, paljo enemmän tarvittiin. Jeesus olikin kehoittanut
opetuslapsiansa menemään pakanain luo ja rukoilemaan Jumalalta, että
hän lähettäisi yhä useampia kaikkeen maailmaan hänestä todistamaan.
"Sinne, sinne minä haluaisin", lopetti Helvi aineensa. "Minä tahtoisin
lähteä, kun Jeesus on käskenyt. Minusta on maailman suurin ja ihanin
kutsumus tulla lähetyssaarnaajaksi, ja jos olisi mahdollista,
valitsisin sen."
He jäivät kaikki kolme vaiti istumaan. Helvi oli uudestaan vaipunut
niihin tunteisiin ja ajatuksiin, jotka selvempinä kuin koskaan ennen
olivat täyttäneet hänen sydämensä, kun hän ainettaan kirjoitti. Ensio
näytti hyvin vakavalta, mutta samalla hänen ilmeessään oli melkein
ihaileva ja hellä piirre, kun hän Helviä katseli. Tuo pieni tyttökö
kätki niin suuria ajatuksia mielessään? Hänkö, joka nyt istui tässä
heidän kanssansa, harhailisi kerran yksinään raakalaisten keskellä
kurjuuden maissa? Ei, ei, se olisi sekä liian suurta että liian
hirveätä. Helvi kuvitteli vain mielessään kaikenlaista outoa ja
ihmeellistä, kuten tytöt siinä ijässä toisinaan. Kyllä se haihtuu --
Irjakin oli, kumma kyllä, ainakin pari minuuttia ääneti; mutta sitte
hän hyppäsi istuimeltansa, suhahti nopeaan kuin nuoli suoraan Helvin
luo, kietoi käsivartensa hänen ympärillensä ja suuteli häntä.
-- Voi Helvi, kuinka kaunista se oli! Tiedätkö, minä oikein häpeän omaa
kirjoitustani tämän rinnalla. Kyllä se varmaan on kovin lapsellinen,
vaikka minua harmitti, kun isä niin sanoi. Minä luin sen kaikille
kotolaisillekin, näetkös. Mutta onko ihme, ellei se niin erinomainen
olekaan; minähän kirjoitin semmoista kyytiä -- vielä myöhään
ompeluseurailtana!
Ensio ei sanonut muuta kuin: -- Kiitos, Helvi, -- tyttöjen palattua
nurkasta pöydän luo. Mutta Irja ei sellaiseen tyytynyt, vaan alkoi
ahdistaa häntä kysymyksillänsä.
-- Kuule, Ensio, eikö se ollutkin kymmenen kertaa parempi aine kuin
minun?
-- Minä kuuntelin molempia mielelläni, -- vastasi hän vältellen. -- Te
olette ihan erilaiset. Kyllähän minä luulen, että Helvi vie palkinnon
ennen sinua, mutta minä pidin kuitenkin sinun kirjoituksestasi myös,
sillä siinä tunsin sinut ilmi elävänä.
-- Sinä olet niin hyvä, Ensio, et koskaan naura minulle, -- virkkoi
Irja, tarttuen hyväilevästi molemmilla käsillänsä Ension käteen.
Samassa hän heitti sen taas irti. -- Ja nyt meidän luokka varmaan
voittaa kilpailussa. Siinä sai Hanna! Se on juuri oikein!
Kaikki rupesivat nauramaan, vakava tunnelma haihtui, ja ilo oli ylinnä,
kun erottiin.
Mutta Irjan ennustus kävi kuin kävikin toteen seuraavassa konventissa,
johon kolmasluokkalaisetkin olivat kutsutut vieraiksi. Tosin eräs
viidennen luokan oppilas sai ensimmäisen palkinnon, mutta Helville
myönnettiin yksimielisesti toinen. Jo sisällyksen harvinaisuuden tähden
hänen kirjoituksensa herätti huomiota. Kaikki muut olivat puhuneet
isänmaan palvelemisesta, kodin askareista tai muusta sellaisesta; Helvi
oli ainoa, joka oli ajatellut työtä suorastaan Jumalan valtakunnan
hyväksi. Ja mimmoista työtä! Kukaan tovereista ei olisi keksinyt ottaa
pakanalähetyksen alaa itseensä nähden kysymykseenkään. Yhtä hyvin olisi
voinut tuumata matkaa kuuhun tai aurinkoon.
Kolmasluokkalaiset riemuitsivat ja Irja ylinnä, pahastumatta ollenkaan
siitä, ettei hänen ainettaan edes mainittukaan. Hanna Laitinen ei
puhunut mitään; toiset tytöt keskustelivat vilkkaasti palkittujen
aineiden johdosta, jotka oli luettu ääneen, tai tunkeilivat palkinnon
saaneiden ympärillä. Mutta Helvi istui salin nurkassa kädessään
korukantiset Suonion runoelmat ja oli niin hämillään, ettei tietänyt
mitä sanoa. Miksi tytöt niin ahdistivat häntä kysymyksillänsä ja
kiusasivat puheillansa?
-- Aiotko sinä oikein totta mennä lähetyssaarnaajaksi?
-- Mihin maahan sinä menisit, Afrikkaanko vai Intiaan vai Siperiaan vai
Austraaliaan?
-- Olkaa vaiti, ei Helvi niin tyhmä ole. Eihän hän mihinkään mene.
-- Mutta hyvin se aine oli kirjoitettu. Kirjoititko sen oikein itse?
Ehkä sinun äitisi auttoi?
-- Mitä se olisi osannut auttaa, -- kuiskasi joku. -- Sehän on vaan
ompelija. Liekö koskaan käynyt koulua.
-- Äläs puhu, se on pastorska, -- kuiskasi toinen takaisin. -- Papithan
välistä harrastavat lähetystä, ja miksei pappien rouvatkin. Varmaan
Helvin äiti ainakin on ehdottanut hänelle aiheen; mistä hän muuten
semmoista olisi keksinyt.
-- Niin kaiketi.
Helvi ei voinut vastata. Tällä hetkellä hänen ajatuksensa olivat niin
sekavat ja tunteensa niin hämärät, ettei hän mitenkään saanut niistä
selkoa. Hän oli ensiksi oikein riemuinnut palkinnosta. Olihan siihen
montakin syytä, eikä se suinkaan vähäpätöisin, että hän oli saanut
uuden kauniin kirjan omaksensa. Mutta nyt nuo tytöt hälinällänsä
hämmensivät kaikki. Helvissä syntyi epämääräinen tunne siitä, että
aineen sisällys oli tehnyt hänet koulupiirissä yleisemmän huomion
esineeksi, ja se velvoitti häntä johonkin. Hänen täytyisi tehdä
itsellensä selväksi, mitä hän todella tahtoi ja aikoi. Kun toverit
kysyivät, minne hän ajatteli lähteä -- ikäänkuin jo olisi ollut varma,
että hän jonnekin lähtisi -- silloin hän säpsähti. Niin todelliseksi
hän ei suinkaan ollut asiaa käsittänyt. Ja yhtäkkiä hänet valtasi
pelko. Pitäisikö hänen sanoa hyvästi äidille ja oikein toden teolla
matkustaa yksin kauvas pois? Ei, ei, hänhän oli vaan kuvitellut
mielessään, mimmoista olisi, jos lähtisi... Eihän hän koskaan ollut
muuta tarkoittanutkaan. Kansakoulunopettajaksi äiti jo aikaa oli hänet
määrännyt...
Mutta kun Liisi sanoi: ei Helvi ole niin tyhmä, ei hän mihinkään
mene, -- silloin ne sanat toiselta puolen tuntuivat hänestä kuin
loukkaukselta, ja hänen olisi tehnyt mieli huudahtaa: miksikä minä en
menisi?
-- Tahtoisinko vai enkö tahtoisi? Olisiko se mahdollista? -- ne
kysymykset risteilivät Helvin päässä epäselvinä ja kumminkin vastausta
vaativina. Mutta hän ei voinut sitä vastausta antaa.
"Tule ystävän',
tule hyppimään
kanssani piirun hei la la laa --"
Laulu kajahti hänen korviinsa; toverit olivat muodostaneet piirin ja
alkaneet leikkiä.
-- Tule pois, Helvi, -- virkkoi Irja, joka riensi hänen luoksensa. --
Mitä sinä täällä istut tuumimassa?
Irja veti Helvin mukaansa, ja pian he olivat yhdessä pyörimässä
keskellä piiriä. Helvi hymyili jälleen, ja iloisessa leikissä
unohtuivat mietteet ja haaveilut, kysymykset, huolet ja toiveet. Hän
oli lapsi, ja nykyhetki oli taas hänelle kaikki.
Hän ei tietänyt, että opettajatkin keskustelivat hänestä ja tavallansa
etsivät vastausta hänen sydämensä kysymyksiin.
-- Helvillä on vilkas mielikuvitus ja lämpimät tunteet, -- sanoi eräs
heistä. -- Niiden valtaamana hän on kirjoittanut.
-- Kyllä minä luulen, että siinä on jotakin syvempääkin, -- virkkoi
joku toinen. -- En tosiaankaan ihmettelisi, jos kerran saisimme kuulla
hänen ruvenneen lähetyssaarnaajaksi.
-- Ei tuollaisia haaveita synny ilman mitään pohjaa. Näkisitte, kuinka
vakavana ja uutterana hän istuu lähetysompeluseurassa! Hänellä kuuluu
olevan hyvin uskonnollinen äiti, joka kaiketi on häneen vaikuttanut. --
Tämä äiti, johon sekä toverit että opettajat Helvin kirjoituksen
johdosta vetosivat, istui sillä välin matalassa huoneessansa työhönsä
kumartuneena; mutta hänenkin ajatuksensa olivat koulun valaistussa
juhlasalissa rakastetun lapsen luona. Ja hän oli varmaan ainoa,
joka terävällä katseella tunki Helvin sisimpään asti. Hän käsitti,
että neljäntoistavuotiaan tytön tuumat olivat tuulentupia, keväisiä
utupilviä, jotka ensimmäinen vihuri voisi viedä mukanansa. Mutta se
mielikuvapiiri, joka tuulentuvat loi, oli kumminkin jotakin todellista.
Jos se saisi vahvistua ja kehittyä alkamaansa suuntaan, saattaisivat
sen tuottamat entiset unelmat muuttua todellisuudeksi. Ja silloin?...
Olisiko mahdollista, että Jumala kerran pyytäisi häntä, kuten
Abrahamia, uhraamaan lapsensa?
-- Tämähän on koko minun kasvatukseni tulos. Herralle minä olen
koettanut häntä kasvattaa, ja aivan erityisesti olen tahtonut herättää
hänen rakkauttansa lähetysasiaan, joka on oma lempiharrastukseni.
Jos jatkan johdonmukaisesti, jos Jumala pyrintöni siunaa -- minne se
muualle veisi kuin siihen, että Helvi kerran ajattelee lähetystyötä
työalaksensa?
Enkö silloin olisi täysin tarkoitustani saavuttanut? Eikö se olisi
enemmän kuin saatoin rukoilla ja toivoakaan?
Voi noita itsekkään sydämen ristiriitoja! _Sitä_ en ole koskaan
toivonut...
Minä en puhu hänelle enää lähetyksestä. Minä koetan innostuttaa häntä
työhön kansan lasten hyväksi. Vien hänet kesällä maalle ja annan hänen
jo pitää pientä koulua köyhille pienokaisille. Hänen täytyy oppia heitä
rakastamaan...
Jumalani, Jumalani, enkö vilpistele edessäsi? Kaikkinäkevä Jumala,
sinä suurin, sinä korkein, minä tunnen tulikatseesi, kuten lapsesi
sen tunsi sinä iltana, jona hän oli _varastanut lähetykseltä jotakin
itsellensä..._ Hän otti markan, mutta minä tahdon ottaa paljon enemmän.
Minä tahdon ottaa työntekijän, lapseni...
Jumala, armahda minua!
Sinä et tahdo puolinaista sydäntä ja puolinaista uhria: kaikki tai ei
mitään! -- -- --
Se oli pitkä, tuskallinen taistelu, mutta kun se päättyi, oli voitto
saavutettu. Äidin kalpeilla kasvoilla lepäsi ihmeellinen rauha, ja
silmissä oli melkein yliluonnollinen loiste, kun hän laski kätensä
ristiin ja kuiskasi:
-- Sinun tiesi, Herra, ovat salatut. Kentiesi sinä otat hänet
ainiaaksi, kentiesi lahjoitat minulle takaisin, kuten Iisakin
Abrahamille. Mutta minä olen uhrini, antanut. Sinun tahtosi tapahtukoon!