IV

Konventin jälkeisenä lupapäivänä Helvi istui äitinsä vieressä

napinläpiä ompelemassa, mutta ajatukset viipyivät ihmeellisessä

eilisillassa. Kaikki oli ollut kuin unelmaa: valaistu sali,

juhlapukuinen nuoriso, kaunis soitto ja laulu... Irja oli valkoisessa

puvussa. Mutta ei Helvin ensinkään tarvinnut hävetä tummaa,

yksinkertaista pukuaan. Kaikki kohtelivat häntä ystävällisesti, ja

moni muukin oli yhtä tummissa vaatteissa. -- Ja sitä somaa näytelmää!

Helvin mielestä Ensio mainiosti sopi tytöksi. -- Esitelmäkin oli niin

hauska, vaikka Irja kyllä haukotteli ja valitti pitkästyvänsä. Eräs

opettajista piti sen. Hän puhui Yrjö Aukusti Vallinista ja hänen

tutkimusmatkoistansa kaukana kuumilla aavikoilla. Helvi melkein luuli

turbaani päässä ja viitta ympärillä matkustavansa mukana. Uudestaan

hän innostui sitä ajatellessaan. Erämaa oli hiekkainen, tasainen,

ääretön... Tuolla kohosi vaan muutamia kallioita, ja tässä kasvoi

piikkikasveja, joita kamelit söivät. Valkoiset teltat olivat pystytetyt

yöksi, nuotiotuli paloi, arapialaiset istuivat sen ympärillä ja Vallin

heidän joukossaan -- tai Helvi itse... Suuret tähdet leimusivat

taivaalla, erämaassa vallitsi hiljaisuus...

Sitte oli ruvettu tanssimaan, ja silloin vasta Irjalla oli

oikein hauska. Hän oli yhtenään lattialla, vaikka olikin vaan

kolmasluokkalainen, ja hän nauroi ja puheli, ikäänkuin olisi jo aikoja

tuntenut kaikki, ketkä siellä olivat. Helvi ei paljon tanssinut; eihän

hän osannutkaan. Ensio olisi vienyt hänet franseesiin, sillä Irjaa

oli joku muu pyytänyt, mutta Helvi ei rohjennut koettaa. Silloin

Ensio oli jäänyt istumaan hänen viereensä, ja he olivat puhelleet

illan ohjelmasta, etenkin esitelmästä. Ensiokin oli pitänyt siitä

paljon, ja hän olisi yhtä mielellään kuin Helvi tahtonut matkustaa ja

nähdä vieraita maita. -- Mutta ei suotta -- oli hän sanonut. -- Minä

tahtoisin samalla toimittaa jotakin hyödyllistä, niinkuin Vallin.

Sitä Helvi nyt mietti. Mitähän kaikkea hyödyllistä voisi saada aikaan

vieraalla maalla? Helvi ajatteli isävainajansa vanhinta veljeä,

Martti-setää, joka oli ollut lähetyssaarnaajana Afrikassa ja kuollut

siellä. Oli hänkin nähnyt paljon ja samalla tehnyt työtä muitten

tähden. Äiti oli usein hänestä kertonut, ja Helvi muisti pienempänä

istuneensa hänen sylissään, kun hän kerran kävi kotimaassa. Hänellä oli

ollut muassansa suuri tiikerintalja ja paljo kummallisia kapineita, ja

Helvi oli pitänyt hänestä enemmän kuin Kustaa sedästänsä, jolla oli

isoisän entinen talo Helvin kotipitäjässä. Kuinka ihmeellistä olisi

olla lähetyssaarnaaja!

-- Äiti, -- virkkoi Helvi yhtäkkiä keskeyttäen äänettömyyden, -- etkö

kertoisi minulle taas jotakin Martti sedästä ja Ovambosta?

-- Miten ajatuksesi nyt sinne johtuivat? Kyllä minä kertoisin, ellen

ole jo puhunut kaikkea, mitä tiedän. Mutta sehän on totta, eilen

tuli Lähetyssanoma, jota et ole nähnyt, kun olit poissa. Minäkään en

joutanut sitä katsomaan. Lueppas ääneen!

Siinä oli joku hartauskirjoitus, pikku uutisia ja kirjeitä. Voittoja

oli saavutettu, joskaan ei suuria, mutta ne oli taas täytynyt maksaa

ihmishengen hukalla. Ilmanalakuume oli temmannut pois äskettäin

saapuneen sisaren.

Rouva Aaltonen huokasi syvään. -- Eloa on paljon, mutta työväkeä vähän.

Lähettäköön Herra sinne uusia raittiita voimia!

Helvi istui hiljaa ja tuumivaisena. Hetken kuluttua hän kysyi:

-- Eikö siellä ole keitään muita meidän maan naisia kuin

lähetyssaarnaajien rouvia?

-- Ei ole. Eikä siellä mies-lähetyssaarnaajiakaan ole monta, kuten

tiedät. Varat eivät riitä lähettämiseen.

-- Mutta miksi on lähetetty pelkkiä miehiä? Eivätkö naiset ole

tahtoneet mennä vai eivätkö he kelpaa?

-- Arvellaan kaiketi miesten paremmin sopivan työhön Ovambossa. En

tiedä, onko niin laita. Ehkäpä ei olisi ollut menijöitäkään, sillä

lähetyssaarnaajan toimi on raskasta ja vaikeata. Monessa muussa maassa

on kyllä naisia lähetystyössä. Minäpä kerronkin sinulle tällä kertaa

Intian zenana-lähetyssaarnaajista.

Helvi oli jälleen pelkkänä korvana ja yhtä innoissaan kuin eilen

esitelmää seuratessaan. Hän näki edessänsä palmulehdot, bambumajat ja

naishuoneet asukkaineen. Ne olivat kauniita, tummasilmäisiä vaimoja,

mutta niin kehittymättömiä kuin pienet lapset. Lähetyssaarnaaja,

englantilainen nainen, astui sisälle nukke kädessä, ja kaikki

kerääntyivät ympärille ihmettelemään. Katsokaa, sanoi hän, tämä nukke

voi liikuttaa käsiänsä ja jalkojansa, ja se on vaan tehty kapine.

Teidän jumalanne eivät voi senkään vertaa. Tahdotteko kuulla suuresta

Jumalasta, joka on osannut tehdä koko maailman ja joka rakastaa teitä?

-- Jospa saisi olla siellä! -- huudahti Helvi kiihkeästi. -- Niiden

englantilaisten työ ei suinkaan ole niin vaikeata kuin suomalaisten

Ovambossa.

-- On sielläkin vaikeuksia enemmän kuin ymmärrätkään, lapsi kulta.

Lähetyssaarnaajat hoitavat kurjia sairaita ja saavat monasti itsekin

tarttumuksia. He kärsivät kuumuutta ja puutetta, rasittuvat paljosta

työstä, asuvat epämukavissa asunnoissa ja usein menettävät henkensä

sen kaiken palkaksi. Ei se ole helppoa elämää, mutta se on kuitenkin

onnellista, sillä he uhrautuvat Kristuksen tähden.

-- Minusta se on vielä paljon hyödyllisempää kuin Vallinin matkat, --

sanoi Helvi innokkaasti. -- Jahka minä saan rahaa tästä puserosta,

panen puolet lähetyslaatikkooni.

Keskustelun katkaisi pihalta kuuluva kova kopina. Useammat anturat

polkea tömistelivät lunta raskaista jalkineista, ja samassa ovi

koputtamatta avattiin. Huoneeseen astui suuri, roteva, turkkeihin

ja pitkävartisiin saappaisiin puettu mies, perässään kaksi tanakkaa

puolikasvuista poikaa.

-- Kas, Kustaa lanko! Ja molemmat pojat mukana! Hyvää päivää! --

huudahti rouva Aaltonen, heittäen työnsä sängylle. -- Mistä te olette

tänne löytäneet?

-- Löydettiinhän tuota, kun pappilassa tiesivät kadun ja numeron, --

vastasi isäntä kättä pistäen. -- Terveisiä maalta. Kuinka täällä on

voitu?

-- Jumalan kiitos, kyllä me olemme hyvin voineet. Mutta riisukaa nyt

päältänne ja istukaa.

Rouva Aaltosen silmät samassa kulkivat leveisiin, märkiin jälkiin,

jotka olivat jääneet lattialle. Toinen pojista yritti juuri laskea

lakkinsa vaalean kangaspakan päälle, mutta vieressä seisova Helvi ehti

vetää sen syrjään.

Siinä nyt oli hänen ainoa elossa oleva setänsä, Kustaa, Saukkolan

isäntä, sekä molemmat serkut Manne ja Samuli. Muita lähempiä sukulaisia

heillä ei ollutkaan. Aaltoset olivat talonpojan poikia, ja Kustaa oli

veljeksistä keskimmäinen. Vanhusten kuoltua olisi talon pitänyt tulla

Martti veljelle, mutta kun tämä oli lähtenyt lähetyssaarnaajaksi, jäi

Saukkola Kustaan haltuun.

Helvi meni panemaan kahvia tulelle, ja setä katsoi hänen jälkeensä.

-- Laihtuneet te olette molemmat, sen minä sanon. Tuo tyttökin on

tullut vallan toisennäköiseksi. Teitte hullun työn, kun muutitte tänne

Helsinkiin.

-- Kyllä Helvi on ollut terve, ja hyvin hänen on käynyt koulussa. Eikä

meiltä ole mitään puuttunut.

-- Kai sentään on kovalle ottanut, kun huoneennekin on näin maan

tasalla. Olisi se Helvi vaan vähemmälläkin opilla toimeen tullut. Minä

olisin saanut hänestä meijerskan -- hi hi hi -- Mitäs hänen sitte teet,

kun koulunsa lopettaa?

-- Panen arvattavasti seminaariin. Kansakoulunopettajan paikkoja on

aina tarjona.

-- Niin, on kai. Mutta kuuleppas, Helvi, -- lisäsi setä piloillaan,

kääntyen tyttöön, joka samassa palasi sisälle, -- tulisithan sinä

sentään mieluummin minun meijerskakseni kuin menisit seminaariin? Jos

veisinkin heti -- hi hi hi --

-- En tulekaan, -- vastasi Helvi, vetäytyen äitinsä turviin, ikäänkuin

olisi pelännyt sedän todellakin aikovan ottaa hänet mukaansa.

-- Mutta mikä teidät sai Helsinkiin matkustamaan? -- kysyi rouva

Aaltonen kääntäen keskustelun toisaalle. -- Oliko asioita vai

lähdittekö vaan huvimatkalle?

-- Eihän sitä ilman asiaa -- Piti tuoda tuo Samuli tohtorille, ja sitte

Mannekin kärtti mukaan päästäkseen --

-- Samuliko? Onko hän sairas? Sitä ei suinkaan luulisi, kun hänet

näkee. Mikä sinua vaivaa?

-- Vasenta lonkkaani on kolottanut kaiken syksyä, -- vastasi vanhempi

poika, joka oli siihen asti ääneti jurottanut, sillä välin kuin

nuorempi haasteli kahvikaluja asettelevan Helvin kanssa.

-- Se on niin hurja hevosten ajossa, -- alkoi isä selittää. -- Antoi

mennä pahaa tietä pitkin semmoista kyytiä, että kaatui kiveen. Eikä

kirkonkylän tohtori sitä paremmaksi saanut; käski tuoda Helsinkiin.

-- Sitähän minä äsken katsoin, että ontuiko Samuli vai kuinka hän

käveli, -- sanoi Helvi.

-- Milloin te nyt menette lääkärin puheille? -- kysyi rouva Aaltonen.

-- Johan tuota oltiin -- sinnehän me ensiksi menimme. Antoi lääkkeitä

ja määräsi hauteita. Kivun se lupasi poistaa, mutta niin sanoi, että

kai pojan pitää jäädä ontuvaksi koko ijäkseen. Sittehän ei tarvitse

sotaväkeen mennä -- ha ha ha --

-- Kyllä sitä vähemmälläkin olisi ruunun virasta päässyt, -- tokasi

Samuli äreästi.

-- Tehkää nyt hyvin ja ottakaa kahvia, -- keskeytti rouva Aaltonen.

Helvi oli saanut kahvipöydän katetuksi ja kaatoi paraikaa höyryävää

juomaa kirkkaasta pannusta.

-- Joko sinä vallan latinaa luet? -- ivaili Manne, nähdessään

outonimisen kirjan, jonka Helvi siirsi syrjään, tehden kahvipannulle

tilaa.

-- Saksakin riittää, -- nauroi Helvi. -- Olen minä sentään myöskin

alkanut lukea vähän englanninkieltä.

Manne veti kirjan lähemmäksi katsellaksensa sitä, mutta tuli silloin

tyrkänneeksi Samulia, joka juuri otti kahvia, niin että kuppi kaatui

ja sen sisällys valui pitkin pöytäliinaa ja Helvin saksankirjaa. Helvi

purskahti katkeraan itkuun, sieppasi kirjansa pois ja vetäysi nurkkaan

sitä kuivaamaan.

-- Olet sinä se kopelo, -- ärjäsi isäntä Samulille. -- Katsos nyt mitä

teit.

-- Mannehan se lykkäsi, vaikka minä syyt saan, -- virkkoi Samuli yhtä

vihaisella äänellä.

-- Mitäs tulit siihen eteen, -- sanoi Manne vähän häpeissään.

Mutta Helvi nyyhkytti yhä katkerammin. Kaikesta pyyhkimisestä

huolimatta jäi lehdille suuria ruskeita pilkkuja.

-- Mitä maisteri nyt sanoo, voi, voi -- Tämä ei ole minun kirjani, se

on koulun --

-- Nyt emme enää puhu siitä asiasta, -- sanoi rouva Aaltonen aivan

tyynesti, mutta päättävästi. -- Minusta on ikävä kuulla kiistaa ja

itkua. Sinun, Helvi, ei tarvitse huolehtia kirjasta, saat itse pitää

tämän, ja minä toimitan koulun kirjastoon uuden.

Pojat olivat vaienneet, isäntäkään ei virkkanut mitään, ja Helvin

kyyneleet kuivuivat tuokiossa. Oma kirja! Sepä vasta oli aarre, vaikka

olikin täynnä kahvipilkkuja!

Keskustelu sujui taas pian kaikessa rauhassa. Rouva Aaltosella ja

Helvillä oli paljo kyselemistä kotipitäjän asioista, ja matkalaiset

puolestaan ihmettelivät Helsingin ihanuuksia. Pojat olivat

ensikertalaisia, eikä isäntäkään ollut moniin aikoihin pääkaupungissa

käynyt.

-- Muijankin olisi tarvinnut olla mukana, -- arveli hän. -- Olisi maar

se ihmetellyt suu selällään -- ha ha ha -- Mutta ei tahtonut jättää

kotia piioille, ja maksanuthan se kanssa olisi. Vaikka kyllä minulla

rahoja on -- ei niistä puutetta.

Kun setä ja serkut ennen päivällistä lähtivät, tuntui Helvistä oikein

helpolta. Samulista ja Mannesta hän ei koskaan ollut pitänyt, mutta

nyt Ensio, tiesi miten, johtui hänen mieleensä heidän rinnallaan,

ja silloin vertailu varsinkin kääntyi serkkujen vahingoksi. Ei

hän kuitenkaan virkkanut mitään äidillensä, joka heti kiireellä

oli tarttunut ompelutyöhönsä. Mutta jos Helvi olisi nähnyt hänen

ajatuksensa, olisi hän huomannut heidän olevan hyvin samaa mieltä

ainoitten sukulaistensa suhteen. -- Mikähän on tehnyt Kustaan niin

erilaiseksi kuin molemmat velivainajat Erkki ja Martti? -- mietti

rouva Aaltonen. -- Hän meni naimisiin kovin nuorena; vaikuttiko häneen

ehkä hänen vaimonsa, rikkaan rusthollarin tytär, joka oli miestään

vanhempi ja tunnettu ahneeksi, riitaiseksi ja komentavaiseksi? Kustaa

ei myöskään ollut saanut minkäänlaista koulusivistystä, niinkuin Erkki,

eikä hän ollut sitä halunnutkaan, kuten Martti veli, joka omin päin ja

lähetyskoulussa oli hankkinut paljon tietoja. Emäntäkään ei suinkaan

häntä kannustanut oppia hakemaan, sillä itse hän sitä halveksi ja töin

tuskin oli suostunut panemaan poikansa kansakouluun, josta Samuli

erosikin kesken. Mutta päävika oli varmaan siinä, että Saukkolassa ei

tunnettu Herraa, joka oli ollut toisten veljesten kallein omaisuus.

Siitä seurasi itsekkäisyys, toraileva mieli, jopa käytöksen raakuuskin.

-- Jumala suokoon, että voisin johtaa Helviä kätkemään isänsä aarteen,

joka on minunkin omani! -- huokasi äiti.

Helvi järjesti paraikaa pöytää ja hyräili laulua:

"Vaikuta, sill' yö joutuu,

aurinko alenee,

hälle, jok' itsens' antoi

sulle, jotain tee --"

V

Helvi oli saanut erittäin hyvän lukukausitodistuksen suureksi iloksi

äidillensä ja itselleen. Kuin vapaa lintunen hän antautui kevein

mielin joululupaansa viettämään. Ennen joulua oli kova kiire, sillä

äidille tuotiin työtä enemmän kuin hän voi ottaa vastaankaan, ja

Helvi pyytämällä pyysi saada auttaa, jotta voisi samalla itse ansaita

rahoja. Äiti lähetti hänet joka päivä kävelemään tai laskemaan mäkeä

tovereitten kanssa, mutta suostui muuten mielellään hänen pyyntöönsä.

Eikä Helvistä milloinkaan joulu ollut tuntunut niin hauskalta kuin tänä

vuonna, jolloin hän omilla rahoillansa saattoi ostaa äidille lämpimän

huivin ja panna kirkkaan hopearahan lähetyksen säästölaatikkoon.

Joulun jälkeenkään Helvi ei malttanut kokonaan lakata ompelemasta,

vaan ansaitsi itsellensä puserokankaan, ja vielä jäi markka ylitsekin.

Mutta silloin kumminkin lepo ja virkistys olivat pääasiana. Oi noita

hauskoja iltapäiviä, jotka vietettiin Tähtitornivuoren rinteillä

mäenlaskussa, tai aamuja, joina lumisissa metsissä hiihdeltiin! Usein

oli kokonainen parvi iloisia tyttöjä mukana, mutta joskus Helvi lähti

kolmen kesken Irjan ja Ension kanssa, ja silloin hänestä aina oli

hauskinta. Palatessa hänen piti tavallisesti poiketa Lindiläisten

kotiin. Kun silloin Irja soitti ja lauleli, tai kun he yhdessä

istuivat punaiseen sohvaan puhelemaan, silloin hän täydestä sydämestä

nautti siitä, ettei ollut huolta huomisista läksyistä, vaan sai olla

ystävänsä seurassa niin kauvan kuin teki mieli. Näin hauskaa hänellä ei

ollut vielä koskaan ollut. Kerran hän sai kutsua Irjan ja pari muuta

toveria kotiinsakin. Se tapahtui Helvin syntymäpäivänä, ja silloin

äiti piti nekkukemut. Rouva Aaltonen oli jo aikaa täysin rauhoittunut

Irjan ystävyyden suhteen, olipa liikutettuna kiittänytkin Jumalaa

siitä. Helvihän oli saanut niin paljon iloa herttaisen toverinsa

kautta, ja äidin pelko sen johdosta, että Irja oli varakkaasta

kodista, näyttäytyi ihan aiheettomaksi. Miten lieneekään ollut

tohtorinna Lindin pintapuolisuuden laita, ainakin hän oli osottanut

suurta ystävällisyyttä Helviä kohtaan eikä ensinkään tahtonut estää

tytärtänsä liittymästä köyhän ompelijan lapseen. Äiti oli kerran käynyt

kiittämässä Irjan vanhempia Helvin puolesta, ja tohtori Lindin koti

oli silloin tehnyt häneen sopusointuisen, miellyttävän vaikutuksen

komeudestansa huolimatta. Ja uudestaan hän iloitsi siitä, että Jumala

oli johtanut kaikki hyvin Helville.

Mutta nyt oli lupa ja lepo loppunut ja koulutyö taas täydessä

vauhdissa. Nuorten mielet olivat kumminkin vielä niin kiinni menneissä

yhteisissä iloissa, että välttämättä täytyi jotakin puuhata läksyjen

lomiksi. Aamuhiihdoista ja pitkistä kelkkaretkistä ei nyt enää voinut

olla kysymystä, mutta muita ehdotuksia tehtiin välitunnilla tyttökoulun

pihalla oikein kukkurakaupassa.

-- Mennään joka päivä edes tunniksi mäkeä laskemaan, -- esitti Saimi

Saarnio, joka asui aivan Tähtitornivuoren vieressä.

-- Ja toinen tunti meno- ja paluumatkaan yhteensä. Ei kiitoksia, --

vastasi joukosta Leiman ääni. -- Minä en ainakaan ehdi enkä viitsi.

-- Siellä niin ryvettyykin, -- kiirehti Ester lisäämään. -- Mutta

ostetaan kaikin klubimerkit ja luistellaan ainakin lauvantaina ja

sunnuntaina.

-- Klubimerkki on kovin kallis, -- huomautti Martta Mäkinen ujosti.

Häneen yhtyivät kuitenkin muutamat muutkin, ja Irja selitti, että

klubin radalla kaikenlaiset keikarit ja poikatytöt luistelivat, eikä

hän ainakaan tahtonut sitä kolmannen luokan kokouspaikaksi.

-- Perustetaan ompeluseura, -- ehdotti käytännöllinen Katri Dahlberg.

-- Perustetaan! -- huusivat useat äänet.

Tuuma oli keksitty. Tosin jotkut ensin yrittivät vastustaa, mutta pian

yleinen innostus sai vallan, ja päätös tehtiin. Jos vaan johtajatar

ja luokkaopettaja suostuisivat, kokoonnuttaisiin koululle joka toinen

lauvantai kello viideltä ompelemaan ja leikkimään, siksi kuin opettaja

lähettäisi pois.

Riemu oli rajaton ja kaikki olivat tyytyväisiä, kunnes Helvi huomautti,

että olisi paras myöskin heti päättää, mitä tarkoitusta varten aiottiin

tehdä työtä.

Niin, tarkoitus -- sitä ei kukaan ollut ajatellut. Muutamien mielestä

ei mikään yhteinen tarkoitus ollut tarpeenkaan, mutta enin osa näytti

nolostuvan, kun niin tärkeä asia oli unohdettu.

-- Me pidämme myyjäiset stipendirahastoa varten, niinkuin

yläluokkalaisetkin tekivät viime keväänä, -- sanoi Liisi Lang.

-- Emme me viitsi matkia toisia, -- arveli Kerttu Kohonen, löytämättä

kuitenkaan sen parempaa ehdotusta. Mutta Ester jatkoi varmasti: -- Me

vähät välitämme stipendeistä. Teemme jokainen omaa työtämme, juuri mitä

haluttaa.

-- Ei se ole hauskaa, -- virkkoi Irja epäröiden. -- Kyllä meidän

jotakin täytyy keksiä -- mutta mitä?

-- Emmekö voisi tehdä työtä pakanalähetykselle? -- esitti arasti Ilmi

Alanne, luokan nuorin tylleröinen.

Koko joukko purskahti nauramaan.

-- Kaiketi villasukkia neekerilapsille, -- ivasi Leima.

-- Ja Ilmi itse kyytimään niitä Afrikkaan, -- lisäsi Kerttu.

Helvi oli seisonut syrjässä puuttumatta ehdotuksiin, mutta nyt hänen

poskensa alkoivat hehkua ja huulensa väristä. Hänen täytyi sanoa

jotakin; hän ei voinut tätä kestää.

-- Hyi, kuinka voitte puhua noin, -- sanoi hän kiihkeästi kyynelten

kohotessa silmiin. -- Miksi emme voisi pitää lähetysmyyjäisiä? Jos

te tietäisitte, kuinka pakanat ovat onnettomia -- jos -- jos -- Ääni

tukehtui kesken kurkkuun, ja Helvi taisteli kaikin voimin itkua vastaan.

-- Oletko sinä sitte käynyt Afrikassa? -- sanoi Ester

ylenkatseellisesti. -- Kuka niitä juttuja uskoisi, joita sieltä

kerrotaan. Jos me lähetämme rahoja pakanoille, eivät ne koskaan tule

perille.

-- Tulevatpa! -- huudahti Helvi, alkaen kertoa, miten oli meneteltävä.

Olihan hän monasti tyhjentänyt lähetyslippaansa ja tiesi hyvin, että

rahat olivat jätettävät lähetysseuran johtokunnalle, joka ne kyllä

käytti oikein. Mutta kellonsoitto keskeytti hänet, ja päätös täytyi

lykätä toistaiseksi.

Kuinka paljon kolmannen luokan tytöt seurasivat opetusta sinä

tuntina, sen kai opettaja tiesi parhaiten. Varma vaan oli, että

toisen välitunnin tullessa jokainen näytti miettineen ompeluseuran

tarkoitusta, ja ulos päästyä kohta joukko surisi kuten mehiläisparvi.

Silloin Irja lausui päättävästi, että Ilmin ehdotus oli hyvä ja Helvi

oli myöskin puhunut oikein, ja nyt ei enää saanut väitellä, vaan piti

suostua kohta. Jos joku tahtoi ommella itselleen, saattoi hän senkin

tehdä. Enin osa kyllä tekisi työtä lähetykselle.

Kun Irjalla oli varma mielipide jostakin, vei hän melkein aina toiset

mukanansa. Mistä se johtui, sitä ei kukaan tovereista olisi voinut

selittää. Mutta ei kukaan sitä ajatellutkaan, sillä se kävi itsestänsä.

Nytkin kaikki vaikenivat, kunnes tuota pikaa suloisessa sovussa

ruvettiin neuvottelemaan sopivista käsitöistä. Asian ratkaisu tuntui

hyvin luonnolliselta. Oli saatu yhteinen tarkoitus -- useimmille

yhdentekevää mikä -- mutta kullekin jäi vapaus liittyä siihen tai olla

ilman, ja kuitenkin jokainen sai tulla mukaan ompeluseuraan.

-- En minä niin paljon lähetyksestä välitä, -- tunnusti Irja

avomielisesti Helville, kulkiessaan tämän kanssa koulusta kotiin. --

Mutta minä olin harmissani tytöille. He olivat häijyjä Ilmiä ja sinua

kohtaan, ja te olitte sentään oikeassa. Teidän ehdotuksenne _täytyi_

päästä voitolle!

Tämä keskustelu oli maanantaina, ja lauvantaina ompeluseuran piti

alkaa. Mutta lasten mieli on kuin lampi, jonka veden jokainen

tuulenpuuska nostaa aaltoihin. Ei ollut vielä päästy torstaita

kauvemmaksi, ennenkuin uusi asia pani kolmasluokkalaisten päät

pyörälle. Teatterissa oli näytelty "Prinsessa Ruusunen", rakkaan setä

Topeliuksen rakas tuttu kappale; Katri ja Kerttu olivat päässeet sitä

katsomaan, ja nyt puoli luokkaa henkeänsä pidättäen kuunteli heidän

kertomuksiansa haltijattarista ja tontuista ja satumaailman kaikista

ihanuuksista.

-- Mennäänpäs huomenna kaikki teatteriin! -- huudahti Irja

innostuneena, ajattelematta siinä silmänräpäyksessä, että

vanhemmillakin oli sana sanottavana.

-- En minä tiedä pääsenkö, -- kuului joku kyllä muistuttavan.

Mutta ne, jotka eivät luulleet saavansa olla mukana, väistyivät

enimmäkseen alakuloisen näköisinä joukosta pois, ja toiset alkoivat

kahta innokkaammin keskustella siitä, missä yhdyttäisiin ja minne

asetuttaisiin istumaan.

-- Ja kuka saadaan paimentajaksemme sinne? Sillä tietysti meillä

semmoinen pitää olla, ei suinkaan meitä muuten koulusta lasketa, --

arveli Saimi.

-- Vaikka minun äitini, -- vakuutti Irja. -- Ei hän koskaan kiellä, jos

minä oikein pyydän. Voi kuinka meidän tulee hauska!

Vasta koulusta palatessa Irja muisti, että Helvi ei ollut sanonut

mitään; ja tuossa hän nyt kulki silmät suurina ja surullisina. Irjan

valtasi yhtäkkiä katumuksen tunne. Kuinka hän oli voinutkin ajatella

pelkkää omaa huviansa ja kokonaan unohtaa ystävänsä! Hän tarttui

kiihkeän hellästi Helvin käsivarteen ja lausui kuin ajatustensa

jatkoksi:

-- En minä mene teatteriin, ellet sinä tule myöskin. -- Helvi, etkö

luule, että äitisi laskee sinut?

-- En tiedä -- Mutta -- mutta -- ettekö te sanoneet koulussa, että

pääsylippu maksaa kaksi markkaa?

-- Niin, jos otamme kokonaisen aition --

-- Eikä minulla ole kuin markka jäljellä niistä rahoista, jotka

joululuvalla ansaitsin. En minä voi pyytää äidiltä.

-- Odotappas -- markallahan pääsee "paratiisiin", yläriville. Minä

tulen kanssasi sinne! Ei se mitään tee, vaikka siellä tavallisesti

istuu vaan työväkeä. Meidän Tilta sanoi, että sieltä näkee mainiosti.

Niin me teemme! Ja sinä tulet mukaan -- tulet, tulet, Helvi!

Irja hypähti riemusta, ja Helvin sydän alkoi kovasti sykkiä. Olisikohan

kumminkin mahdollista, että hän kerran pääsisi oikeaan teatteriin ja

lisäksi "Prinsessa Ruususta" katsomaan?

-- En minä uskalla sanoa varmaan, ennenkuin olen puhunut äidille,

-- virkkoi hän. Mutta kotiin tullessaan hän oli jo niin selvästi

kuvitellut mahdollisuutta todellisuudeksi, ettei hän oikeastaan

odottanut muuta kuin myöntävää vastausta. Hän aivan hätkähti, kun äiti

epäillen pudisti päätänsä.

-- Et sinä voi mennä kahden kesken Irjan kanssa, ja kuinka saatat

luulla, että tohtorinna Lind tulisi teidän mukananne ylärivin paikoille

istumaan? Minä olen varma siitä, ettei hän suostu tuumaanne. Ja sitte

vielä -- sinunhan piti markallasi ostaa käsityö ompeluseuraan. Millä

aikoisit sen hankkia, jos käyttäisit rahasi tähän?

Helvi seisoi ihan neuvotonna. Yhdellä iskulla oli koko kaunis

tuulentupa mennyt murskaksi. Hän purskahti katkeraan itkuun, vetäysi

nurkkaan rahille ja istui siellä yhä nyyhkien, kuulematta äidin

lohdutuksia, kun ovea kiireisesti koputettiin ja Irja pyrynä ryöpsähti

sisälle.

Hän vallan hämmästyi Helvin kyynelistä, sillä itse hän oli täynnä

iloa ja intoa. Oli käynyt, niinkuin rouva Aaltonen arveli. Irjan äiti

lupasi kyllä tulla tyttöjen kanssa teatteriin, mutta heidän piti ottaa

aitiopaikat. Nyt hän lähetti Irjan sanomaan Helville, että tämä vaan

jättäisi rahansa heidän haltuunsa. Joku pieni tonttu ruusuprinsessan

seurueesta laittaisi kyllä niin, että sillä pääsisi tavalliselle kahden

markan paikalle toisten toverien joukkoon.

-- Saahan Helvi tulla? -- kysyi Irja, luoden rouva Aaltoseen niin

pyytävän katseen, että sen olisi luullut voivan jäitäkin sulattaa.

Eivätkä Helvin äidin kasvot jäisiltä näyttäneetkään. Sanomaton hellyys

kuvastui niistä, mutta ääni soi vakavalta, kun hän sanoi: -- Helvi saa

itse päättää, tahtooko hän mennä vai ei.

-- Tietysti hän tahtoo! No Helvi, pyyhi toki kyyneleesi ja ole iloinen!

Hyvästi nyt -- markkasi voit tuoda huomenna. -- Ja Irja pyörähytti

Helviä kerran ympäri ja katosi yhtä pian kuin oli tullutkin.

Mutta Helvi ei ollut oikein iloinen. Täti Lind oli niin hyvä ja Irja

myöskin, ja äiti antoi hänelle vapauden itse päättää menostansa. Miksi

hän ei voisi huvitella kuten muutkin? Mutta ompeluseura ja koriliina ja

pakanalapset kaukana Afrikassa... Hän oli jo luvannut markkansa heille,

vaikkei hän aamupäivällä ollut muistanut sitä. Voi, kuinka tämä oli

vaikeata! Moni varakkaampikin toveri aikoi kyllä tehdä omaa työtänsä

ompeluseurassa, mutta hän, joka juuri oli niin innokkaasti ehdottanut,

että ommeltaisiin lähetykselle... Ei, ei hän voinut menetellä niin.

Tuo markka ei ollut enää hänen, sillä oli jo määrätty paikkansa. -- Ja

kuitenkin... Mitä hän sanoisi Irjan äidille? Jos hän selittäisi asian

oikean laidan, maksaisi rouva Lind ehkä koko pääsylipun, ja silloin

tuntuisi, ikäänkuin hän olisi kerjännyt sitä. Malttaisiko hän jäädä

pois teatterista? Ei varmaankaan...

Yhtäkkiä hän luuli keksineensä keinon. Hän hypähti paikaltaan ja riensi

pöydän luo, jonka äärestä häntä kohtasi äidin tutkiva katse. Rouva

Aaltonen oli istunut ihan ääneti, ja Helvi oli ollut niin ajatuksiinsa

vaipuneena, että tuskin oli huomannut äitinsä olevan huoneessakaan. Nyt

hän melkein pelästyen punehtui ja loi silmänsä alas, kun äiti kysyi:

-- Oletko jo päättänyt?

-- Kyllä minä luulen, että menen. Täti Lind on varmaan jo toimittanut

pääsylipun, ja olisi niin ikävä jäädä pois... Voi äiti, älä näytä noin

totiselta! Enkö minä saisi mennä?

-- Entäs ompeluseura? Aiotko ommella omaa puseroasi, kun muut antavat

työnsä yhteisen kalliin asian hyväksi?

-- En aio tehdä omaa työtäni! Älä kysy mitään, äiti kulta! Kyllä minä

huomenna ostan koriliinan, ja kuitenkin saan nähdä "Ruusuprinsessan".

Älä ole levoton -- sitte minä selitän...