Lunta satoi pehmeinä, suurina hiutuvina. Se takertui puiden riippuviin
oksiin, kääri kadut nahkeaan vaippaansa, tarttui jalkineisiin ja
reenanturoihin ja peitti raitiot, joita myöten jo kahdesti oli
lumiauraa ajettu. Talvi oli tullut tavattoman aikaisin, sillä nyt
oltiin vasta marraskuun alussa.
Rouva Aaltosen huoneessa oli puolipimeä, vaikka päivällisruoka
vastikään oli korjattu pöydältä. Ikkuna melkein kosketti pihamaan
asfalttiin, ja sen syvennykseen oli kinostanut lunta niin korkealle,
että pieni aliruutu miltei peittyi. Mutta takassa räiskyi iloinen tuli,
ja sen ääressä Helvi istui kirja kädessä. Äiti työskenteli ikkunan
luona.
-- Müssen, musste, gemusst -- äiti, näetkö vielä? Eikö sytytetä lamppua?
-- Voithan sytyttää. Minä saan kyllä tämän kohta harsituksi, mutta
kapteenska ehkä piankin tulee koettamaan, ja sitte täytyy nähdä
tarkkaan.
-- Tuleeko hän tänään? Voi voi, minulla on niin paljo läksyjä, missä
minä sitte taas luen?
-- Ota kynttilä ja mene kyökkiin. Vanha Lehtoska ei suinkaan häiritse
sinua.
Helvi huoahti kerran sitä surkeutta, että heillä oli vaan yksi kamari
ja osa Lehtoskan keittiöön. Olihan se edes hyvä, että hänellä ei
ollut lapsia, jotka olisivat huutaneet. Helvi muisti erään toverin,
jonka vanhemmilla myöskin oli yksi huone, ja siinä joukko pieniä
siskojakin... Mutta Irjalla oli oma kaunis kamarinsa ja vieressä suuri
tyhjä sali, eikä mikään estänyt, vaikka olisi lukenut, jotta seinät
kaikuivat...
Helvi heräsi ajatuksistaan, kun kuuli liikettä oven takaa.
-- Nyt joku kopistelee lunta jaloistaan, -- virkkoi hän nousten
paikaltansa. -- Se on varmaankin kapteenska. Kylläpä hän on saanut
tuiskua päällensä!
Tulija ei kuitenkaan ollut kapteenska, ainoastaan hänen
palvelustyttönsä, joka ilmoitti, ettei rouva voinut lähteä ulos, kun
oli niin paha ilma. Mutta hänen pukunsa oli kiire, ja hän käski pyytää,
että rouva Aaltonen nyt kohta tulisi heille sitä koettamaan ja panisi
hyvin vaatetta ympärille, jottei se kastuisi.
Rouva Aaltosen huulet värähtivät hiukan, kun hän vastasi: -- Minä tulen
heti.
Se oli nyt ensimmäinen säätyläishenkilö, joka oli tuonut hänelle puvun
ommeltavaksi. Muuten työtä kyllä oli riittänyt pitkin syksyä, ja he
olivat tulleet toimeen, vaikka niukastikin. Pitihän hänen olla hyvin,
hyvin kiitollinen Jumalalle... Mutta kun hän puki yllensä ohutta
talvitakkiansa ja katsoi ulos tuiskuun, silloin hän ei voinut olla
muistamatta menneitä aikoja. Siellä kotitiellä maalla joskus kulkuset
helisivät tämmöisinä päivinä, vilkkaan hevosen vetämä reki lämpöisine
vällyineen pysähtyi portille, ja kyytimies kysyi kunnioittavasti
lakki kourassa, saisikohan vaivata pastorskaa tulemaan naapuriin, kun
emäntä ei voinut hyvin eikä päässyt hamettansa koettamaan. Mutta _jos_
hän voi hyvin, silloin hän itse ajoi pahimmassakin pyryssä entisen
papinrouvansa luo, ja kellä ei ollut hevosta, hän kahlasi lumessa tai
jätti koettamisen tuonnemmaksi... Nyt olivat ajat toiset... Vaan niinpä
oli kuin pitikin, hänen täytyi tottua siihen. Reippaasti hän karkoitti
muistot luotansa, kääräisi huivin moneen kertaan kapteenskan puvun
ympärille ja sanoi naurahtaen Helville, että koko mytty nyt oli kuin
kapalovauva.
-- Pitääkö sinun, äiti, todellakin mennä hänen tykönsä tässä ilmassa?
-- kysäsi Helvi silmät suurina. -- Minun mielestäni se kapteenska yhtä
hyvin olisi voinut itse tulla. Mutta hyvänen aika, minunhan piti ostaa
huomiseksi laskuvihko! Odota vähän, äiti kulta! Saanko rahaa? Minä
pistän päälleni ja tulen myöskin.
Tuiskutti niin, ettei voinut nähdä kuin parahiksi eteensä. Äiti ja
tytär olivat tuskin ehtineet ensimmäiseen kadunkulmaan, ennenkuin jo
olivat valkoiset kuin lumiukot. Kadulla oli hiljaista, ainoastaan
raitiovaunun kello kilahteli kauvempana.
-- Emmekö mene raitiolla? -- virkkoi Helvi sen kuullessaan. Samassa hän
melkein kuin anteeksi pyytäen rohkeata ehdotustansa lisäsi: -- Vain
kolmekymmentä penniä. Minä ompelen jotakin ja ansaitsen sen.
Äiti otti esiin kukkaronsa ja antoi Helville viisitoista penniä.
-- Minun matkaani raitiotie ei sovi -- mene sinä ajamaan, jos tahdot.
Mutta ajattele, kuinka raskas hevosten on laahustaa vaunuja tämmöisessä
kelissä! Saat nuo pennit, jotka annoin, ei sinun tarvitse niitä
ansaita. Päätä itse, käytätkö ne mieluummin ajamiseen vai panetko ne
kotona lähetyslaatikkoon. -- Hyvästi nyt, tästä minun pitää kääntyä.
Niin, hevoset... Helville ne eivät olleet mieleenkään juolahtaneet.
Kello kilahti jo ihan vieressä, tuossa vaunut tulivat, niin täynnä
väkeä, että joku seisoi ulkosillallakin. Hevosia oli kaksi, mutta ne
kiskoivat uupuneesti kuormaansa. Nyt ne pääsivät vaihdepaikkaan ja
pysähtyivät, ja siitä toinen hevonen vietiin pois.
Helvi taisteli, mutta voitti pian. Miksikä hän todellakin menisi sinne
kuorman lisäksi? Olihan hänellä keveät jalat, eikä hän ollut "suolaa
eikä sokuria". Ja sitte rahat säästyisivät lähetykselle. Paperikauppaan
ei ollut pitkä matka, ja hän ehkä jo olisi siellä, ellei olisi tässä
suotta menettänyt aikaa tuumimiseen.
-- Nyt minä olen nopsa, -- päätti hän, lähtien aika vauhtia livistämään
lumen läpi.
Kun äiti noin tunnin kuluttua palasi kotiin, tuli Helvi häntä vastaan
silmät säteilevinä, pakanalähetyksen säästölaatikko kädessään.
-- Katso, äiti, tuonne ne menivät! -- virkkoi hän, pudottaen kaikki
kolme viisipennistä perätysten lippaan suusta sisään.
-- Se on oikein, -- lausui äiti, ja hänenkin silmänsä loistivat ilosta,
kun hän asetti märkää takkiansa kuivamaan tuolin selälle uunin luo.
-- Ja sitte minun mieleeni johtui jotakin. Sinä et tahtonut antaa minun
ansaita näitä rahoja; mutta enkö voisi muuta ansaita? Osaanhan minäkin
ommella, kun sinä leikkaat ja koetat. Olisi niin hauska, jos saisin
omaa rahaa.
-- Sinullahan oli niin paljo luettavaa, ja nyt puhelet ja mietit ihan
muita asioita. Mielelläni annan sinun ommella, kun vaan ensi sijassa
hoidat koulutyösi.
-- Saanko minä sitte ostaa, mitä tahdon? Vaatteita ja kirjoja ja
torttuja -- ja antaa lähetykselle --
-- Niinkö paljon luulet saavasi kokoon, että se riittää tuohon
kaikkeen? Saat ostaa ja antaa mielesi mukaan, kunhan sinulla kerran
on ne rahat käsissäsi. Ensiksikin minun pitää saada jotakin helppoa
ommeltavaa, semmoista, joka sopii sinulle ja jonka ei ole kiire. --
Mutta nyt emme enää puhu siitä, nyt sinun täytyy lukea. On jo mennyt
paljon enemmän aikaa hukkaan, kuin jos kapteenska olisi käynyt täällä
pukuansa koettamassa.
Tavallisesti Helviä ei suinkaan tarvinnut kehoittaa lukemaan, sillä
koulutyö oli hänen ilonsa, ja nytkin hän nopeasti oppi, kun kerran
pääsi reippaaseen alkuun. Illalla hän tyytyväisenä kopahutti kirjaa
otsaansa ja paneusi levolle, huoletonna läksyistänsä. Ei aamulla juuri
ollutkaan aikaa lukea, jos sattui nukkumaan vähän kauvemmin, sillä
vuode oli korjattava ja huone siivottava.
Kun Helvi seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan tuli tohtori Lindin
eteiseen, olivat Irja ja Ensio siellä jo panemassa päällysvaatteita
yllensä. Tervehdittäessä Irja loi veitikkamaisen syrjäsilmäyksen
Ensioon ja virkkoi:
-- No, sanoppas nyt asiasi hänelle!
Ensio oli hiukan hämillään, mutta alkoi sitte selittää Helville, että
lyseolaisilla huomisiltana oli juhlakonventti, jonne jokainen konventin
jäsen sai kutsua pari tuttavaansa. Tahtoisikohan Helvi tulla Irjan
kanssa?
Helvi kiitti ilosta loistavin silmin, mutta oli niin typerryksissä
tästä odottamattomasta onnesta, että vasta kadulla ison matkan päässä
tointui utelemaan tarkempia tietoja juhlakonventistä. Koulussa hän
kyllä oli kuullut tyttöjen keskustelevan siitä, mutta ei ollut noihin
puheisiin enempää huomiota pannut, kun asia oli ihan outo eikä häntä
mitenkään koskenut.
-- Tiesitkö sinä Irja tästä ennen, kun et puhunut mitään? -- kysyi hän.
-- Minä tahdoin hämmästyttää sinua! -- sanoi Irja voitonriemuisena.
Kylläpä hänellä olikin ollut kova tekeminen, kun oli jaksanut monta
päivää säilyttää hauskaa salaisuutta.
-- Mitä siellä konventissa tehdään? -- tiedusteli Helvi innokkaasti.
-- Siellä on laulua, soittoa, esitelmä ja näytelmäkappale. Lopuksi
tanssitaan, -- kertoi Ensio.
-- Näytelmä ja tanssi on hauskinta, -- ehätti Irja sanomaan.
-- Esitelmää minä en viitsisi kuunnella, ellei täytyisi. Se on
kauhean kuivaa. Ja tiedätkö, Helvi -- -- Ensio, nyt minä kerron,
saanhan kertoa, mikä sinä olet? Niin, Helvi, Ensio on tyttönä
näytelmäkappaleessa!
Helvi rupesi nauramaan, ajatellessaan Ensiota hame päällä, ja Ensio
nauroi mukana.
-- Mutta älkää kertoko toisille tytöille, -- varoitti hän. --
Ehtiväthän ne sitte nähdä.
-- Minä olen vaan kerran nähnyt näyteltävän, -- sanoi Helvi. -- Se oli
maalla kansanjuhlassa. Suutari Makkosesta oli tehty parooni ja Anttilan
Sanna oli hänen rouvansa. Kyllä se oli hauskaa.
-- Osaat kai sinä tanssia? -- kysyi Irja.
-- En juuri. -- Ja Helvi kävi yhtäkkiä totiseksi. -- Minä olen
tanssinut vaan jenkkaa ja ollut piirisillä.
-- Sinun pitää oppia. Tule meille iltapäivällä, niin siirrämme
ruokasalin pöydän pois ja tanssimme, kunnes osaat. Taikka sinä saat
tanssia Ension kanssa, ja minä soitan. Voi kuinka tyhmä olinkaan!
Olisihan sentään pitänyt puhua tästä sinulle jo aikaisemmin, jotta
olisi jouduttu enemmän harjoittamaan. Mutta enhän minä ajatellut, että
sinä et osaisi tanssia.
-- Irja, joka on tanssinut jo viisivuotiaasta! -- nauroi Ensio.
-- Niin olenkin, ja osaankin paremmin kuin sinä. Ei Ensio pidä
tanssista, näetkös Helvi, mutta hän opetteli sitä kumminkin, kun äiti
tahtoi. Ja minusta ei olisi ollenkaan hauska tanssia, ellei Ensio olisi
mukana. Hän on luvannut pyytää minua franseesiin, jos ei kukaan muu
sitä tee.
-- Sinullahan on niin paljo tuttavia, -- arveli Helvi.
-- No onhan niitä Ension luokkatovereita, mutta en tiedä, välittävätkö
ne minusta. Pitävät ehkä meitä kolmasluokkalaisia vallan pikkutyttöinä.
En minä ole ennen ollut konventissa enempää kuin sinäkään, sillä Ensio
on vasta ensimmäistä vuotta mukana.
He olivat saapuneet tyttökoulun portille, ja Ensio erosi mennäkseen
eteenpäin normaalilyseolle. Ei päästy vielä sisään, ja tyttöjä seisoi
parvissa portailla ja porttikäytävässä. Pihalla pieni joukko oli
lumisilla. Se oli Helvistä muuten mitä hauskinta, mutta nyt hänen
päänsä oli täynnä konventtiajatuksia, ja hän yhtyi Irjan kanssa
tyttöparveen, joka innokkaasti siitä keskusteli.
-- Meidän luokalta ei ole kutsuttu muita kuin Katri, Saimi ja minä, --
kuului Leima Saarelan sivutoveri Ester Vahl sanovan.
-- Olemmepa mekin! -- huudahti Irja.
-- Ketkä te? Sinä ja -- Helvikö?
-- Niin juuri. Kukako on kutsunut? Ensio tietysti. Onko se niin
ihmeellistä?
-- Mitä te panette päällenne? -- kiirehti Ester kysymään, vilkaisten
samalla tarkoittavasti Helviin.
Irja punastui harmista. -- En minä ole sitä ollenkaan ajatellut, eikä
Helvikään. Eikä sinulla ole sen kanssa mitään tekemistä.
-- Ohho; tottahan on lupa kysyä --
-- Sepä on hauskaa, että te tulette, -- sanoi Katri Dahlberg, joka
ihaili Irjaa, vaan ei kuitenkaan kadehtinut Helviltä hänen ystävyyttään.
-- Kyllä se on hyväin humalain hukkaamista, -- kuiskasi Esterille
Leima, jolla ei ollut toivoa päästä konventtiin. -- Ei suinkaan Helvi
edes osaa tanssia, ja Ensio on niin nätti, että --
Onneksi ovet avattiin ja keskustelu pysähtyi. Mutta Helvi oli
levottoman näköinen ja kuiskasi Irjalle, ettei hän todellakaan
tietänyt, miten piti pukeutua. Kelpasikohan hänen tummansininen
pyhähameensa?
-- Se on ihan hyvä, -- vastasi Irja niin päättävästi, että Helvi kohta
rauhoittui.
Mutta tänä päivänä opettaja ensi kerran tapasi hänet epätarkkuudesta.
Helvi nousi, katsoi alas eikä muistanut, mitä oli kysyttykään.
-- Missä sinun ajatuksesi nyt olivat? -- kysyi opettaja ihmeissään,
sillä Helviä pidettiin luokan tarkimpana ja etevimpänä oppilaana.
Helvi istuutui äänetönnä, häpeissään. Mutta takana Leima kuiskasi hänen
puolestaan: -- Poikain konventissa. -- Ja Ester nauraa tihitti Irjan
selän turvissa.
Saapuessaan kotiin Helvi oli puoleksi iloinen, puoleksi alakuloinen.
Äidille hän kertoi kaikki tarkkaan ja odotti jännityksellä mitä
hän sanoisi. Äiti lupasi laskea hänet toivottuun huviin, mutta oli
pahoillaan, kun Helvi sen tähden oli antanut opettajalle syytä
muistutukseen. -- Tanssia harjoittamassa Irjan luona saat olla vaan
tunnin, -- lisäsi hän. -- Ellet osaa, katselet tällä kertaa. Ensin työ,
sitte huvitus!
Helvi tyytyi siihen vastustamatta, nouti maidon, kävi ostamassa öljyä,
korjasi pöydän ja silmäili lävitse iltapuolen läksyt. Äiti katseli
häntä hellästi, ja kyynel väreili silmäkulmassa. -- Olenkohan minä
ankara? -- ajatteli hän. -- Mutta minun täytyy. Maailman koulu on ehkä
oleva kylläkin kova Helville. Hänestä pitää kasvaa karaistu, kelpo
tyttö.