Pääsyliput olivat hankitut, läksyt luetut, ja koko iloinen, odotuksesta
hehkuva tyttöparvi oli juhlapukuisena kokoontunut tohtori Lindin
valaistuun ruokasaliin. Tohtorinna kaatoi höyryävästä keittiöstä teetä.
Irja siirteli kuppeja toveriensa eteen, ja tohtori ja Ensiokin istuivat
siellä teetä juomassa yhdessä teatteriin lähtevien kanssa. Siinä oli
eloa, tuossa nuoressa joukossa. Pelkkiä loistavia katseita, pelkkiä
iloisia sanoja, hymyä ja naurua ja riemua runsain määrin...
Ei pelkkiä iloisia katseita kuitenkaan.
-- Helvi, sinä olet niin vakava, -- kuiskasi Ensio, joka istui hänen
vieressään. -- Et puhu etkä naura niinkuin muuten. Oletko väsynyt?
-- En, en ollenkaan. Näytänkö siltä?
-- Et sinä ole semmoinen kuin tavallisesti. Jokin sinua vaivaa.
-- Mikäpä minua vaivaisi, -- virkkoi Helvi naurahtaen, mutta samassa
hän punastui, sillä hän tunsi, ettei hän puhunut totta.
-- Suo anteeksi, eihän minun ole oikeus kysyä. Mutta minä niin
toivoisin, että saisit hauskan illan. Sinä olet niin ahkera ja
uhrautuvainen ja tarvitset kyllä virkistystä.
Helvi punastui vielä enemmän, sillä hänen omatuntonsa sanoi: itsekäs
minä olen enkä uhrautuvainen. Teatteriin kulkiessansa pitkin
puolipimeitä katuja hänellä oli kyllin tilaisuutta miettiä sitä asiaa.
Yleisessä hälinässä ei kukaan huomannut, että hän astui melkein
äänettömänä.
Niin, hän oli menossa "Prinsessa Ruususta" katsomaan, kuten hän niin
hartaasti oli toivonut. Hän oli maksanut markan pääsylipustansa, ja
kuitenkin oli kotona hänen omalla rahallansa ostettu sievä liina
ompeluseuraa varten...
Vaan miten, voi miten oli se markka saatu?
Helvistä tuntui kuin olisi hän taas seisonut ikkunan luona hämärissä.
Äiti oli mennyt ulos. Sykkivin sydämin, vapisevin käsin Helvi tarttui
lähetyslaatikkoon, mursi sen ja kaatoi rahat kämmenellensä. Siinä
oli kirkas markka -- tuo, jonka hän joululuvalla iloiten oli sinne
pudottanut, saatuansa palkan ompeluksistansa -- ja lisäksi kokonainen
kasa vaskirahoja ja pientä hopeaa. Äkkiä hän solahutti markan
kukkaroonsa, kääräisi muut rahat paperiin, heitti päällysvaatteet
yllensä ja juoksi kadulle. Lähetystalolle oli pitkä matka, mutta hän
riensi kuin takaa-ajettuna. Johtaja taputti ystävällisesti hymyillen
ja liikutettuna "pienen lähetysystävän" olkapäätä ja toivotti Jumalan
siunausta hänelle ja hänen lahjallensa; mutta sanat soivat Helville
kuin tuomion äänet, hän ei rohjennut nostaa silmiänsä, niiasi ja
pujahti pois niin pian kuin pääsi. Kotimatkalla hän poikkesi puotiin
koriliinaa ostamaan. Aikainen talvinen pimeys melkein jo peitti
kaupungin. Helviä pelotti, ja juosten hän saapui kotiin, lähteäksensä
kohta sen jälkeen Irjan luo ja teatteriin...
-- Voi hyvä Jumala -- oletko vihastunut minulle? Miksi, miksi minä
lähdin? Käännynkö kotiin? Voi kuinka minun on paha olla...
-- Tuosta ovesta, -- kuuli Helvi samassa tädin sanovan. -- No, ovatko
kaikki lampaani koossa?
Oltiin perillä. Valovirta häikäisi Helvin silmiä, ja suuri sali ja
ihmisten liike huimasi häntä, Ja mikä maailma hetken kuluttua aukesi
esiripun takaa! Hän unohti tuokioksi rahat ja lähetyksen ja sydämensä
tuskan, ja tenhon vallassa hän istui siinä hehkuvin poskin. Kun
esirippu ensi kerran laskeutui, huokasi hän syvään, syvään.
Kuinka se oli kaunista! Miksi hän ei saisi nauttia siitä? Olihan hän
tullut tänne _omalla_ rahallansa. Se oli lähetyksen markka, se jolla
hän liinan osti. Sen hän siis oli käyttänytkin oikeaan tarkoitukseen,
juuri lähetystyön hyväksi. Ehkei hän ollutkaan tehnyt väärin? Ei
suinkaan! Suotta hän vaan oli tuskitellut.
Ja Helvi rupesi puhumaan tovereitten kanssa niin vilkkaasti kuin voi,
ja hänen korvissaan suhisi ja hänen ajatustensa täytyi vaieta...
Taas näytös, taas esirippu alas.
-- Mutta sinä varastit sittekin lähetykseltä! Mitä olit pannut
laatikkoon, sen olit jo antanut Jumalalle ja Afrikan onnettomille
asukkaille, jotka eivät tunne Jeesusta. Ja _sen lisäksi_ olit luvannut
ostaa työn ompeluseuraan. Olisiko äitisi hyväksynyt tekosi, ja mitä hän
sanoo, kun kerrot sen hänelle?
Omatunto puhui vastustuksesta huolimatta, ja tuska valtasi Helvin
jälleen. Hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, pysyäkseen
rauhallisena.
-- Ohho, joko nyt tulee viimeinen näytös, -- huokasi Liisi Lang Helvin
takana.
-- Se kuuluu olevan kaikkein kaunein, -- kertoi Leima. -- Ajatelkaa,
kun prinssi sadan vuoden perästä löytää morsiamensa!
-- Ja Sam saa sadan vuoden vanhan korvapuustin, -- nauroi Irja.
-- Niin, niin, tyttöseni, -- virkkoi tohtorinna Lind hymyillen, --
siinä on syvää viisautta, vaikka sinä pieni västäräkki et ole taitanut
sitä ajatella. Paha saa varmasti ennemmin tai myöhemmin palkkansa.
Oli kuin jokin olisi kuristanut Helvin kurkkua. Hän nielaisi ja
nielaisi tyhjään, kunnes Irja kaikeksi onneksi tarjosi hänelle
karamelleja, jotka saivat pinnistyksen helpottamaan. Mutta kolmatta
näytöstä katsellessaan Helvi ei todellakaan voinut ymmärtää, että se
oli niin hauska kuin toverit sanoivat.
Kuu oli noussut ja valaisi kirkkaasti katuja, kun ihmisjoukko tulvi
ulos teatterista. Kylmä ilma virtaili vastaan, ja Helviä puistatti.
Tohtorinna Lind asetteli kauvempana asuvia tyttöjä issikkoihin,
saattoi lähiseutulaiset heidän asuntoihinsa ja lähti lopuksi astumaan
kotiinpäin "kruunuhakalaistensa", Irjan, Helvin ja Leiman kanssa. Puut
loivat pitkiä varjoja kuutamossa, tuuli suhisi salaperäisesti niiden
lehdettömissä oksissa, ja joka askeleella lumi narahti jalkain alla.
Tuntui niin kammottavalta... Runebergin esplanaadin päässä Helvi äkkiä
säpsähti ja huudahti heikosti.
-- Mikä nyt? -- kysyivät toiset melkein yhtaikaa.
Mutta Helvi vapisi eikä voinut selittää muuta, kuin että hän oli
säikähtänyt "jotakin mustaa".
-- Eihän siellä mitään ole, -- virkkoi Irja, rohkeasti kurkistaen
puiden sekaan.
-- Sinä olit ensi kerran teatterissa ja nyt on mielikuvituksesi
kiihtynyt, -- arveli tohtorinna Helville. -- Joudu pois, Irja, niin
pääsette kaikki pikemmin nukkumaan.
Vaan kun Helvi oli saanut Leimankin pelkäämään, tuumasi rouva Lind
parhaaksi, että otettaisiin torilta kaksi ajuria. Reet luistivat
keveästi, ja ilta oli ihana. Elisabetinkadun kulmassa huudettiin
hyvästit ja uudistetut kiitokset issikasta toiseen, ja Irja kuului
pahoittelevan, että hauska ajomatka niin pian loppui. Mutta Helvi
olisi sydämestään suonut, että hänenkin kotinsa olisi ollut jo siinä.
Leimakin astui samassa alas, ja Helvi oli ypö yksin, kun ajuri vei
hänet Kristianinkadulle ja pysähtyi pimeän porttikäytävän eteen.
Äiti valvoi vielä. Himmeä lamppu loi valoa huoneeseen, vuoteet olivat
valmiina ja suuri raamattu avoinna pöydällä.
Helvi ei rynnännyt sisälle iloisena, kuten tavallisesti, vaan hänen
käyntinsä oli väsynyt ja katseensa arka, ja kun äiti kysyi, oliko ollut
hauskaa, vastasi hän epävarmasti: -- Oli -- jotenkin --
-- Mutta ei oikein? Tahtoisin mielelläni tarkemmin kuulla iltasi
vietosta. Olen muistanut sinua koko ajan.
Helvi kertoi aivan lyhyesti kappaleen tärkeimmistä henkilöistä ja
komeimmista laitoksista, mutta sitte hän sanoi, että häntä väsytti.
Äidin silmä seurasi häntä omituisen tutkivasti hänen äänettömänä
riisuutuessaan. Kun Helvi oli sanonut hyvää yötä ja kömpinyt peitteen
alle, silloin äiti nosti lampun lähemmäksi vuodetta, nouti raamatun ja
lausui: -- Jaksathan kuitenkin kuulla lyhyen kappaleen Jumalan sanasta?
Ilman sitä päänalaista ei ole uni makea.
Heidän oli aina tapana lukea iltaisin yhdessä, mutta Helvi oli sen
tänään unohtanut. Melkein häveten hän vastasi: -- Kiitos, äiti, kyllä
minä jaksan.
Äiti valitsi 139:nnen psalmin. Sanat kaikuivat juhlallisina yön
hiljaisuudessa:
"Herra, sinä tutkit minua ja tunnet minun. -- -- Joko minä käyn tai
makaan, niin sinä olet lähelläni ja näet kaikki minun tieni. -- --
Mihin minä pakenen kasvojesi edestä? -- -- Jos minä sanoisin: pimeys
kuitenkin peittää minun, niin on yökin valkeus ympärilläni. -- -- Tutki
minua, Jumala, ja koettele sydämeni! -- -- Ja katso, jos minä pahalla
tiellä lienen, niin saata minua ijankaikkiselle tielle!"
Helvi painoi kasvonsa syvälle päänalaiseen, ja kun hän nukkui, oli
tyyny kostea kyyneleistä.
Keskellä yötä äiti äkkiä heräsi siitä, että joku puhui. Pelästyen hän
hypähti ylös, mutta tunsi samassa Helvin äänen, joka lausui epäselviä
sanoja. Ne kuuluivat valittavilta ja itkunsekaisilta. Äidin säikähdys
muuttui huolestumiseksi, hän raapaisi tulta ja kiirehti Helvin vuoteen
luo.
-- Oletko sairas, lapseni?
Ei vastausta. Helvi heittelihe tuskaisesti edestakaisin ja hänen
silmänsä olivat auki, mutta hän ei näyttänyt huomaavankaan äitiänsä.
Vasta kun tämä lempeästi laski kätensä hänen kuumalle otsallensa ja
kynttilän valo sattui hänen silmiinsä, silloin unten varjot pakenivat
ja Helvi heräsi ääneensä nyyhkien. Nähdessään äidin kumartuneena
ylitsensä hän kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri, ikäänkuin
etsiäkseen turvaa. Ja vapisten hän kuiskasi: -- Minä näin niin pahaa
unta, minua pelottaa!
-- Mitä unta sinä näit?
-- En muista enää oikein... en tiedä... Suuri tulinen silmä ainakin
seurasi minua, ja mustat siivet lepottivat takanani...
-- Helvi, lapseni, minä tiedän, kenen se silmä oli, ja minä voin sanoa,
mikä musta aave sinua ajoi takaa. Sydämelläsi on joku synti, josta
omatuntosi syyttää sinua, ja Jumalan kaikkinäkevä katse tuottaa sinulle
sentähden pelkoa. Huomasin jo eilen, että et ollut entiselläsi, ja
toissapäivästä asti olen ollut sinusta huolissani. Nyt emme uudelleen
laskeudu levolle, ennenkuin olet kaikki kertonut. Puhu, rakas lapsi,
niin saat rauhasi jälleen!
Ja Helvi kertoi kyynelten keskeyttämänä, miten hän kuin varas oli yksin
ollessaan hiipinyt lähetyslaatikkoansa rikkomaan ja ottamaan siihen
pantua rahaa. Iloa hän ei ollut sen kautta saanut, ainoastaan tuskaa,
ja vaikein oli ollut ajatus, että äiti ei tietänyt tästä mitään, mutta
että hänen täytyi piankin saada se kuulla.
-- En minä ensin tarkoittanut ollenkaan pahaa, mutta sitte asia tuli
pahemmaksi ja pahemmaksi. Minusta tuntui, kuin olisin tehnyt petosta
kaiken aikaa. Lähetysjohtaja sanoi, että minä olin varmaan uhrannut
monta iloa noiden rahojen tähden, jotka vein hänelle, ja Ensio luuli
minua hyväksi, eikä täti eikä Irja eikä kukaan ihminen tietänyt,
kummoinen minä olin. Ensiolle minä narrasinkin, ettei minua mikään
vaivannut, vaikka minun oli niin vaikea olla; ja sinulle, äiti, en
rohjennut kertoa mitään...
Tunnustus purkautui tunnustuksen perästä. Helvi puhui nopeasti, kuin
olisi hän pelännyt oman äänensä kaikua tai kiirehtinyt vierittämään
raskasta taakkaa rinnaltansa, kiveä toisen jälkeen, kunnes ei olisi
ainoata pienintäkään enää siellä painamassa. Mutta kun vihdoin
kaikki oli kerrottu, silloin Helvin voimat olivatkin lopussa. Ääneen
itkien hän yöpuvussansa heittäytyi äidin syliin ja pyysi hänen
anteeksiantoansa. Hiljaa, tyynnyttäen äiti silitteli tyttönsä vaaleita,
hajallaan liehuvia hiuksia ja painoi rauhan suudelman hänen polttaville
huulillensa.
-- Niin se on, -- lausui hän hetken vaitiolon jälkeen. -- Näennäisesti
pieni synti tuottaa suurta surua mukanaan. Se on kuin lumipallo, joka
vieriessään kasvaa. Mutta älä nyt enää sitä itke, rakkaani!
-- Voi äiti, miksi et kieltänyt minua menemästä teatteriin? Miksi et
vaatinut minua heti paikalla sanomaan, mistä hankin sen markan? Silloin
ei olisi tämmöistä surua tullut!
-- Erehdyt, lapseni. Pakko ei ole vapautta. Sinä olisit ollut
tyytymätön ja halunnut entistä kiihkeämmin huveihin, joista sinut
estettiin. Itsekäs mielesi olisi ollut jäljellä. -- Toivoin niin
hartaasti, että vapaaehtoisesti olisit taistellut ja voittanut. Sinä
jouduit tappiolle, mutta Jumala voi kääntää senkin hyväksi, sillä nyt
tiedät omasta kokemuksestasi, ettei hänen tahtonsa tieltä poikkeaminen
tuota onnea. -- Pyyhi, lapsi, kyyneleesi! Me laskeudumme yhdessä
polvillemme ja pyydämme Jumalalta anteeksi, että olet hänen mielensä
pahoittanut. Hän voi jälleen parantaa kaikki.
Helvi polvistui äitinsä viereen, ja äiti rukoili hartaasti, että Jeesus
verellänsä pesisi Helvin sydämen puhtaaksi kaikesta itsekkäisyydestä
ja vääryydestä ja ottaisi hänet omaksensa kokonaisemmin kuin ennen
milloinkaan. Ja kun Helvi taas lepäsi vuoteellansa, silloin äiti vielä
kerran avasi raamatun ja luki muutamia värsyjä:
"Autuas on se, jonka pahat teot ovat annetut anteeksi ja jonka synnit
ovat peitetyt. Autuas on se ihminen, jolle Herra ei soimaa vääryyttä,
jonka hengessä ei vilppiä ole. Sillä kun minä tahdoin vaieta sitä
-- -- oli kätesi yöllä ja päivällä raskas päälläni. -- -- Sentähden minä
sanoin: minä tunnustan Herralle pahat tekoni; niin sinä annoit minulle
anteeksi syntini vääryyden."
Onnellisesti hymyillen Helvi sulki silmänsä. Hän tunsi, että tulikatse
oli muuttunut rakkaan Isän lempeäksi silmäykseksi. Mustat siivet
liihoittelivat kauvas pois, ja hohtavat, valkoiset varjosivat taas
suojaten hänen leposijaansa. Myrskyä seurasi rauha, taivaallinen rauha,
joka hiljaa laskeutui yli kodin ja yli lapsen sydämen.