II

Kun seuraavan päivän aamutunnit olivat loppuneet ja oppilaat tulvasivat

ulos, pujottelihe Irja Helvin luo ja tarttui hänen käsikoukkuunsa.

-- Missä sinä asut? -- kysyi hän.

-- Kruunuhaassa, kaukana --

-- Sitä minäkin arvelin -- näinhän sinut eilen siellä. Minä asun

myöskin Kruunuhaassa, suuressa kivimuurissa Elisabetinkadun varrella.

Tiedätkö, missä Elisabetinkatu on? -- Mennään yhdessä. Meidän

luokkalaisista ei siellä päin asu muita kuin Leima Saarela, enkä minä

viitsi kävellä hänen kanssansa.

-- Kävelithän eilenkin...

-- Se oli toista se, minä toruin häntä. Mutta hän ei välittänyt siitä,

mitä minä sanoin, ja sentähden olen suuttunut häneen. Älä pidä lukua

hänestä, hän on tyhmä.

-- Oliko sinusta ikävä, kun opettaja pani meidät vierekkäin istumaan?

-- kysyi Helvi hetken kuluttua.

-- Eikö mitä! -- sanoi Irja innokkaasti, puristaen kovemmin Helvin

käsivartta omaansa vasten. -- Näetkö, minä olisin kyllä tahtonut

pitää Elsan, mutta eihän hän ole enää koulussa. Me olimme aina, aina

yhdessä... Minulla ei koskaan ole muuta kuin yksi ystävä kerrallaan.

Ensin oli eräs tyttö, jonka nimi oli Elli, mutta hän kuoli, kun me

olimme ensi luokalla. Sitte minä valitsin Elsan, ja hän muutti pois.

Nyt minä en tiedä, kenestä tulee paras ystäväni, mutta minä luulen,

että rupean pitämään sinusta. Pidätkö sinäkin minusta?

-- Pidän, -- kuiskasi Helvi ujosti, luoden ihailevan katseen

toveriinsa, joka oli niin reipas ja varma, niin ystävällinen ja

iloinen. Helvi tunsi itsensä kovin kömpelöksi hänen rinnallaan. Mutta

tänään Irjallakin oli pumpulihame ja valkoinen esiliina, aivan kuten

Helvillä, ja se kuitenkin häntä rohkaisi.

-- Sitte me olemmekin ystävät. Anna kätesi siitä! Kas niin! -- Mitähän

muut tytöt sanovat? Katri Dahlberg ja Saimi Saarnio ja Ilmi ja ehkä

Leimakin taisivat luulla, että minä nyt rupeaisin olemaan heidän

kanssansa. -- Kuule, koska sinä asut lähellä, niin emmekö aina kulje

yhdessä kouluun ja kotiin? Poikkea sinä hakamaan minua, kun mennään!

Helvi lupasi onnellisena, ja hänestä tuntui, että koulunkäynti

Helsingissäkin sentään oli hyvin hauskaa. Ja ikäänkuin vahvistaakseen

Helviä siinä ajatuksessa Irja samassa virkkoi:

-- Sinä osasit niin hyvin. Kuinka vanha sinä olet?

-- Kolmentoista. Joulun jälkeen täytän neljätoista.

-- No et sinä sitte juuri ole vanhempi minua. Missä olet ennen käynyt

koulua?

Helvi kertoi olleensa maalla kansakoulussa. Mutta sitte pitäjän

kirkkoherran vanhin tytär oli lopettanut tyttökoulun ja jäänyt kotiin

opettamaan nuorempaa sisartansa, joka oli yhtä vanha kuin Helvi. He

olivat kaksi vuotta lukeneet yhdessä.

-- Se mahtoi olla aika etevä neiti, taikka sitte sinulla on hirmuisen

hyvä pää. Minä luulin sinun käyneen jotakin muuta tyttökoulua, --

selitti Irja. -- Onko sinulla sisaruksia?

-- Ei ole. Entä sinulla?

-- Minulla on vaan veli. Taikka ei hänkään oikeastaan ole minun

veljeni. Hänen nimensä on Ensio ja hän on pikkuserkkuni, mutta hänen

vanhempansa ovat kuolleet ja hän on ollut meillä melkein minun

syntymästäni saakka. Hän on hyvin hyvä poika.

-- Onko hän? Minulla on kaksi serkkua maalla, mutta ne tekevät aina

kiusaa minulle, kun olen sedän luona.

-- Ensio ei tee koskaan kiusaa. Hän kuulustaa minulta vaikeimmat läksyt

ja auttaa minua, ja kun olemme vapaat, lukee hän minulle kertomuksia

tai leikkii kanssani. -- Mutta katsoppas poikaa, tuolla hän juuri

tuleekin koulusta. Siinä susi, missä mainitaan. Ensio!

Noin 16-vuotias vaaleakiharainen, hoikka nuorukainen astui yli kadun

tyttöjen luo, nähtävästi puoleksi epäröiden, huomatessaan että Irja ei

ollut yksin eikä kenenkään tutun tytön seurassa. Hän kohotti lakkiansa

ja kumarsi, tietämättä menisikö edemmäksi vai liittyisikö joukkoon;

mutta Irja selvitti pian asian ja veti hänet suoraan Helvin eteen, niin

että heidän kaikkien täytyi pysähtyä, sekä sanoi yhdessä henkäyksessä:

-- Tässä nyt on minun veljeni, Ensio Salojärvi, ja tämä on uusi

toverini, Helvi -- Helvi -- mikä sinun liikanimesi olikaan?

-- Aaltonen, -- täydensi Helvi.

-- Niin, Helvi Aaltonen. Mutta sinulle, Ensio, hän saa olla vaan Helvi,

ja sinä olet hänelle Ensio. Hän tulee meille tästedes ainakin kaksi

kertaa joka päivä -- hakemaan minua kouluun, näetkö. Hän on nyt minun

paras ystäväni.

Molemmat asianomaiset olivat hämillään ja kättelivät toisiansa

virkkamatta sanaakaan. Ension suupielissä kuitenkin leikki hymyily, ja

pian hän rupesi puhelemaan. Mutta Helvin posket olivat punaiset, ja hän

uskalsi vaan kulmiensa alta katsoa Irjan vieressä astuvaa poikaa, joka

jo oli melkein kuin nuori herra. Kuinka hän voisi tuota sinutella?

Irjan isän, tohtori Lindin asunnon luona heitettiin hyvästit "näkemiin

asti". Mutta sittepä Helvi ei enää malttanutkaan kävellä, vaan lähti

juoksemaan, kuten maalla ruohoisella rantapolulla, milloin oli viipynyt

kauvan pappilassa ja oikein tuli halu kotiin. Hänellä oli nyt niin

paljo kertomista äidille.

Mutta äiti ei ollutkaan kotona, kun Helvi perille ennätti. Leskivaimo

Lehtoska, joka asui kyökissä Aaltosten kamarin vieressä, ilmoitti että

juuri äsken joku oli käynyt kiirehtimässä hamettansa, ja rouva oli

sitte lähtenyt kaupungille ostamaan nappeja ja muita tarpeita. Hän oli

jo aterioinut ja käskenyt Helvin syödä yksin ja korjata ruoan pois.

-- Kuka maidon on tuonut?

-- Rouvahan se näkyi itse käyneen hakemassa, kun ei joutanut odottamaan.

Helvi huoahti helpotuksesta, vaikka kyllä tuntuikin ikävältä, että

äidin oli pitänyt nähdä vaivaa ja että hän nyt oli poissa. Eikä hän

palannutkaan, ennenkuin Helvin jo taas täytyi lähteä. Nyt hän ei edes

voinut pyytää lupaa poiketakseen Irjaa noutamaan, mutta päätti sentään

mennä, kun tiesi tämän odottavan.

Irja otti Helvin avosylin vastaan ja vei hänet kamariinsa, johon pääsi

suoraan eteisestä. Se oli valoisa, suuri huone. Molempien ikkunoiden

välissä oli siro huonekaluryhmä: valkoinen pöytä sekä pieni sohva ja

tuoleja, joiden päälliset olivat vaaleanpunaista kukallista kangasta,

silkkipöyhyjä sivuissa. Toisessa ikkunanpuolisessa nurkassa oli

korkea, kattoon asti ulottuva kuvastin, toisessa Irjan kirjoituspöytä.

-- Helvin silmät siirtyivät esineestä toiseen. Tuossa oli vuode

vaaleanpunaisen varjostimen takana, tuossa piironki, kirjakaappi ja

sievä pianiino. Osasikohan Irja soittaakin? Ja kukkia ja tauluja...

Kuinka täällä oli kaunista! Sanattomana ihaillen Helvi seisoi keskellä

lattiaa, sillä välin kuin Irja etsi kirjojaan. Ei nyt kuitenkaan ollut

aikaa pitkiin katselemisiin, kun piti rientää kouluun.

Sama hälinä kuin eilenkin ja tänä aamuna! Mutta Helvi ei enää sitä

pelännyt, sillä hän oli Irjan ystävä, Irjan turvissa. Hän myöskin

huomasi osaavansa paremmin kuin useimmat muut, paremmin kuin Irjakin,

jota hän muuten piti kuin korkeampana olentona. Kun kello kolmelta

palattiin koulusta, oli hän yhtä iloinen ja puhelias kuin kuka muu

tyttö tahansa, ja kun Ensio taas senaatintorin luona yhtyi heihin,

ei Helvi enää luonut silmiänsä alas. Kotiovesta hän syöksähti sisään

kuin tuulen tuomana ja alkoi kohta kertoa äidillensä minkä kerkesi

tästä ihmeellisestä päivästä: Irjasta, Ensiosta, punapäällyksisistä

huonekaluista, koulutunneista -- melkein yhtä vilkkaasti, kuin jos itse

Irja olisi seisonut siinä lavertelemassa.

Äiti ei paljon keskeyttänyt hänen puhettansa, hymyili vain ja

sanoi iloitsevansa, kun näki tyttönsä noin tyytyväisenä. Mutta kun

päivällinen oli syöty ja Helvi käynyt kirjoihinsa käsiksi, silloin hän

istui ompelupöydän ääreen miettiväisenä, miltei huolestuneen näköisenä.

Helvi oli kyllä äärettömän ihastunut uuteen ystäväänsä, mutta oliko

silti sanottu, että Irja Lind todellakin oli hyvä tyttö? Eihän Helvi

häntä vielä voinut tuntea. Ja millainen oli se koti, johon Irja oli

Helviä kutsunut? Helvi oli niin vähän ihmisiä nähnyt ja oli aivan

lapsi vielä; hänen arvostelukykynsä ei suinkaan ollut kehittynyt. Irja

oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen, ja äiti tunsi sentähden, että

hänen velvollisuutensa oli heti alussa ottaa selkoa siitä, johtaisiko

uuden ystävän seura häntä hyvään vai pahaan. Mutta miten? Tänne

ahtaaseen ompeluhuoneeseensa hän ei voinut kutsua Helvin tovereita,

tarkastellaksensa heitä itse. Hän päätti lähteä tapaamaan koulun

johtajatarta.

Rouva Aaltonen otettiin ystävällisesti vastaan, ja johtajatar

kertoi hänelle mielellään, mitä tiesi Irjasta ja hänen kodistansa.

Tohtori Lind oli etevänä pidetty lääkäri, vakava ja kaikin puolin

kelpo mies. Tohtorinnaa johtajatar ei paljon tuntenut. Hänellä oli

herttainen, ystävällinen olento, mutta hän saattoi kentiesi olla

vähän pintapuolinen. Sitä tuli ajatelleeksi, kun istui tohtori

Lindin hienosti sisustetussa vastaanottohuoneessa tai kun näki Irjan

muodikkaita pukuja. Mutta koti oli hyvin varakas, ja silloinhan kiusaus

ylellisyyteen oli suuri. Oli miten oli, johtajattaren mielestä rouva

Aaltosen ei tarvinnut huolehtia siitä, että Helvi oli joutunut tämän

perheen yhteyteen. Irja, vaikka olikin ainoa lapsi, tuntui ainakin

vielä aivan turmeltumattomalta ja vaatimattomalta. Hän oli kolmannen

luokan hauskimpia oppilaita, eikä opettajain koskaan ollut tarvinnut

muistuttaa häntä muusta kuin ajattelemattomuudesta tai hätiköimisestä,

johon hänen suuri vilkkautensa hänet toisinaan saattoi.

Rouva Aaltonen oli jokseenkin rauhoittunut, palatessaan kotiin. Sehän

oli pääasia, että Irja oli kiltti tyttö. Mutta olisi hän sentään

mieluummin suonut, että Helvi olisi liittynyt johonkuhun köyhempään

toveriin. -- Eikö hänen sydämessään piankin voi herätä tyytymättömyyttä

ja katkeruutta, kun joka päivä näkee, kuinka paljon onnellisemmissa

oloissa hänen ystävänsä elää? -- mietti hän. -- Ja eikö hän rupea

haluamaan sellaista, mitä minä en voi antaa hänelle? Jos hän vielä

kerran rupeaisi halveksimaan omaa köyhää kotiansa ja äitiänsäkin,

niin silloin, silloin... Olihan eilispäivä jo antanut kylläkin huolen

aihetta. Mutta ei -- ne olivat vääriä, syntisiä ajatuksia. Ehkä tässä

oli Jumalan käsi erityisesti johtamassa. Mitenkä muuten olisi käynyt

niin, että rikas, lahjakas, miellyttävä tyttö, joka kyllä varmaan olisi

muitakin ystäviä saanut, noin nopeasti ja aiheettomasti kiintyi juuri

Helviin? Toiselta puolen ei sitäkään tietänyt, kuinka kauvan tuommoinen

ystävyys kestäisi, jolla ei ollut sen enempää perustusta. Oli kenties

ihan joutavaa niin paljon ajatella asiaa.

Sinä iltana äiti kuitenkin erityisen hartaasti rukoili Helvin puolesta.

Ja hänen tuli turvallinen olla. Valvoihan Isän silmä ylhäällä...