Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1920.
Ensimmäinen osa.
I
-- Kiitos, äiti kulta! Koska sinä tämän olet ommellut, niin että minä
en ollenkaan ole nähnyt?
Helvi kohotti ihastuneena valkeata, sinisillä nauhoilla koristettua
esiliinaa ja loi äitiin suuret, kysyvät silmänsä. Äiti hymyili.
-- Pianhan tuollaisen ompelee, vaikkapa käydessäsi maitoa noutamassa.
-- Tänään minä heti sen uudistan. Mutta tiedätkö, äiti, minua melkein
pelottaa mennä sinne kouluun. Niin ikävää, ettei ollut useampia
pyrkijöitä kolmannelle luokalle. Nyt minä yksin tulen kaikkien entisten
joukkoon, niinkuin vieras lammas karjaan.
-- Ole sinä iloinen siitä, ettei muita ollut. Ehkä et silloin olisi
päässytkään, koska luokalla on ennestään kolmekymmentäyhdeksän
oppilasta.
-- Niin, semmoinen hirveä joukko! Minä juuri laskin itsekseni, että
jos kaikilla luokilla koulussa ja jatko-opistossa on yhtä monta, tulee
siitä yhteensä neljäsataa tyttöä. Ja sitte ehkä vielä neljäkymmentä
opettajaakin! Ei, äiti, kyllä kansakoulussa ja pappilan Lainan
tunneilla oli parempi!
-- Sinun pitää olla reipas tyttö, Helviseni. Etkö muistakaan,
kuinka halusit tänne Helsinkiin kouluun? Enhän minä koskaan olisi
kotipitäjäämme jättänytkään muuten, kuin juuri sinun koulunkäyntisi
tähden...
Helvi heittäytyi äitiänsä syleilemään.
-- Älä pahastu, rakas äiti, -- virkkoi hän. -- Minä olen semmoinen
jänis. Mutta nyt minun täytyy lähteä, ja kyllä minä koetan rohkaista
mieltäni.
Nopeasti hän sitoi esiliinan päällensä, otti hattunsa, ja niin hän oli
valmis. Äiti katseli kauvan miettiväisenä hänen jälkeensä, kun hän oli
mennyt. Olihan tämä tärkeä vaihepäivä Helville. Ei ollut ihme, että hän
ilon ohessa oli levotonkin, sillä kaikkihan oli niin uutta ja outoa.
Äidin ajatukset lensivät siihen hiljaiseen kotiin Hämeen syrjäisessä
seudussa, jossa Helvi tähän asti oli kasvanut. Hän näki taas edessään
tutun tupasen koivujen varjossa tyynen sisäjärven rannalla. Siihen
hän oli muuttanut kappalaistalosta, saatettuaan puolisonsa ijäistä
unta nukkumaan vanhan valkoisen kivikirkon viereen, jonka seinät ennen
niin monasti olivat hänen voimakasta ääntänsä kerranneet. Se oli
raskas aika... Vaan Helvi tyttönen nauroi ja soperteli iloisesti eikä
ymmärtänyt kaivata mitään, ei isää eikä entistä kotia... "Tyynelä"
siellä rannalla oli se koti, johon hän kiintyi, ja äiti tuli hänen
kaikeksensa...
Ovea koputettiin, ja rouva Aaltonen heräsi ajatuksistaan. Hän meni
avaamaan, ja kynnykselle ilmestyi vaatekääröä kantava huivipäinen
tyttö, joka tiedusteli, "joutuisiko pastorska ompelemaan plyysiä".
-- Minä tahtoisin juuri samalla lailla tehdyn kuin sen Riikan, joka
palvelee tässä yläkerrassa kamreerilla -- kyllä pastorska tietää --,
sehän minua neuvoikin tänne.
Mitat otettiin, koettamispäivästä sovittiin, ja tyttö poistui. Rouva
Aaltonen huoahti levitellessään kääröstä esille suurikukallista heleää
kretonkia. -- Kelpasinhan minä maalla pitäjän herrasväen ompelijaksi,
mutta täällä ainoastaan palvelijat ja muut köyhät ihmiset minulle työtä
tuovat, -- hän tuumieli. -- Eihän niiltä paljoa voi ottaa tekopalkaksi,
mutta ehkäpä Jumalan avulla näinkin tullaan toimeen. Kun vaan saisin
pidetyksi semmoisen ruoan, että Helvi hyvin jaksaisi...
Kukoistavalta ja reippaalta hän ainakin tällä hetkellä näytti,
ikäänkuin elämän huolet eivät vielä ensinkään olisi häneen koskeneet.
Posket punaisina ja silmät loistavina hän kepein askelin kulki tietänsä
Kruunuhaan äärimmäisestä perukasta Yrjönkatua kohti. Tuossa jo oli se
suuri valkoinen rakennus, joka oli hänen matkansa määrä. Helvin sydän
sykähti kovemmin, ja arastellen hän tarttui oveen. Se ei auennutkaan
niin helposti; mutta ennenkuin Helvi ehti uudestaan nykäistä, oli
toinen käsi käynyt kiinni ripaan ja tottuneesti temmannut raskaan oven
auki. Tummatukkainen, ruskeasilmäinen tyttö, jolla oli vaalea puku ja
hattu kuin kukkatarha, seisoi siinä hänen vieressään. Hän loi Helviin
iloisen, ystävällisen katseen ja virkkoi:
-- Se on kireä ovi, sitä pitää aika lailla vetää.
Helvi kiitti ujosti. Tuolla tytöllä oli kyllä ystävälliset silmät,
mutta hän oli niin hieno, ettei Helvi rohjennut puheisiin ruveta. Eikä
hän näyttänyt joutavankaan Helviä kuulemaan, sillä samassa hän jo oli
oven sisäpuolella, harppasi kolmella askeleella portaita ylös toiselle
ovelle ja solahti siitä eteiskäytävään. Kun Helvi siihen ehti, ei enää
näkynyt hänestä vilahdustakaan.
Voi, mimmoinen surina ja sohina, ja kuinka paljo tyttöjä! Helvi oli
niin ymmällä, ettei tiennyt, minne kääntyä. Neljännestuntia myöhemmin
hän tuskin itsekään muisti, mille hyllylle oli hattunsa laskenut ja
miten hän oli virran mukana joutunut suureen, kauniiseen juhlasaliin,
jossa johtajatar lämpimästi rukoili siunausta alkavan lukuvuoden
työlle. Vaan sitte oli joku ystävällinen opettajatar tarttunut hänen
käteensä ja saattanut hänet kolmannen luokan huoneeseen. Siinä hän nyt
seisoi oven luona, tietämättä taaskaan, minne piti asettua. Kaikki
toiset tytöt istuivat pulpettien ääressä, melusivat, juttelivat,
liikehtivät ja loivat tuon tuostakin uteliaita silmäyksiä uuteen
tulokkaaseen. Helvi painoi päänsä alas, ja hänen olisi tehnyt mieli
olla kaukana sieltä.
Silloin melu äkkiä taukosi. Oppilaat nousivat ja istuutuivat jälleen.
Sisälle oli astunut sama opettajatar, joka äsken toi Helvin luokkaan.
Hän huomasi kohta, miten tyttönen oli hämillään, kävi hänen luoksensa,
laski äidillisesti kätensä hänen olallensa ja veti hänet lähemmäksi
pulpetteja.
-- Kas tässä on teille uusi toveri, Helvi Aaltonen. Minnekkä nyt
sijoitamme hänet istumaan? Irjan vieressähän näkyy olevan tyhjä
paikka --
Helvi oli rauhoittunut, tuntiessaan olevansa opettajan turvissa. Nyt
hän uskalsi kohottaa silmänsä ja oikein katsella tulevia tovereitaan.
Tuossa oli se tyhjä sija, josta opettaja puhui, ja Irja -- sehän oli
sama tyttö, joka oli avannut oven Helville! Hän oikein riemastui
ajatellessaan pääsevänsä tämän viereen. Tuntuihan Irja melkein tutulta,
koska hän tässä suuressa joukossa oli ainoa tyttö, joka oli Helviä
puhutellut.
Mutta Irja kohosi vilkkaasti seisomaan ja huudahti:
-- Ei, opettaja, ei tämä ole tyhjä! Se on Elsa Kallion, vaikka hän on
nyt poissa. Mehän olemme melkein kaksi vuotta istuneet vierekkäin...
-- Eilen saimme Elsan isältä kirjeen, jossa hän ilmoittaa saaneensa
virkanimityksen Kuopioon ja muuttavansa sinne. Elsa ei tule enää tähän
kouluun.
-- Oo -- oo -- kuului pitkänä mutinana kautta luokan. Ja sitte
kuorossa: -- Eikö Elsa tule enää kouluun!
-- Voi, eikö Elsa tule enää kouluun! -- toisti äänekkäimmin Irja,
lisäten puoliääneensä: -- Nyt minulla taas ei ole parasta ystävää.
-- Minä toivon, että tästä uudesta toverista saat hyvän ystävän, --
virkkoi opettajatar hymyillen ja saattoi Helvin Irjan viereen.
Hän ilmoitti läksyn, poistui luokasta, ja entinen hälinä alkoi jälleen.
Irja yritti juuri ryhtyä keskusteluun Helvin kanssa, kun tämä kuuli
takanansa kuiskattavan: -- Esiliina päällä ensimmäisenä koulupäivänä!
Helvi punastui korvia myöten ja unohti vastata Irjalle. Sillä totta
kai lause tarkoitti häntä... Äkkiä hänen silmänsä lensivät yli luokan.
Niin, muilla ei todellakaan ollut esiliinoja. Eikä hän ollut ensin sitä
ollenkaan huomannut! Oliko sitte paha, että käytti esiliinaa? Ja oma
äiti oli tämän ommellut, ja sehän oli aivan uusi ja Helvin mielestä
niin sievä...
Irja oli varmaan myöskin kuullut toverinsa sanat, sillä hän kääntyi
ja loi taaksensa sellaisen katseen, kuin olisi hän tahtonut ruskeilla
silmillänsä lävistää puhujan. -- Kuinka tyhmä sinä olet, Leima!
-- oli selvään luettavana noissa puhuvissa silmissä; mutta hän ei
ehtinyt pukea ajatusta sanoiksi, sillä samassa tuli taas eräs opettaja
sisälle. Irja joutui vaan näkemään, miten Suleima Saarela nauroi, mutta
kuitenkin samalla lensi punaiseksi hänkin.
Kun seuraavan päivän tehtävät olivat ilmoitetut, tytöt rynnänneet ulos
luokasta ja Helvi vihdoin löytänyt hattunsa, silloin hän riensi kuten
ahdistettu jänönen kotia kohti. Ei, ei siellä koulussa todellakaan
hauskaa ollut. Mahtoivatko ihmiset täällä kadullakin katsella hänen
esiliinaansa? Voi, eikö äiti sitte tietänyt, kuinka Helsingissä oli
tapana pukeutua? Ja muutenkin... koko tuo vieras tyttöjoukko... ja
semmoinen hälinä...
Kotona äiti lohdutti ja rauhoitti häntä parhaansa mukaan. Helvin piti
muistaa, mitä kaikkea hyvää hän saisi täällä oppia, ja tovereihin hän
kyllä pian tottuisi.
-- Mutta esiliinaa minä en enää koskaan ota päälleni, -- virkkoi Helvi
lopuksi päättäväisesti.
Silloin äidin hellä katse kävi vakavaksi.
-- Otat kyllä, tyttöseni, vieläpä heti huomispäivänä. Sinä et saa oppia
araksi ja turhamaiseksi. Ei sinun ensinkään tarvitse hävetä puhdasta
esiliinaa eikä muutenkaan yksinkertaista pukuasi, kunhan vaan pidät sen
siistinä. Kyllä kai siellä koulussa on hienosti vaatetettuja tyttöjä,
mutta on siellä paljo köyhienkin vanhempien lapsia. Et sinä heidän
joukossaan pistä silmiin, luulottelet vaan turhia.
-- Mutta jos ne pilkkaavat...
-- Ei sinun pidä välittää jonkun ymmärtämättömän toverin puheista.
Kerroithan saaneesi kiltin ja ystävällisen sivukumppanin. -- Vaan
jouduppa nyt maitoa noutamaan, jotta saan vellin tulelle. Eikö sinun jo
ole nälkä?
Niin, kellohan olikin jo paljon. Helvi otti kannun ja kiirehti myymälää
kohti, josta hän joka päivä nouti heille tilatun maidon.
-- Hyvää päivää taas, Helvi! Mihin sinä menet? -- kuului kadun kulmasta
heleä ääni. Irja ja Leima seisoivat siinä, ja edellinen nyökäytti
iloisesti päätään. Mutta Helvi huomasi, että Leiman silmät vilkuivat
hänen kannuunsa, ja hänestä tuntui, kuin Irjakin olisi sitä katsonut.
-- Puotiin vaan, -- vastasi hän nopeasti ja kääntyi kulmasta, posket
polttavina. Takaisin hän palasi pitkää kiertotietä. Olisivathan Irja ja
Leima vielä voineet seisoa tai kävellä siellä juttelemassa.
Äiti ihmetteli, miksi Helvi oli viipynyt tavallista kauvemmin, ja
kun tyttö silmät alas luotuina kertoi sen, silloin äiti tuli yhä
totisemmaksi. Hän tunsi, että pääkaupungin turhamaisuus jo tänä
ensimmäisenä koulupäivänä oli virittänyt Helville verkkojansa.
-- Rakas lapsi, -- sanoi hän surumielisesti, -- kohta sinä varmaan
häpeät köyhää äitiäsikin.
-- Voi äiti, mitä sinä puhut! -- huudahti Helvi katuvaisena. -- Minä
olen ollut paha tyttö; anna minulle anteeksi!
Äiti suuteli häntä hellästi, sanoen:
-- Rukoile, että Jumala antaa sinulle uljaan mielen ja nöyrän sydämen!