Mutta eivät ne olot Bobkovin pesässä aina sentään niin surullisella
kannalla olleet. Sattui siellä ilopäiviä ja juhlahetkiäkin. Minä
osauduin sinne kerran juuri tuommoiseen tilaisuuteen. Serjosha oli
päästetty kadettikoulusta ja nimitetty upseeriksi. Luonnollisesti tuli
hän silloin heti tänne, sievänä, keikailevana ja loistavan iloisena
uudessa univormussaan.
-- Tämä on vähän toista kuin mitä minä olin! sanoi Sila Sampsonovitsh
ihastunein silmin tähystäen nuorta miestä. -- Mutta hän ei joutunutkaan
linnaväkeen, hän. Eikä niistä joukoista nyt enää ole takinlievettäkään
jäljellä. No, kasva ja kukoista, nuori tykistönvänrikki!...
Lapset ympäröivät Serjoshan, katsoa noljottivat häneen, koskettivat
kunnioittavasti hänen virkatakkiaan sekä samoin hänen sapeliaan
ja kysyivät: "tämäkö se justiin on mikä ampuu?" Hänen epolettinsa
synnyttivät heissä suurta ihastusta. Lupotshka, nyt jo neljäntoista
vuoden vanha, pysähtyi hämmästyneenä ovensuuhun, nähdessään
lapsuudenystävänsä niin loistoisana. Serjosha taas seisoi siinä, kasvot
tulipunaisina, onnellisena ja hämillään ja kääntyili joka tahoille,
jotta kaikki näkisivät hänet. Viimein saapui Grishkakin. Nyttemmin
kutsuttiin häntä jo Grigori Silitshiksi (Bobkovin mukaan) ja oli hän jo
"oma miehensä". Hän oli avannut pienen puusepänliikkeen, joka kannatti
erinomaisesti. Hänellä oli yllään musta lievetakki, mutta kaulassaan
kantoi hän punaista villahuivia, vaikka huoneessa olikin lämmin. Hän
suuteli Serjoshaa juhlallisesti.
-- Jumala on auttanut meitä kumpaakin! lausui hän hiljaisella äänellä
ja teki ristinmerkin. -- Kavahda vaan ettet unhota meitä!
-- Mitenkä minä voisin teitä unhottaa? vastasi nuori upseeri vielä
enemmän hämillään.
-- Tietäähän tuon, miten se voi tapahtua. No, halailkaammepa toisiamme
vielä kerran!
He antoivat toisilleen taas suuta.
-- Kuules, virkkoi hän sitten ja veti Serjoshan syrjään. -- Sinä
olet nyt siis herrassäätyyn kuuluva -- vapaasukuisuudeksi kai sinua
kutsuttanee?...
Onnellinen hymy väikkyi Grishkan huulilla hänen tätä lausuessaan.
-- Hyvä! Mutta upseerina tarvitset sinä ennen kaikkea rahaa. Ilman
rahatta ei, veijoseni, päästä minnekään. Ja sentähden niin... tässä
olisi nyt sinua varten.
Ja toisten huomaamatta pisti hän jotakin ystävänsä taskuun.
-- Herranen aika, Grishka, mitä sinä ajattelet?
-- Älä ole milläsikään... Kyllä ne ovat kunnialla saatuja rahoja.
Viisikymmentä, rakas ystävä? Jos milloin voit, niin maksat takasin; jos
et, niin emme kai me hunningolle joudu siltä, luulen ma. Mehän olemme
melkein kuin veljiä ja saatamme siis puhua asiat suoraan.
-- Emme ainoastaan "melkein kuin", vaan todellakin veljiä.
-- No, sen parempi. Ja kun sinä sitten ylenet arvoasteissa, tulet
kenraaliksi, niin pidä hellää huolta miehistöstä -- alhaisista
sotilaista, äläkä anna kellekään heistä vääryyttä tapahtua... Eikä
sitten muuta kuin -- Jumala suokoon sinulle kaikkea hyvää! Mutta kuule,
onko sinulla matka-arkkua?
-- Aion huomisaamuna ostaa itselleni matka-arkun.
-- Miksi juuri ostaa? Valitse minulta millaisen tahdot! Tule
huomisaamuna verstaaseen, niin juomme yhdessä teetä, ja sinä otat
itsellesi arkun oman mielesi jälkeen. Luuletko, että minun on sääli
niitä?
Parin viikon perästä oli Serjosha lähtökunnossa.
Rautatienasemalla olivat häntä saattamassa Sila Sampsonovitsh, Olga
Stepanovna, Grishka ja minä. Mikä lämmin, järkähtymätön yhteistunne
osottautui tässä tilaisuudessa vallitsevan tuon _perheen_ keskuudessa!
Ei ollut siinä niinkuin monessa muussa todellisessa perheessä, jossa
ainoastaan papintodistus yhdistää jäsenet toisiinsa. Erotessa Serjosha
itki kuin lapsi eikä voinut kaualla hellittää Olga Stepanovnan kättä
omastaan.
-- Siunatkaa minua, isä! pyysi hän niellen kyynelensä ja kääntyi Sila
Sampsonovitshin puoleen.
Ukko paljasti päänsä, teki ristinmerkin ja siunasi nuorukaista.
Ainoastaan Grigori Silitsh, upea punainen villahuivi kaulassaan, jaksoi
vielä pitää puoliaan; mutta kun Serjosha läheni häntä sanoen: "hyvästi,
veljeni, sinun hyvyyttäsi en koskaan unhota" -- ei hänkään enää voinut
hillitä kuohuvia tunteitaan, vaan karahti tulipunaiseksi, pyyhkieli
silmiään kaulahuivin nipukkoihin, teki torjuvan liikkeen kädellään ja
vetäytyi syrjään.
Samassa junassa oli muutamien Serjoshan toverienkin määrä lähteä
matkaan. Minusta oli niin mieltäylentävää nähdä, ettei tuon tavallisen
käsityöläisen läsnäolo vähimmälläkään tavalla näyttänyt häiritsevän
lähtöä tekevän jalon nuorukaisen mielialaa. Ei, vaan vieläpä hän
jonkinlaisella ylpeydelläkin esitti hänet tovereilleen, ja näkyi kyllä,
että nämä jo ennalta tunsivat hänet Serjoshan kertomuksien kautta,
sillä paitsi uteliaisuutta heidän kasvonpiirteensä ilmaisivat vielä
jotakin lämmintä ja herttaista, jotakin mikä niin suloisesti kuvastuu
nuorukaisen silmissä, niinkauan kuin hän ei ole oppinut teeskentelemään
ja kylmällä välinpitämättömyydellä torjumaan esille tunkevia parempia
tunteitaan.
-- Ja tässä on minun toinen isäni, ensimäistä en ole koskaan tuntenut!
lausui Serjosha kääntyen Sila Sampsonovitshiin.
Silloin astui yksi tovereista esiin ja lausui Bobkoville:
-- Kyllä me teidät tunnemme, Sila Sampsonovitsh. Minäkin olen yksin
maailmassa, ilman ainoatakaan omaista. Antakaa minullekin isällinen
siunauksenne.
Sitten suuteli hän Olga Stepanovnaa kädelle, ja muut toverit seurasivat
hänen esimerkkiään.
Tämä kohtaus saattoi minut niin kummallisen iloiseen mielenliikutukseen
ja sydämeni tuntui niin keveälle. Minä varmistuin siinä uskossa, että
vielä nuo muutkin vesat tässä eriskummaisessa pesässä kerran päätyvät
hyvälle tielle ja sitä rehellisesti pitkittäen saavuttavat työn kautta
onnen, siunaten niitten ihmisten muistoa, jotka olivat hellyydellä
hoivineet heitä ja tehneet heidän lapsuutensa iän suloiseksi.
-- Kunnon poikia, kunnon poikia minulla siellä ylenee! lausui Bobkov.
-- Mutta muistatteko, mitenkä silloin sanoitte minulle kadulla, että
upseerin sietäisi hävetä käydä kerjäämässä? kysyi hän naurahtaen.
Vaikka oli vuosia vierinyt siitä saakka, punastuin nyt ehdottomasti.
Niin, kenpä voi tietää syyn, miksi tuo tai tämä ojentaa kätensä almun
saantiin! Tuomitsemme hänet silloin, tehdäksemme ehkä jonkun ajan
perästä kaikki, jotta hän vaan unhottaisi sen loukkauksen, minkä
olemme hänelle saattaneet. Ei, antaos ennemmin niin paljon kuin voit
jok'ainoalle pyytäjälle. Joskin antimesi vain joka kymmenennessä
tapauksessa joutuisi todella tarvitsevan käteen, eivät armolahjasi
sentään ole aivan hukkaan menneet. Nuo toiset yhdeksän saattavat
kukaties rientää ropoinensa kapakkaan. Minkäpä sille taidat! Heitä
ei päästetä konsertteihin, teattereihin eikä muihin "kirjallisuuden
ystävien yhdistyksiin". Pitäähän ihmissydämen jossakin saada
lämmitelleidä.