Sila Sampsonovitsh kääntyi vanhoilla päivillään huonokuuloiseksi, mutta
ei tahtonut näyttää sitä ja oli olevinaan hajamielinen, milloin hän ei
kuullut jotakin. Olga Stepanovnan pää oli kokonaan harmaantunut, mutta
valkoiset hiukset soveltuivat mainiosti hänen nuorekkaille kasvoilleen.
Hän rakasti Leo Aleksandrovitshiä yhä edelleen, tahi oikeimmiten --
hän rakasti Leossa entisyyttään, murheista nuoruudenaikaansa. Grigori
Silitsh oli kehittänyt ja laajentanut liikettään ja oli ottanut
verstaaseensa oppiin koko tusinan pieniä vekaroita, joita hän isän
tavoin kohteli. Hän ei kiusannut heitä eikä vaatinut heiltä enempää
kuin he jaksoivat tehdä, mutta piti heitä kumminkin tyystin silmällä.
He saivat hänen luonaan riittävässä määrin ravitsevaa ruokaa ja olivat
terveen ja tyytyväisen näköisiä. Serjosha oli aikaa sitten suorittanut
velkansa hänelle ja ilahutti häntä usein kirjeillään. Kun sitten vielä
oli kaksi vuotta kulunut, ilmestyi yhtäkkiä Serjosha itse Pietariin.
Hän oli jo silloin alikapteeni arvoltaan ja muutenkin oli hän hyvin
menestynyt virassaan. Hänellä oli mukanaan morsian -- muudan orvoksi
jäänyt upseerin tytär -- ja hän tahtoi kaikin mokomin viettää häänsä
omaistensa piirissä. Isänä ja äitinä toimivat vihkiäisissä Sila
Sampsonovitsh ja Olga Stepanovna. Yhtenä sulhaspoikana oli Grigori,
joka ei nytkään ollut luopunut punaisesta villahuivistaan. Astuessamme
kirkosta ulos, pistihen hän Serjoshan luo ja lausui meidän kaikkien
ihmeeksi.
-- Älä matkusta pois ennen sunnuntaita!
-- Miksi niin?
-- Minulla olisi silloin asiaa.
-- Mitä asiaa?
-- No, jos tuon virkkaakin... Asia koskee minua... Minäkin aion
naimisiin.
-- Mitä kaikkia? Kenenkä kanssa?! kuului nyt huudahduksia joka taholta.
Grishka näytti hämmästelevän ja olevan kahdella päällä. Hän ei puhunut
mitään. Olga Stepanovna hymyili. Näytäiksen, että salaisuus oli jo
kauan ollut hänen tiedossaan.
-- Lupotshkanko? kysyi joku.
-- Niin mitä sitten! vastasi Grishka innokkaasti, aivan kuin olisi
tahtonut puolustaa itseään. -- Hänestä tulee hyvä perheen-emäntä. Ja
esimerkiksi vaimona on hän sellainen kuin vaimon juuri tulee olla,
eikä mikään tuommoinen... Hänestä tulee oikea puoliso, s.t.s. koko
elämän iäksi... Saitsevilta tuli tosin eräs kielilippari ja esitti
minulle kauppiaantytärtä, joka taisi soittaa pianoa ja oli lisäksi
rahakaskin, viisituhatta ruplaa takanaan. Mutta minä ajattelin, että
tuo fortepiano saattaisi jonakin päivänä ruveta poukuttamaan minua
tänne niskaan. Myöskin voisivat nuo monet ruplat tehdä elämän kodissa
vähemmän hauskaksi. -- Mutta Lupotshkan kanssa tulee meidän hyvä olla.
Me tunnemme toisemme vanhastaan... Ja jos oikein tahdon sanoa, niin on
tämä punainen huivi juuri hänen neulomansa...
Minä katsahdin Sila Sampsonovitshiin -- hänen kasvonsa paistoivat
ilosta. Ne olivat jo täynnä ryppyjä ja uurteita, jotka silmien luona
hajautuivat hienoina säteinä, tehden tuon herttaisen ilmeen hänen
kasvoissaan yhä paremmin huomattavaksi. "Siinä ei elämä ole kulunut
hukkaan", ajattelin minä. Tavallisia ihmisiä, hän ja Olga Stepanovna,
vieläpä kaikkein tavallisimpia, ja sittenkin -- mimmoisen suurtyön ovat
saaneet aikaan! Vuosi vuodelta oli heidän elämänsä sirissyt, hiljaa ja
huomaamattomasti, kuten lähteensilmä salon helmassa, mutta kuinka monta
nuorta puuta se olikaan nostanut ja ravinnut! Lähde on ennen pitkää
kuivuva ja katoova jäljettömiin. Mutta nuori metsä on seisova pystyssä,
saaden voimia auringolta ja sateelta. Ja terveistä juurista on uusia
sukupolvia nouseva ylös.
Todella elähyttävä lähde!