Kohta sen jälkeen täytyi minunkin palata Pietariin.
Olen jo maininnut, että Sila Sampsonovitshin aineellinen tila oli
parantunut. Myöskin onnistui Olga Stepanovna saamaan auttajakseen
vanhan naimattoman naisen, joka, kun ei enää saattanut toivoa omia
lapsia, oli kiintynyt vieraihin. Olga Stepanovna Krohotovin ei enää
tarvinnut raataa niin paljon ja hän sai nyt olla joutilaana ja vapaana
muutamia tunteja päivässä. Minä olin jo sattunut tapaamaan häntä
muutamia kertoja. Hän oli kostunut, tullut varmemmaksi ja juurikuin
kasvanut. Ainoastaan silloin, kun hän vaipui mietteisiinsä tai istui
yksin jossakin sopessa, luullen ettei häntä kukaan näe, tuli hänen
silmiinsä melkein surullinen ilme. Eräässä tilaisuudessa mainitsin
hänelle, että olin kohdannut Leo Aleksandrovitshin ulkomailla, mutta en
tietysti tehnyt sen tarkemmin selkoa yhtymyksemme erityiskohdista.
-- Mitenkä hänen laitansa oli? kysyi hän ja hänen äänessään oli
huomattavana hermostunut väre. -- Näyttikö hän alakuloiselta?
-- E-eä... pikemmin lakeeratulta.
-- Kuinka?
-- Hänen kasvonsa loistivat ja hän näytti tyytyväiseltä.
-- Hän oli siis onnellinen?
-- Niin ainakin luulen. Kullakin on oma käsityksensä onnesta.
-- No, Jumalan kiitos!
Ja tämä hänen huudahduksensa soi niin riemuisasti, vilpittömästi ja
puhtaasti, että minä vaivoin saatoin pitäytyä suutelemasta tuota
viehättävää naista.
"Armahainen, miten oletkaan suloinen!" toistelin ajatuksissani
katsellessani lakkaamatta häneen.
-- Miten hyvin minä tein, että annoin silloin hänelle rukkaset!
-- Niin, tietysti se oli mainio asia, että niin teitte.
Tällä kertaa lausuin todenperäisesti sen, mitä ajattelin.
-- Hän on siis onnellinen?... Onko hän naimisissa?
-- Sitä en tiedä.
Jos nyt olisin antanut totuuden tulla kuuluviin, niin hänellä olisi
ollut kyselemistä paljonkin, ja silloin minä helposti olisin saattanut
puhua itseni pussiin.
-- Oi, kuinka iloinen, kuinka iloinen olen! Nähkääs, minua on usein
vaivannut pelko ja minä olen ajatellut: tuo raukka, nyt saa hän kärsiä,
koko hänen elämänsä on minun kauttani mennyt hukkaan! -- Mutta miksi
nimititte häntä lakeeratuksi? Sitä ei hänestä käy sanominen. Hänhän on
aina ollut viisas ja jalo. Te ette tunne häntä. Minä en ole koskaan
huomannut hänessä mitään halpamaista. Oi, kuinka hän on järkevä!...
Oikein ritarillinen luonne!
Hän oli jo unhottanut kaikki, mitä oli saanut kärsiä tämän hänen
nuoruutensa sankarin tähden. Turhaan oli hän uhrannut itsensä. Mutta
juuri tämmöinen hukkaan mennyt uhri on samalla uhreista ihanin. Ellei
se tuota hedelmää sille miehelle, jolle se on tarkoitettu, ellei se
tule hänelle tueksi, pelastukseksi, niin on se ainakin pelastava
ja pitävä voimassa hyvän ja kauniin alkuperusteet mädäntyneessä
yhteiskunnassa. Ilman niitä, ilman näitä hukkaan menneitä uhreja,
niin usko tulevaisuuteen sammuisi, Jumalaa ei olisi sydämessä, ja
kaikki ympärillä raaistuisi. -- Mutta samalla ilmeni Olga Stepanovnan
menettelyssä nainen täydellisesti semmoisena kuin hän on. Onhan se
niin, että jos nainen joskus oikein todella rakastaa, esiintyvät
omituisen harhanäön johdosta hänelle kaikki hänen rakastetussaan
tavattavat puutteet ja viat suurimpina ansioina, vieläpä kuin sädekehän
ympäröiminä. Otaksukaamme esimerkiksi, että hänen toinen silmänsä
on kiero. -- Niin on, mutta onko monellakaan semmoista silmää? Ja
millaisen luonteenomaisen ilmauksen se antaa _hänen_ kasvoilleen!
Tai jos hän on vaivainen jaloiltaan... Mutta ettekö te huomaa siinä
mitään demoonillista, ette? Sitten mahdatte olla sokeita. -- --
Ja hän, nainen, on itse niin vakuutettu näkökohtansa oikeudesta,
että hän saa ehkä uskotetuksi toisiakin. Paras asianajaja olisi
juuri nainen. Hänen valheensa on aina totista. Sen puolesta on hän
valmis astumaan polttolavallekin, sillä hänen uskonsa käsityksensä
oikeuteen on järkähtymätön. Hänen kiero katsantokantansa on sydämen
esiinkutsuma, ei järjen. Mutta joskus vie siitä voiton ylpeys. Nainen
luulee näet, ettei hän voi rakastaa _tavallista_ ihmistä, ettei hän
saata lahjoittaa sydäntään numero sille tai sille lukuisasta joukosta.
Minun yksityinen ajatukseni on, että kyökkipiika Agrafena palosotamies
Jefimissään näkee ensisijassa sankarin. Ylpeys on naisen pantsari.
Ylpeys varjelee häntä usein alennuksilta. Joskus saattaa voittaa
naisen puolelleen tarvitsematta olla varma hänen rakkaudestaan, kunhan
ensin on onnistunut voittamaan hänen ylpeytensä. Muuten on nainen
mielestään aina oikeassa, sillä olipa mies kuinka mitätön tahansa, on
hän naisen silmissä aina näyttävä suurelta, yli muitten voimalliselta.
Typerälle antaa nainen omasta ymmärryksestään, sydämettömälle antaa hän
hyvyydestään, lempeydestään, sävyisyydestään, ja rumamuotoinen sukeutuu
hänen mielikuvituksessaan ainoalaatuiseksi komeaksi mieheksi. Hän etsii
ilmi tuon kauneuden vaikka mistä, tekee sen muillekin havaittavaksi, ja
koettakaa sitten inttää häntä vastaan, niin näette mitä seuraa. Siinä
suhteessa oli Olga Stepanovna muitten naisten kaltainen eikä suinkaan
mikään poikkeus.
Kerran satuin kävelemään hänen kanssaan Nevan rantakadulla.
Oli ihana kevätpäivä. Pietarissakin saattaa joskus tulla tuollaisia
kauniita toukokuunpäiviä, jolloin ilma on tavattoman puhdasta ja värit
kirkkaita ja eloisia, joskaan eivät varsin heleitä. Keuhkotautinen
pohjoinen luonto näyttää silloin juurikuin viriävän eloon ja
ponnistamalla viimeisetkin voimansa ottavan kaikki mitä se suinkin saa
olevalta päivältä, sillä seuraavana päivänä saattaa jo Laatokan hyinen
viima jälleen puhaltaa sen ylitse tuoden mukanaan nuhaa, keuhkopussin-
ja henkitorven-tulehdusta ynnä muita hempeän ilmanalamme maireuksia.
Minä kohtasin Olga Stepanovnan ihan sattumalta ja hän näytti olevan
iloissaan tavatessaan jälleen minut.
-- Kas teitä, nykyään sitä käyskellään vaan Nevan rantamilla!
-- Niin, sanokaas muuta! Pitäähän meidänkin kerran olla ylpeitä
puolestamme! vastasi hän iloisesti nauraen. Minä en ollut kuullut
häneltä kaualla niin heleätä naurua. -- Vielä kai se menee niinkin
pitkälle, että panen "ruusunnuppu-hatun" päähäni, kuten Sila
Sampsonovitsh sanoo.
-- Mitäs, sehän on mainiota!
-- Mikä kaunis päivä tänään! Eikö totta? Katsokaas tuota taivasta:
ihanhan sen läpi näkee paratiisin.
-- Ah, näyttäkää minulle paratiisia!
-- Ei, teille sitä ei näytetä.
-- Miksi ei?
-- Te olette syntinen. Pyytäkää ensin ansaita se.
-- Tahdon koettaa mitä suurimmalla mielihyvällä.
Olimme tulleet jo vähän matkaa sivu Kesäpuiston, joka upeili kevään
ensi vihannuudessa, kun Olga Stepanovna yhtäkkiä säpsähti, tarttui
käsivarteeni ja kalpeni.
Edessämme, mutta toisella puolen katua näkyi Leo Aleksandrovitsh
astelevan jonkun matkan päässä meistä.
Onneksi ei hän meitä huomannut. Hän näytti nyt vielä lakeeratummalta.
Matka meidän välillämme lyheni lyhenemistään. Olga Stepanovna
tähysteli häntä tarkkaan, melkein läpitunkevin katsein. Yhtäkkiä Leo
Aleksandrovitsh pysähtyi erään talon sisäänkäytävän eteen ja näytti
aikovan mennä sisään, kun ovi samassa avattiin ja kaksi lasta -- poika
ja tyttö -- tuli siitä ulos hoitajansa saattamana. Leo Aleksandrovitsh
näkyi sanovan jotakin hoitajalle, jonka jälkeen hän näpisti poikaa
korvalehdestä ja tyttöä poskesta -- täyttäen siis ylimalkain sen,
mitä pietarilaiset papat pitävät velvollisuutenaan moisissa tiloissa
tehdä. Ei hellyyttä eikä rakkautta siinä tullut näkyviin. Sama kuin
jos kruunun karttamerkki olisi ollut liimattava paperiin. Ja kun se
oli tehty astui hän sisään ovesta, jonka suurellinen ovenvartija oli
avannut seposeljälleen.
-- Kuulkaa, virkkoi Olga Stepanovna innokkaasti, -- nehän ovat hänen...
ymmärrättehän?... _hänen_ lapsensa!
-- Mistä sen päätätte?
-- Sydämeni aavistaa sen.
Hän kiiruhti kulkuaan, ennätti kiinni lapset ja huudahti vilkkaasti:
-- Miten suloisia lapsia!
Hoitaja oli nähtävästi "paremmasta kodista" lähteneitä, kuten sanotaan.
Hän vain nykisti nenäänsä ja loi Olga Stepanovnaan kieron, halveksivan
katseen.
-- Kenenkä lapsia nämä ovat? jatkoi Olga Stepanovna itsepintaisesti.
-- Kenraalin lapsia... oli pöyhkeä vastaus. -- Koskahan Leo
Aleksandrovitshista on tullut kenraali! huudahdin minä nauraen.
-- Papalla on valkoiset, kultareunuksiset housut! ennätti poika
sanomaan ja osotti puhuessaan niin suurta itsevarmuutta, että meille
paikalla kävi selväksi: jollei papalla olisi ollut kultareunuksisia
housuja, ei tämä pieni peukalomies olisi ollut niin mahtavata hänen
puolestaan.
-- Ja risti tässä! sanoi tyttö, koskettaen sormella kaulaansa.
Ja arvoisa kolmikunta vaarui hiljoilleen etemmäksi, jolloin vielä
kuulimme seuraavat hoitajan nuhdesanat lapsille:
-- Kenraalinlapsina teidän ei sovi puhua kaikellaisten ihmisten kanssa,
joita kadulla tulee vastaan. Kun tulemme kotiin, niin kerron mammalle...
-- Miten viehättäviä! Eikö totta? kysyi minulta Olga Stepanovna.
-- Mitkä niin? minä melkein kiljasin hämmästyksestä.
-- Nuo lapset... _hänen_ lapsensa...
-- Lapset?... Ylipäätään... hieman kalpeita... ja hintelöitä, lausuin
minä, huolimatta vastata suoraan hänen kysymykseensä.
-- Ja kummallakin heillä on _hänen_ silmänsä... Olga Stepanovna
vaipui mietteisiinsä ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän kääntyi
minusta pois, mutta minä olin jo huomannut, että hän vaivoin saattoi
pidättää kyyneliään. Minä en ollut huomaavinani mitään, vaan
astelin rauhallisena edelleen. Sanattomina kuljimme sitten aina
Liteininsillalle asti. Matkalla näin hänen tavan takaa koskettavan
nenäliinalla kasvojaan. Sillankorvalla pysähtyi hän.
-- Ei se kumminkaan ole... niin helppoa kuin olin luullut.
-- Mikä niin?
-- No, yleensä kaikki tuo... Sekä nuo lapset... että hän...
Astuimme nyt sillalle.
-- Se on tosiaankin raskasta... hyvin raskasta kantaa! selitti hän. --
Kun aattelen, että minulla, tarkoitan hänellä ja minulla, olisi voinut
olla tuollaisia lapsia!... Ja minä olisin saanut hyväillä niitä... ne
olisivat olleet minun omani... omani!...
Muutamien päivien perästä tuli Sila Sampsonovitsh luokseni kotiin. Jo
ovensuusta, ennen kuin oli sanonut hyvänpäivän, kertoi hän minulle,
kädet levitettyinä:
-- Nyt on tuskanahdistus vallannut hänet jälleen!
-- Olga Stepanovnanko?
-- Niin, kenenkäs muuten. Ihan on kuin kova kohtalo seuraisi meitä. Ja
minä en saa selvää, mikä häntä vaivaa. Itkee öisin, ja päivisin on hän
ihan järkinään masentunut... Varmaan on jotain tapahtunut, mutta hänen
suustaan ei saa halaistua sanaakaan.
Minä kerroin hänelle yhtymisestämme Leo Aleksandrovitshin kanssa Nevan
rantakadulla.
-- Jaha, vai niin se on!... Siksipä hän eilen sanoikin: "miksikä
kohtalo toisille ihmisille antaa niin paljo ja toisille ei anna mitään?
Missä on oikeus?" Johon minä vastasin: oikeutta ei löydy täällä, se
tulee vasta tuolla ylhäällä!