Joitakuita vuosia kului.
Minä matkustin pois, kauas pois lämpimäin sinimerten luo tuolla
eteläisen kuuman taivaan alla, joka on puhdas ja kirkas kuin
persialainen jalokivi. Kotiseudun harmaja arkielämä siirtyi taka-alalle
ja sijaan astui vieraan elämän ja vieraan luonnon aikaansaama valoisa
ja riemuisan juhlallinen mieliala. Hyvin pian unhotin sekä majuri
Bobkovin että Olga Stepanovnan. Ei ollut nyt aikaa ajatella häntä.
Tosin sain kerran eräältä ystävältäni kirjeen kautta tietoja hänestä,
mutta uusien mielivaikutteiden keskellä en mielikuvituksessanikaan
onnistunut loihtimaan eteeni hänen kalpeita pikku kasvojaan. Ne olivat
ikäänkuin sulaneet Venäjän usvien kanssa yhteen, eikä niiden piirteitä
enää käynyt erottaminen. Useammin muistui mieleeni Sila Sampsonovitsh,
ja minä iloitsin sydämestäni, että hänen työnsä nyt oli huojentunut,
sittenkun hyvät ihmiset olivat alkaneet omistaa entistä hellempää
huolenpitoa hänen pienokaisilleen. Harvoin tarvitsikaan hänen enää
turvautua kerjuusauvaan näitten ylläpitämiseksi. Mutta loppujen lopulta
hänkin katosi jonnekin hämärään etäisyyteen, josta ei silmä erota
mitään, miten tarkkaan sinne katsookin.
Käyskelin kerran huvikseni terasseilla Monte Carlossa. Oikealla näkyi
ikäänkuin pohjattomassa sinessä Monacon mahtava, pitkälle mereen
ulkoneva kallio kirkkaan puolipäivätaivaan kaartamana ja auringon
sekä kukkivien appelsiini- ja sitruunalehtojen sulotuoksuja henkivän
tuulosen hyväilemänä. Kuohuvat tyrskyt, joita silmin tuskin huomasi,
heittivät hienon, valkoisen pitsiharsonsa karien yli Condaminen
lähellä. Vasemmalla, Herra tiesi kuinka kaukana etäisyydessä, saattoi
silmä erottaa Bordigheran valoisassa kajastuksessa, joka muodosti
niin taiteellisen lopun tälle idylliselle, verrattoman ihanalle
rantaseudulle. Ja tuolla tuon runollisen pikku sopukan toisella
puolella näkyi kuni vahtisotureina alastomia keltaisia kallioita,
joiden halkeilleita huippuja auringon tulikuumat säteet armotta
paahtoivat. Eräällä noitten kallioitten ulkonemuksella riippui kuni
kotkanpesä keskiaikainen Roquebrune ja toisella kohosi uhkaavan
näköisenä keisari Augustuksen torni. Keskellä tätä heleäin emaljivärien
suunnatonta paljoutta täytyi sittenkin leppyisesti katsella tuota
tylkeän kirjavaa, rakennustaiteellisia koristuksia täyteen ahdettua
ja sentähden vähemmin miellyttävän näköistä pelihuonetta. Pysähdyin
rintakaiteiden luo ja nojausin niihin. Ja yhtäkkiä kuulin ihan läheltä
tutun äänen sekä venäjänkielistä puhelua.
-- Sinä soimaat minua ilman syyttä. Menetinhän kaikkiaan vain
kaksituhatta frangia.
-- Tänään kaksituhatta, eilen kaksituhatta, huomenna kaksituhatta...
Kaikki omat rahasi olet menettänyt pelissä ja nyt käyt jo minun
rahoihini käsiksi... Vierasta tietysti ei ole sääli...
Silmäsin tarkemmin puhelevia.
Epäilemättä oli se Leo Aleksandrovitsh, orvokkeja napinlävessä,
kiiltävänä, loistavana -- etten sanoisi lakeerattuna. Huolimatta äsken
saamistaan peittelemättömistä nuhteista, näkyi hänen kasvoillaan
autuas hymy, ja hän puristi ylenpalttisella hellyydellä seuralaisensa
käsivartta. Tämä nainen, joka oli häntä silminnähtävästi vanhempi, oli
inhottavan nyrpeä näöltään, jommoisia ainoastaan venakot tapaavat olla
siinä iässä, jolloin he rupeavat maalaamaan kasvojaan. Muistin nyt
että olin nähnyt häntä edellisenä päivänä "Promenade des Anglaisella"
Nizzassa ja että jo silloin olin otaksunut häntä maalaisekseni, sillä
hänessä oli heti pistänyt silmääni tuo "rauhattomasti ystävällinen
katse" joka ulkomailla oleskeleville venäläisille on niin kuvaava, sekä
pöyhkeilemisensä teeskennellyllä kielellä, jossa vilisi hienouksia,
jommoisia eivät pariisilaisetkaan edes käytä. Mutta sillä kertaa
oli hänen seuranansa muutamia noita selittämättömiä kansainvälisiä
"chenapans"... Puolisonsa varalle oli hänellä ilmeisesti tähteenä vain
elähtäneiden kasvojen happamuus ja tyytymätön, kähisevä närinä.
-- Tekisi mieleni sanoa Georgelle, että hän panee tavaramme kokoon,
jotta saisin viedä sinut pois täältä.
Leo Aleksandrovitsh tähysteli tarkkaavasti keltaisia patinoitaan ja
haukotti.
-- Minähän olen täällä vain sinun terveytesi vuoksi. Minusta sama
vaikka heti matkustamme Pariisiin.
-- Ei, kotiin, kotiin... Minä tiedän kyllä mikä ja kuka se on, joka
vetää sinua Pariisiin. Sietäisi sinun hävetä. Meidän on jo aika
palata Pietariin ja sinun aika ryhtyä työhön. Ja sitä paitsi salli
minun huomauttaa, että sinun Jeannesi on kerrassaan mitätön olento.
Silloinkin puuttui sinulta aistia. Hyi!... Paksu, kierojalkainen,
äitelä! Hän oikein haisee bulevardille jo kilometrin päässä!
-- Mikä Jeanne se on, josta sinä nyt pauhaat? kysyi Leo Aleksandrovitsh
kiihkoisasti.
-- Hän joka asuu Avenue Mac-Mahonin varrella, talossa N:o 11...
-- Mistä sinä sen tiedät? kysäsi Leo kylläkin varomattomasti.
-- Näethän nyt, sinä ilmaisit itsesi, kunnoton heittiö!...
-- Kauniita sanoja! tokaisi siihen Leo vääristäen suutaan.
Ja yhtäkkiä muistui nyt mieleeni Olga Stepanovna.
Nainen raukka, olisipa hän nyt nähnyt ja kuullut tuon! Kuinka
äärettömästi se olisi koskenut häneen. Hän olisi päättänyt, ettei hänen
Leonsa ollut mikään heittiö, vaan että hänet oli Olga Stepanovna itse
epuutuksellaan saattanut tähän häpeään... Kuinka kaunis ja rakastettava
hän olikaan tämän sievistelevän ravintolanaisen rinnalla!... Minä
päätin silloin heti, etten Pietariin tultuani kerro hänelle mitään
Leo Aleksandrovitshistä. Pysyköön hän siinä uskossa, että Leo
Aleksandrovitsh oli kunnon mies ja että Olga Stepanovna epäävän
vastauksensa kautta oli tehnyt hänet onnelliseksi.
Viivyin siinä niin kauan, kunnes Leo Aleksandrovitshin vaimo aivan
hyväntuulisena hypähti paikaltaan ja luultenkin viihdyttääkseen
kuohuvia tunteitaan itse lähti aika kyytiä casinoon ottaakseen
osaa peliin... Ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut vetäisi Leo
Aleksandrovitsh esiin hienon nenäliinansa, huiskasi tomun keltaisista
patinoistaan, kiertasi viiksiään, loi veitikkamaisen katseen
ohikulkevaan nuoreen, kansainväliseen naiseen ja lähti puolisonsa
jäljestä, hyräillen väärällä nuotilla jotakin melodiaa.
Parin päivän kuluttua kohtasin hänet äkkiarvaamatta rautatienvaunussa.
Tällä kertaa katsoi hän minuun tarkemmin ja tunsi minut.
-- Te olette vanhentunut! lausui hän.
-- Ettepä tekään ole nuorentunut... Mutta mitäs tuo merkitsee kun
viiksenne auringonvalossa lahtaavat punasinervälle?
Hän tuli hämilleen ja vetäytyi taapäin varjoon.
-- Hajuvedestä kaiketi! Satuin saamaan huonoa hajuvettä... Eau
d'Espagnea.
-- Ja "hanhenkoipia". silmien luona... Ai-aiai! Kyllä te olette
elostellut!
-- Mutta tiedättekö, sanoi hän, aivankuin se juuri sillä hetkellä olisi
muistunut hänen mieleensä, -- kaikki tuo päättyi sentään oivallisesti!
_Hän_ teki hyvin ajaessaan minut pihalle.
-- Kuka _hän_?
-- Olga... Olga Stepanovna. Minä olin silloin hempeällä mielellä, niin
että olisin ollut valmis tekemään paljonkin tyhmyyksiä. Ei, se päättyi
mainiosti, mainiosti!...
-- Miksikä niin? huudahdin minä hämmästyneenä, palauttaen samalla
mieleeni entisen, katuvaisen Leo Aleksandrovitshin.
-- Siksi että... Katsokaas, minä kunnioitan häntä suuresti... suuresti.
Hän on tavallaan sankaritar... Mutta, kuten ymmärrätte... meikäläisen
seurapiirissä liikkuva ja minun yhteiskunnallisessa asemassani oleva
mies ei kaipaa sankarittaria. Miksikä häntä oikeastaan olisi voinut
sanoa. --
En antanut hänen jatkaa, vaan lausuin kesken hänen puheensa:
-- Oletteko vielä poikamies?
Oli kuin hänelle olisi mennyt jotakin väärään kurkkuun.
-- En... Minä, minä nain sen jälkeen... Oletteko kuullut
Moskovassa, nimen ----?
Ja hän mainitsi hyvin huomattavan nimen.
-- Kyllä, olen minä kuullut sen.
-- No niin, minä nain hänen tyttärensä... ja olen nyt hyvin onnellinen.
Täytyy miehelle tehdä oikeutta -- hän loi maahan silmänsä lausuessaan
tuon.
-- Onnittelen teitä sydämestäni! Nykyään ovat onnelliset avioliitot
hyvin harvinaisia.
"Oi, Jumalani, Jumalani!" ajattelin minä. Tuo herttainen, vilpitön,
helläsydäminen Olga ei kelpaa hänen 'seurapiiriinsä', jota vastoin
tämä rumakas, vihaisine silmineen ja ohuen ohuine huulineen sopii
hänelle kuin nuoltu ja vuoltu! Kuinka kärsii hän kuulla tämän
jylseätä, ärtyisätä ääntä sen jälkeen kuin Olga Stepanovnan hiljainen,
ystävällinen ääni on soinnut hänen korviinsa!... Missä ovat tämän
ihmisen silmät ja korvat? Puhumattakaan sydämestä? Sehän harvoin
näytäiksen tämänlaatuisilla ihmisillä. Ja jos sitä joskus tapahtuukin,
häpeävät he perästä päin muistellessaan tuota naurettavaa "hempeätä
mielialaa" muka. -- Ja tätä "Rikard Leijonanmieltä", jota hän tuo
ihmeen suloinen neito tuolla kaukana ihailee melkein kuin jumalaa --
häntä tämä inhottava maalitölkki kutsuu "kunnottomaksi heittiöksi!"
"Annapas olla, juolahti aivoihini sukkela ajatus, -- kyllä minä pidän
huolta, että tulet saamaan palkkion tästä."
-- Hän on tietenkin hyvin kaunis? minä kysyin.
-- Kuka?
-- Rouvanne.
-- Jaa... Ei... se nyt on niin, tehän tiedätte... sehän on aivan
tarpeetonta. Hän on ihastuttava... hyvin ihastuttava! Ymmärrättehän
-- kasvatus... très distinguée... Hän on kasvanut semmoisessa
seurapiirissä...
-- No niin, tietysti on hän kauniskin... Miehet ovat aina huonoja
arvostelijoita semmoisissa asioissa Ja hän on tietysti vielä nuoren
nuori... erinomaisen hyväluontoinen ja jumaloitsee teitä, eikö totta?
Ja te saatte kai tehdä kaikki mitä lystäätte, kuten mikähän sulttaani?
Totta tosiansa, sopii teitä kadehtia! lisäsin musertavan humorillisesti
ja taputin häntä polvelle.
Hän katsahti minuun epäluuloisesti.
-- Tietysti... tietysti... Mutta hyvin käsitätte, että kun henkilön
näkee joka päivä, niin ei hyvälle osaa antaa täyttä arvoa... Pelaatteko
Monte Carlossa?
-- Kukapa ei olisi hairahtunut siihen syntiin tässä _pays des
enchantements'issä_.
-- Vetääkö enemmän voitoksi vaiko tappioksi? jatkoi hän kääntääkseen
puheen muille aloille, mutta minä en päästänyt häntä kynsistäni.
-- Niin, ymmärrän... Miehet ovat luonnollisesti aina piittaamattomia
vaimoistaan... Olen vakuutettu, että teidän rouvanne on kaunotar ja
tietysti parempi, säyseämpi ja sympaatisempi kuin Olga Stepanovna.
Muutenhan te ette olisi mennyt naimisiin. Kun tuntee sellaisen kelpo
naisen, niin tekee mieli verrata kaikkia muita häneen. Eikö niin? Aivan
varmaan on rouvanne viehättävä nainen... Kadehdin onneanne! Ja varmaan
on hän itse ruumistunut yksinkertaisuus! Ja entäs kun tähän vielä yhtyy
hieno käytöstapa!... Minä olen tavannut täällä niin paljon tuollaisia
maalattuja heittiöitä, kulmakarvat mustatut ja posket punatut, että se
olisi minulle oikein kuin toivottua lepoa, jos saisin yhtyä todella
kunnon venäläiseen naiseen. Toivoakseni teette minulle sen kunnian,
että esitätte minut puolisollenne, vai kuinka?
Hänelle tuli yhtäkkiä tavaton kiire, ja hän sieppasi nenäliinansa ja
niisti nenänsä siihen.
-- Kyllä, kyllä, välttämättömästi... Minä olen varsin mielissäni.
Hänkin on oleva iloinen. Mutta asia on se, että me matkustamme huomenna
pois.
-- Mihinkä?
-- Pietariin. Hän olisi kyllä tahtonut vielä viipyä täällä, mutta minä
vaadin lähdettäväksi matkalle. Ei jouda enää mitenkään jäämään, niin
monet tehtävät odottavat kotona!... Minä olen jo antanut palvelijalle
käskyn sääliä kokoon tavaramme. Alkaa jo maistua puulle tämä joutilaana
vetelehtiminen ulkomaalla.
Juna läheni Beaulieutä.
Hän kiiruhti ulos vaunusta pyyhkien hikeä otsaltaan, eipä muistanut
kättänikään puristaa jäähyvästiksi.
Hänen rouvansa tuli häntä vastaan hyvin vihaisena näöltään.
Minä nojausin ikkunasta ulos ja huusin hänelle:
-- Leo Aleksandrovitsh, ette saa unhottaa, että olette luvannut esittää
minulle rouvanne!... Ellei ennen niin Pietarissa... Olkaa huoleti,
en minä kerro hänelle mitään... Miekkonen, kai te taas vedätte häntä
nenästä, hiljainen ja hyväluontoinen kun hän on!
Lintupari hänen rouvansa hatussa sattui menemään vinoon.
Hän iski mieheensä uhkaavan silmäyksen. Junamme lähti liikkeelle ja
vieri juhlallisesti heidän ohitsensa.
Rouvan vihan-vääristämät kasvot ja herran ilmeinen neuvottomuus
ja hämillisyys tekivät minulle ymmärrettäväksi, että yksi noita
tavanmukaisia perheonnen näytelmiä nyt heidän välillään alkaisi.
Junan edettyä hyvän matkaa nyökkäsin vielä viimeisen kerran hänelle
jäähyvästiksi päätäni ja lähetin hänelle lentomuiskun.
Voi, sinua Olga Stepanovna parka! Ja tuo on sinun jumalasi, johon sinä
koko elämäsi aikana olet uskonut. Ja tälle raukkamaiselle statistille
"meikäläisen seurapiirin" tavanomaisessa seuranäytelmässä annoit sinä
kaiken rakkautesi, kaiken hellyytesi, sielusi sekä ruumiisi, -- kaikki
mitä sinulla oli omaa! Voi, sinua Olga Stepanovna parkaa!