-- Tottahan te heti, saatuanne tuon kirjeen, matkustitte hänen
luokseen? kysyin Leo Aleksandrovitshilta.
-- Kuinka niin?
-- Mitenkäs muuten? Onhan itsestään selvää, ettei hän koskaan ollut
rakastanut teitä niin paljo, kuin juuri silloin.
-- Jos suoraan tunnustan, niin kyllähän minä läksinkin hänen luokseen.
Mutta... tiedättekö, naiset ovat meitä paljoa vahvemmat.
-- Mitä mietelmiä tuo taas on?
-- Asettakaa kuka hyvänsä tuttavistanne, itsenne tai kenen tahdotte
hänen sijaansa.
-- Hyvä, minä olen sen tehnyt, vaikkei se ollut mitenkään helppoa.
-- Älkää panko leikiksi. Luuletteko olevan ainoatakaan, joka olisi
halukas luopumaan onnestaan?
-- Ainakaan ei niitä olisi monta, luulen ma.
-- Siinäpäs se! Sangen, sangen vahvoja luonteita tavataan naisten
joukossa. Kuta heikompi hän ruumiillisessa suhteessa on, sitä suurempi
on hänen itsensähillitsemiskykynsä. Tehän olette kirjoittanut
laupeudensisarista. Jos katsellaan niitä, niin onhan heidän joukossaan
sellaisia, joissa henki tuskin riippuu kiinni ruumiissa ja kumminkin
-- miten suuria he saavat aikaan! Semmoiseen herooisuuteen me tuskin
pystyisimme ollenkaan. Vielä mitä! Me etenemme kuurottain -- ryntäämme
yhteen linnoitukseen, valtaamme yhden kanuunan... Mutta koetettakoonpa
menetellä noin, aivan tyynesti, huomaamatta, tehdä sitä päivästä
päivään, valittamatta, lannistumatta. Ei, luonnollisesti ovat naiset
kykenevämmät semmoiseen kuin me, he ovat kaikin puolin vahvempia,
kestävämpiä!
-- Mitä hän teille sitte sanoi?
-- Hänkö?... Hän oli kumminkin peloissaan itsensä tähden. Nähtyään
minut tuli hän liidunvalkoiseksi kasvoiltaan.
-- Miksi olette tullut tänne? kysyi hän.
-- Minä pyydän armonosotuksena teiltä saada viimeisen kerran puhua
kanssanne.
Ja silloin tarttui hän päähänsä, ja nuo sietämättömät lapsinulikat
kokoontuivat ympärillemme katsellen ja kuiskehtien.
-- Hyvä, sanoi hän -- mutta ainoastaan yhden ehdon nojalla: minä en
salli, että me jäämme kahdenkesken.
Koetin saada häntä taipumaan, mutta hän huusi luoksensa Lupotshkan...
ehkä tiedättekin -- pieni tytön tyllerö, tuommoinen polvenkorkuinen,
mutta silmät suuret kuin lusikanlavat...
Ja sitten lähti hän huoneeseensa.
Pyysin silloin häntä: käskekää tyttö pois, minähän en saata hänen
kuullen puhua.
Mutta Olga Stepanovna vastasi:
-- Voimmehan puhua ranskaksi... sitä hän ei ymmärrä.
Leo Aleksandrovitsh työnsi minulle tuolin, istui itse pöydän toiselle
puolelle ja, painaen pään käsiensä varaan, jatkoi: -- Tuntikauden
puhuin hänelle siihen tapaan. Sydämeni oli pakahtua -- niin raskas oli
minun ollakseni. Hän kuunteli minua tarkkaavasti loppuun asti. Joskus
vaan katsahtaa vilkaisi hän minuun ja painoi jälleen alas silmänsä.
Vihdoin viimein lausui hän aivan hiljaa:
-- Minä olen jo kirjoittanut teille, Leo Aleksandrovitsh, eikä minulla
ole enää mitään sanottavaa. Olen tehnyt päätökseni ja se pitää
paikkansa. Miksi te kiusaatte itseänne sekä minua? Siinä kirjeessä olen
sanonut teille kaikki, kaikki, enkä huoli nyt toistaa mitään.
Sitten nousi hän paikaltaan, liikkui hermostuneesti hetken aikaa
huoneessa, seisahtui sitten eteeni ja lisäsi:
-- Nyt on kylliksi, kaikki on selvillä. Tulkaa onnelliseksi.
Puristakaamme viimeisen kerran toistemme käsiä ja Jumala estäköön
meitä enää koskaan kohtaamasta toisiamme. Me alotimme vaelluksemme
yhdessä, mutta nyt ovat tiemme käyneet erilleen. Ja kuta pitemmälle
me menemme, sitä enemmän ne erkanevat. Saattaa olla, että kokonaan
katoamme toistemme näkyvistä, tyytykäämme silloin siihen. Teidän tulee
vielä elää, mutta minun... antakaa minun olla... Minä pyysin teitä
unhottamaan minut kaikkineen. Tehkää se. Kuolevan rukous on aina
pidettävä pyhänä -- ja huomispäivästä alkaen olen minä teidän suhteenne
kuollut. Ja nyt -- suokaa anteeksi, minä en voi kauemmin viipyä teidän
seurassanne... Täytyy lähteä.
Vaivalla sain pidätetyksi häntä vielä muutamia tuokioita.
-- Yksi asia täytyy teidän tehdä minun hyväkseni, sanoin silloin.
-- Tehkää minulle mahdolliseksi sovittaa mitä olen rikkonut teitä
vastaan... Antakaamme vihkiä itsemme pariksi -- ja tehkää sitten mitä
tahdotte. Te palajatte tänne, minä omaan kotiini ja minä vannon, etten
koskaan tule esittämään minkäänmoisia vaatimuksia teihin nähden...
Mutta minä en tahdo, että... ymmärrättehän?... Teidän tulee kantaa
minun nimeäni.
Hänen poskensa lensivät punaisiksi ja hän loi minuun kiitollisen
katseen. Sitten astui hän muutamia kertoja eestaas huoneessa. Vihdoin
sai hän mielensä hillityksi ja vastasi:
-- Kiitoksia, Leo Aleksandrovitsh, tästä toivomuksestanne. Mutta
minä en voi enkä tahdo ottaa vastaan tarjoustanne. Jumalaa ei voida
pettää... ja ihmisten pettäminen ei maksa vaivaa... Tahi omaksiko
hyväksemme tekisimme sitä kenties? Mitäpä se toimittaisi!... Silloin
elimme yhdessä vihkimättä, ja nyt, kun olemme päättäneet erjetä
ainaiseksi, antaisimme yhtäkkiä vihkiä itsemme! Suokaa anteeksi, mutta
se olisi minun puoleltani epärehellistäkin... Syntiä -- josko tuo nyt
oli _syntiä_, sillä minä rakastin teitä ja olin teille ruumiineni
sieluineni uskollinen -- syntiä ei voida peittää. Ja paitsi sitä
-- te tulette vielä rakastumaan ja saamaan rakkautta. Miksikä siis
sitoisin teitä? Siitä olisi sekä hänelle että teille iänikuista kiusaa.
Kunhan tämä haikea tuska talttuu, niin on kaikki jälleen tuleva
hyväksi. Muistakaa, Leo Aleksandrovitsh, teille se ei merkitse mitään,
mutta meidät naiset viepi sellainen väärä asema hautaan. Ei, Herra
teidän kanssanne, olkaamme vapaita, ja ennen kaikkea -- karkoittakaa
minut muistostanne, etten estäisi teitä näkemästä muita, jotka ovat
rakkautenne arvoiset.
-- No? pääsi minulta kysymys.
-- Mitä "no?" Sillä oli asia päätetty... enkä minä häntä nähnyt sen
koommin. Tahi oikeastaan, jos tahdotte, minä kyllä käväsin siellä pari
kertaa, mutta hän tuli vastaani koko lapsilauma ympärillään, niin ettei
puhetta ollut ajatteleminenkaan, ja sitten minä matkustin pois.
Olga Stepanovna oli sen jälkeen vähitellen rauhoittunut ja tyyntynyt
aivan entiselleen. Jokapäiväiset tehtävät ne nyt taas vaativat häneltä
kaiken ajan. Ennen pitkää oli hänestä taas tullut tuo entinen "Olja
täti". Myrsky oli laantunut. Hän oli varmistunut ja taistelussa vihuria
vastaan, joka niin äkkiarvaamatta oli puhjennut hänen päänsä päällä,
saavuttanut yhä suuremman, varmemman luottamuksen omaan itseensä.
Ja nytpä oli kuin turvakoti olisi puhjennut kukoistukseensa. Sila
Sampsonovitsh käyskeli siellä niin iloisena kuin olisi hän viettänyt
nimipäiväänsä. Mutta Olga Stepanovnalla olivat hiukset ohimojen
kohdalta käyneet harmaiksi.
-- Mitä kummia! huudahdin, kun ensi kerran huomasin nuo harmaat hapset.
-- Jumalalle kiitos siitä! Kohta tulee minusta koko vanha mummo...
Sitten ei hassutuksilla ole enää sijaa päässäni.
Joskus sentään huomasin, että hänen katseensa liiti jonnekin kauas,
kauas. Läpi seinän se tunkihen ja häipyi kuka tiesikään minne. Ja hänen
kasvonsa kävivät silloin surullisiksi. Mitä hän näki tuolla kaukana?
Ehkäpä onnensa, joka oli ollut hänelle tarjona, mutta jonka hän itse
oli hyljännyt? Vai rakastettunsako? Sillä Leo oli ja pysyi aina hänen
rakkaimpanansa. Olga oli oikeassa sanoessaan hänelle: "mikä kerran
pääsee sydämeeni tunkeumaan, se pysyy siellä ainian"... Mutta hän
tointui kumminkin pian ja kohteli lapsia vielä lempeämmin, hellemmin ja
rakkaammin. Koetut murheet kuvautuivat surullisina hänen hyväilyissään.
Hänen sydämensä uhkui nyt sääliä sekä häntä itseään että noita pieniä
olentoja kohtaan. Useasti, kun hänen kätensä laskeutui heidän päittensä
päälle, luulin voivani tämän käden väristyksestä ja hänen silmiensä
surullisesta katseesta päättää, etteivät hänen hyväilynsä tarkoittaneet
näitä lapsia... Korvani erotti hänen hiljaisen huokauksensa, ja minä
näin, että tämä hänen sankarillisuutensa oli kalliilla hinnalla ostettu.