Jonkun aikaa sen jälkeen satuimme me, minä ja Leo Aleksandrovitsh,
tapaamaan toisemme.
Hän antoi luettavakseni Olga Stepanovnan kirjeen.
Mikä surullinen kirje! Mitä hellyyttä huokuikaan sen jokaisesta
sanasta! Hänen itsensäkieltämystä uhkuva sielunsa näyttäytyi noissa
yksinkertaisissa riveissä aivan täydellisenään, ja vasta nämä luettuaan
saattoi todellakin ymmärtää, miten katkeralta mahtoi tuntua tämmöisen
naisen menettäminen ja kuinka hirmuisen tuskallisessa tilassa oli
se ihminen, joka tämän naisen rakastamana kumminkin oli tuomittu
yksinäisyyteen.
-- Mitenkäs te ette jo ihan alusta asti ymmärtänyt pitää häntä arvossa?
luiskahti minulta kysymys.
-- Voimmeko me kerrallaan käsittää mitään? Vähäpätöiset asiat vievät
katseemme harhaan. Vasta sitten kun olemme haudanneet tahi muulla
tavalla hävittäneet sellaisen aarteen, älyämme mitä olemme menettäneet.
Ja paitsi sitä olemme kaikki herkkusuita rakkauden suhteen.
Se oli pitkä kirje.
Nähtävästi oli Olga Stepanovnan ollut erittäin vaikeata ryhtyä tähän
loppuselvitykseen. Hän puhui tässä kirjeessä ensin entisyydestä, mutta
ei ainoatakaan soimauksen sanaa hän siltä päästänyt huuliltaan. Koko
hänen vihansa -- petetyn, solvaistun ja hyljätyn naisen viha -- oli
purkautunut heidän mieskohtaisesti kohdatessaan toisensa. Nyt ei ollut
enää mitään katkeruutta sielussa jäljellä hänen muistellessaan mitä hän
oli saanut kokea elämässään. Muistot tuoksuttivat surua hänen sielunsa
ympärille, mutta eivät synnyttäneet kärsityn loukkauksen tunnelmaakaan.
Nyt koki hän jo puhdistaa rakastajaansa ja haki puolustuksia hänelle --
puolustuksia, jommoisia tämä ei edes itse olisi voinut löytää, niin
venyvä kuin hänen omatuntonsa muuten olikin.
"Minä olin teille liiaksi väritön. Te olette mielenvaikutuksille altis
ja myös suoravainen, ettekä te luonnollisesti voinut eikä teidän
olisi pitänytkään teeskennellä. Minä en voinut tuntua teistä muulta
kuin umpimieliseltä, nureksivalta, jopa kylmältäkin. On sentähden
ymmärrettävää, että toiset vaikutelmat -- sanoisinpa _tenhovoimat_,
ellei sana olisi niin tavallinen -- anastaisivat teissä sijan. Minä
kaipaan syvästi mennyttä elämääni. Jumala näkee, että minä olisin
valmis antamaan mitä hyvänsä, jos voisin palauttaa sen, mutta en
siltä ole huolissani tulevaisuuteni suhteen. Minä tiedän nyt, että
te rakastatte minua ja että rakkautenne on vilpitön, mutta nyttemmin
en voi sille asialle enää mitään, en mitään. Käsittäkää minua: en
sano, että minä en _tahdo_, vaan että minä en _voi_. Minä en ole
itseni, vaan kokonaan toisten oma. Tämä pieni lapsimaailma liittää
minut itseensä lujilla siteillä. Luostareissa tehdään lupauksia,
mutta täällä olen kaikitta lupauksitta joka ainoalla hermollani
sidottu, jopa kiinnikasvanutkin näihin valkotukkaisiin pienokaisiin,
näihin toisten hylkäämiin, suojeluttomiin olentoihin, joiden elämä
on kokonaan minun ja sieluni varassa. Minä en voisi tuntea itseäni
onnelliseksi enkä tehdä teitä onnelliseksi, jos tietäisin, että tuo
pienoinen armas pesue joutuisi häviölle minun poistumiseni kautta, että
nämä lapsiparat, saatuaan muutamia vuosia nauttia ystävällisyyttä ja
iloa, taasen heitettäisiin avaraan, kylmään ja armottomaan maailmaan
oikullisen kohtalon valtaan. Olen juuri ikään tarkastellut noiden
nukkuvien pikku lasten rauhallisia kasvoja. Minullako, _minullako_
olisi sydäntä tuomita heitä niin surulliseen elämään! Jos sen tekisin,
niin jo tämä ajatuskin myrkyttäisi jokaisen yhdyselämämme hetken, ja
minä olisin teille taakaksi. Mutta tekin tarvitsette hellyyttä ja
rauhaa... Teille tarjoo tulevaisuus vielä niin paljo. Te olette vielä
nuori ja kaunis sekä rikaskin. Koettakaa oppia rakastamaan toista...
Ja te olette saavuttava vastarakkautta. Se ajatus on tosin minusta
katkera -- sillä olenhan kaikissa tapauksissa nainen enkä läheskään
sellainen kristitty, jommoinen tahtoisin olla... Minäkin olen altis
mustasukkaisuuden tuskille ja loukkauksia en hevillä unohda... Mutta
täytyyhän katsoa elämätä suoraan silmiin. Ettehän te saata minun
tähteni kieltäytyä kaikista sen iloista... Korkein varjelkoon minua
vaatimasta jotakin sellaista! Säilyttäkää sydämessänne minusta muisto
sisarena, ystävänä -- enempää en osaa edes toivoa. Ajatelkaa minua
joskus hellyydellä, niinkuin minäkin aina olen ajatteleva teitä. Mutta
älkää suoko minulle liian väljää tilaa sydämessänne, jotta ei tämä
muisto estäisi teitä näkemästä jonkin toisen naisen kuvaa, joka nainen,
sittenkun on oppinut teitä rakastamaan, on koettava tehdä teidät
onnelliseksi... Teidän on muistaminen, että naiselle ei ole mikään niin
vaikeata kuin tietäminen, että kun rakastettunsa hyväilee häntä, hän
ajatuksissaan hyväilee toista naista. Kukaan ei kuuna päivänä saata
myöntyä siihen! Semmoinen menettely valaa myrkkyä kaikkeen, joka päivä
ja joka hetki. Jos sydämelle joskus on tapahtunut sellainen loukkaus,
ei se koskaan, ei koskaan saata vastata tunteeseenne hiljaisella,
avoimella luottamuksella, joka yksin tuottaa meille todellista onnea...
Ennemmin sitten unhottakaa minut ihan kokonaan! Minä tulen ajattelemaan
teitä usein ja paljo. -- Silloin, kun viimeksi tapasimme toisemme,
huuhtoivat kyynelenne pois kaiken, mikä oli katkeraa, solvaisevaa.
Miehenä te kenties häpeätte noita kyyneliä. Päin vastoin, ylpeilkää
niistä! Ainoastaan rehelliset ja hyvät ihmiset saattavat itkeä. Näitten
kyynelten jälkeen jäi muistooni yksinomaan pilvettömiä poutapäiviä --
päiviä, jolloin minusta näytti kuin rakkautenne minuun olisi ollut
jakamaton... Vuosia vierii yksitoikkoista, hiljaista menoaan, mutta
minä olen aina katsova taakseni, tähän niin kohta -- välähdyksen
tavoin sammuneeseen onneeni. Niinkuin etäinen tulen vilke yöllä on
se kuitenkin auttava minua löytämään tien pimeydessänikin. -- Jospa
tietäisitte kuinka hartaasti toivon, että elämänne tästä lähin kuluisi
tyynesti, että te saavuttaisitte sielunrauhan!... Jospa tietäisitte,
kuinka kallis te olette minulle, kuinka lähellä te olette sydäntäni!...
Mutta voi! Minä en ole enää se orja, joka olisi valmis kaikkeen,
kunhan saisi seurata teitä. On mahdollista, että minä persoonallisesti
olisin tuntenut itseni onnellisemmaksi, jos olisin pysynyt semmoisena,
kuin _silloin_ olin. Vielä viimekin kerralla yhtyessämme, kun tunsin
lepääväni teidän sylissänne, kun huulenne koskettivat minun kasvojani,
palautui entisyys tuokion ajaksi. Minä kiitän Jumalaa, joka antoi
minulle voimaa lykätä teidät luotani. Jos silloin olisitte tarttunut
minuun ja vienyt minut pois, niin kaikki olisi ollut lopussa ja
minä olisin ehkä sokeasti seurannut teitä kautta koko elämän. Mutta
sanokaapa, minkäs tähden näiden pienokaisten olisi pitänyt kärsiä?
Olisimmeko me kahden saattaneet olla onnelliset tietäessämme, että
meidän tähtemme kymmenien viattomien elämälle koituu onnettomuutta?
Emme, emme, emme! Mutta kaitselmus tietää minne ja mitä varten se meitä
johtaa. Muistattehan miten te aina nauroitte naiiville nuoruuteni
uskolle. Tämän uskon, tämän yksinkertaisen uskon olen säilyttänyt tähän
asti ja minä olisin sanomattoman onnellinen, jos saisin teidänkin sen
omistamaan, jos minun Jumalani tulisi teidänkin Jumalaksenne! Oli aika,
jolloin te leikillänne kutsuitte minua nunnaksi. Ah, sitä minä en
läheskään ole! Minä rakastan liiaksi elämää ja sen äidiniloja! Mutta
uskossani kaitselmukseen löydän minä rauhani, se on minut vapahtava
syyllisyydestäni, se antaa minulle voimia puuttumatta...
"Ajatelkaa minua vain kuni sisarta... Mutta minä... minä olen ja
pysyn kumminkin _naisena_, ja minä vakuutan teille, että minä teistä
erotettunakin olen rakastava teitä entisekseen, ettei kuuna päivänä
kukaan ole anastava paikkaanne sydämessäni. Kuka tietää -- saattaahan
tapahtua, että me kerran, ellei täällä niin tuolla ylhäällä, tulemme
onnellisiksi toistemme parissa. Nämä kärsimykset ovat meille tarpeen.
Muuten varon, että te ehdottomasti olette hymyilevä tuolle, jota aina
nimititte 'unelmikseni' ja 'haaveikseni'. Nyt täytyy minun lopettaa
kirjeeni, mutta miten vaikeata, miten tuskallista minun onkaan
riistäytyä siitä irti! Aivan kuin se olisi kirje teiltä... Hyvästi,
kallis, rakas! Uskokaa minua -- meidän ei tule enää nähdä toisiamme.
Se ei olisi hyvä, se ei saa tapahtua... Ja paitsi sitä ei uusi yhtymys
mitenkään voisi vaikuttaa päätökseeni. Rukouksissani tahdon pyytää,
että te saavuttaisitte toisen naisen rakkauden, naisen joka olisi minua
parempi ja voisi saattaa teidät unhottamaan poloisen, mitättömän Oljan,
jossa ei muuta hyvää ole, kuin että hän on toivottomasti kiintynyt
teihin... Hyvästi, sinä, joka kerran olit minun Leväni!... Käsitä siis,
kuinka kallis olet minulle!... Mutta se ei käy laatuun, ei mitenkään,
älä kiusaa minua enää... Minä itken nyt, mutta huomenna olen tyyni, ja
mikä on mennyttä, se on ja on oleva mennyttä. Hyvästi, iloni, onneni,
_kaikkeni!_..."