XXXI.

Jonkun aikaa sen jälkeen satuimme me, minä ja Leo Aleksandrovitsh,

tapaamaan toisemme.

Hän antoi luettavakseni Olga Stepanovnan kirjeen.

Mikä surullinen kirje! Mitä hellyyttä huokuikaan sen jokaisesta

sanasta! Hänen itsensäkieltämystä uhkuva sielunsa näyttäytyi noissa

yksinkertaisissa riveissä aivan täydellisenään, ja vasta nämä luettuaan

saattoi todellakin ymmärtää, miten katkeralta mahtoi tuntua tämmöisen

naisen menettäminen ja kuinka hirmuisen tuskallisessa tilassa oli

se ihminen, joka tämän naisen rakastamana kumminkin oli tuomittu

yksinäisyyteen.

-- Mitenkäs te ette jo ihan alusta asti ymmärtänyt pitää häntä arvossa?

luiskahti minulta kysymys.

-- Voimmeko me kerrallaan käsittää mitään? Vähäpätöiset asiat vievät

katseemme harhaan. Vasta sitten kun olemme haudanneet tahi muulla

tavalla hävittäneet sellaisen aarteen, älyämme mitä olemme menettäneet.

Ja paitsi sitä olemme kaikki herkkusuita rakkauden suhteen.

Se oli pitkä kirje.

Nähtävästi oli Olga Stepanovnan ollut erittäin vaikeata ryhtyä tähän

loppuselvitykseen. Hän puhui tässä kirjeessä ensin entisyydestä, mutta

ei ainoatakaan soimauksen sanaa hän siltä päästänyt huuliltaan. Koko

hänen vihansa -- petetyn, solvaistun ja hyljätyn naisen viha -- oli

purkautunut heidän mieskohtaisesti kohdatessaan toisensa. Nyt ei ollut

enää mitään katkeruutta sielussa jäljellä hänen muistellessaan mitä hän

oli saanut kokea elämässään. Muistot tuoksuttivat surua hänen sielunsa

ympärille, mutta eivät synnyttäneet kärsityn loukkauksen tunnelmaakaan.

Nyt koki hän jo puhdistaa rakastajaansa ja haki puolustuksia hänelle --

puolustuksia, jommoisia tämä ei edes itse olisi voinut löytää, niin

venyvä kuin hänen omatuntonsa muuten olikin.

"Minä olin teille liiaksi väritön. Te olette mielenvaikutuksille altis

ja myös suoravainen, ettekä te luonnollisesti voinut eikä teidän

olisi pitänytkään teeskennellä. Minä en voinut tuntua teistä muulta

kuin umpimieliseltä, nureksivalta, jopa kylmältäkin. On sentähden

ymmärrettävää, että toiset vaikutelmat -- sanoisinpa _tenhovoimat_,

ellei sana olisi niin tavallinen -- anastaisivat teissä sijan. Minä

kaipaan syvästi mennyttä elämääni. Jumala näkee, että minä olisin

valmis antamaan mitä hyvänsä, jos voisin palauttaa sen, mutta en

siltä ole huolissani tulevaisuuteni suhteen. Minä tiedän nyt, että

te rakastatte minua ja että rakkautenne on vilpitön, mutta nyttemmin

en voi sille asialle enää mitään, en mitään. Käsittäkää minua: en

sano, että minä en _tahdo_, vaan että minä en _voi_. Minä en ole

itseni, vaan kokonaan toisten oma. Tämä pieni lapsimaailma liittää

minut itseensä lujilla siteillä. Luostareissa tehdään lupauksia,

mutta täällä olen kaikitta lupauksitta joka ainoalla hermollani

sidottu, jopa kiinnikasvanutkin näihin valkotukkaisiin pienokaisiin,

näihin toisten hylkäämiin, suojeluttomiin olentoihin, joiden elämä

on kokonaan minun ja sieluni varassa. Minä en voisi tuntea itseäni

onnelliseksi enkä tehdä teitä onnelliseksi, jos tietäisin, että tuo

pienoinen armas pesue joutuisi häviölle minun poistumiseni kautta, että

nämä lapsiparat, saatuaan muutamia vuosia nauttia ystävällisyyttä ja

iloa, taasen heitettäisiin avaraan, kylmään ja armottomaan maailmaan

oikullisen kohtalon valtaan. Olen juuri ikään tarkastellut noiden

nukkuvien pikku lasten rauhallisia kasvoja. Minullako, _minullako_

olisi sydäntä tuomita heitä niin surulliseen elämään! Jos sen tekisin,

niin jo tämä ajatuskin myrkyttäisi jokaisen yhdyselämämme hetken, ja

minä olisin teille taakaksi. Mutta tekin tarvitsette hellyyttä ja

rauhaa... Teille tarjoo tulevaisuus vielä niin paljo. Te olette vielä

nuori ja kaunis sekä rikaskin. Koettakaa oppia rakastamaan toista...

Ja te olette saavuttava vastarakkautta. Se ajatus on tosin minusta

katkera -- sillä olenhan kaikissa tapauksissa nainen enkä läheskään

sellainen kristitty, jommoinen tahtoisin olla... Minäkin olen altis

mustasukkaisuuden tuskille ja loukkauksia en hevillä unohda... Mutta

täytyyhän katsoa elämätä suoraan silmiin. Ettehän te saata minun

tähteni kieltäytyä kaikista sen iloista... Korkein varjelkoon minua

vaatimasta jotakin sellaista! Säilyttäkää sydämessänne minusta muisto

sisarena, ystävänä -- enempää en osaa edes toivoa. Ajatelkaa minua

joskus hellyydellä, niinkuin minäkin aina olen ajatteleva teitä. Mutta

älkää suoko minulle liian väljää tilaa sydämessänne, jotta ei tämä

muisto estäisi teitä näkemästä jonkin toisen naisen kuvaa, joka nainen,

sittenkun on oppinut teitä rakastamaan, on koettava tehdä teidät

onnelliseksi... Teidän on muistaminen, että naiselle ei ole mikään niin

vaikeata kuin tietäminen, että kun rakastettunsa hyväilee häntä, hän

ajatuksissaan hyväilee toista naista. Kukaan ei kuuna päivänä saata

myöntyä siihen! Semmoinen menettely valaa myrkkyä kaikkeen, joka päivä

ja joka hetki. Jos sydämelle joskus on tapahtunut sellainen loukkaus,

ei se koskaan, ei koskaan saata vastata tunteeseenne hiljaisella,

avoimella luottamuksella, joka yksin tuottaa meille todellista onnea...

Ennemmin sitten unhottakaa minut ihan kokonaan! Minä tulen ajattelemaan

teitä usein ja paljo. -- Silloin, kun viimeksi tapasimme toisemme,

huuhtoivat kyynelenne pois kaiken, mikä oli katkeraa, solvaisevaa.

Miehenä te kenties häpeätte noita kyyneliä. Päin vastoin, ylpeilkää

niistä! Ainoastaan rehelliset ja hyvät ihmiset saattavat itkeä. Näitten

kyynelten jälkeen jäi muistooni yksinomaan pilvettömiä poutapäiviä --

päiviä, jolloin minusta näytti kuin rakkautenne minuun olisi ollut

jakamaton... Vuosia vierii yksitoikkoista, hiljaista menoaan, mutta

minä olen aina katsova taakseni, tähän niin kohta -- välähdyksen

tavoin sammuneeseen onneeni. Niinkuin etäinen tulen vilke yöllä on

se kuitenkin auttava minua löytämään tien pimeydessänikin. -- Jospa

tietäisitte kuinka hartaasti toivon, että elämänne tästä lähin kuluisi

tyynesti, että te saavuttaisitte sielunrauhan!... Jospa tietäisitte,

kuinka kallis te olette minulle, kuinka lähellä te olette sydäntäni!...

Mutta voi! Minä en ole enää se orja, joka olisi valmis kaikkeen,

kunhan saisi seurata teitä. On mahdollista, että minä persoonallisesti

olisin tuntenut itseni onnellisemmaksi, jos olisin pysynyt semmoisena,

kuin _silloin_ olin. Vielä viimekin kerralla yhtyessämme, kun tunsin

lepääväni teidän sylissänne, kun huulenne koskettivat minun kasvojani,

palautui entisyys tuokion ajaksi. Minä kiitän Jumalaa, joka antoi

minulle voimaa lykätä teidät luotani. Jos silloin olisitte tarttunut

minuun ja vienyt minut pois, niin kaikki olisi ollut lopussa ja

minä olisin ehkä sokeasti seurannut teitä kautta koko elämän. Mutta

sanokaapa, minkäs tähden näiden pienokaisten olisi pitänyt kärsiä?

Olisimmeko me kahden saattaneet olla onnelliset tietäessämme, että

meidän tähtemme kymmenien viattomien elämälle koituu onnettomuutta?

Emme, emme, emme! Mutta kaitselmus tietää minne ja mitä varten se meitä

johtaa. Muistattehan miten te aina nauroitte naiiville nuoruuteni

uskolle. Tämän uskon, tämän yksinkertaisen uskon olen säilyttänyt tähän

asti ja minä olisin sanomattoman onnellinen, jos saisin teidänkin sen

omistamaan, jos minun Jumalani tulisi teidänkin Jumalaksenne! Oli aika,

jolloin te leikillänne kutsuitte minua nunnaksi. Ah, sitä minä en

läheskään ole! Minä rakastan liiaksi elämää ja sen äidiniloja! Mutta

uskossani kaitselmukseen löydän minä rauhani, se on minut vapahtava

syyllisyydestäni, se antaa minulle voimia puuttumatta...

"Ajatelkaa minua vain kuni sisarta... Mutta minä... minä olen ja

pysyn kumminkin _naisena_, ja minä vakuutan teille, että minä teistä

erotettunakin olen rakastava teitä entisekseen, ettei kuuna päivänä

kukaan ole anastava paikkaanne sydämessäni. Kuka tietää -- saattaahan

tapahtua, että me kerran, ellei täällä niin tuolla ylhäällä, tulemme

onnellisiksi toistemme parissa. Nämä kärsimykset ovat meille tarpeen.

Muuten varon, että te ehdottomasti olette hymyilevä tuolle, jota aina

nimititte 'unelmikseni' ja 'haaveikseni'. Nyt täytyy minun lopettaa

kirjeeni, mutta miten vaikeata, miten tuskallista minun onkaan

riistäytyä siitä irti! Aivan kuin se olisi kirje teiltä... Hyvästi,

kallis, rakas! Uskokaa minua -- meidän ei tule enää nähdä toisiamme.

Se ei olisi hyvä, se ei saa tapahtua... Ja paitsi sitä ei uusi yhtymys

mitenkään voisi vaikuttaa päätökseeni. Rukouksissani tahdon pyytää,

että te saavuttaisitte toisen naisen rakkauden, naisen joka olisi minua

parempi ja voisi saattaa teidät unhottamaan poloisen, mitättömän Oljan,

jossa ei muuta hyvää ole, kuin että hän on toivottomasti kiintynyt

teihin... Hyvästi, sinä, joka kerran olit minun Leväni!... Käsitä siis,

kuinka kallis olet minulle!... Mutta se ei käy laatuun, ei mitenkään,

älä kiusaa minua enää... Minä itken nyt, mutta huomenna olen tyyni, ja

mikä on mennyttä, se on ja on oleva mennyttä. Hyvästi, iloni, onneni,

_kaikkeni!_..."

Majurin holhokit · 第 35 / 40 题