Minä seurasin jo niin elävällä osanotolla Bobkovin pesän kaikkia pieniä
suruja ja murheita, niin että minun kävi oikein kovasti huolekseni,
mitä Olga Stepanovna nyt aikoi tehdä ja millainen hänen päätöksensä
tulisi olemaan. Minä kävin muutamia kertoja hänen luonaan ja tulin
vähitellen siihen vakaumukseen, että asia kumminkin päättyisi mitä
parhaimmiten ja että lapset eivät tulisi kärsimään siitä. Koko sen
viikon oli hän hyvin hermostunut ja epätasainen käytöstavassaan
pienokaisia kohtaan. Välistä hyväilee miltei itku silmissä, väliin
taas jäykistyy, jopa väliin tiuskaakin heille, mitä ennen ei ollut
tapahtunut; ja lapset, jotka aikaisemmin kodissaan olivat tottuneet
siihen, että heitä lyötiin ja kolhittiin millä sattui, kauluukartuilla,
silitysraudoilla ja sen semmoisilla, tulivat nyt, kaiketi juuri tuon
Olga Stepanovnan tavattoman kohtelun johdosta, aika lailla pelkoihinsa,
piiloutuivat nurkkiin, kokoontuivat joukkoihin sinne ja supattelivat
keskenään, jolla välin he urkkivasti ja salavihkaa katselivat
häneen, kuten metsäeläimen pennut. Olga Stepanovna huomasi tämän,
ja tuskallinen häpeäntunne täytti hänen sydämensä. Näissä tiloissa
oli hänellä tapana mennä huoneeseensa ja itkeä siellä. Myöhemmin
kertoi hän itse, että hän siihen aikaan pelkäsi kadottavansa lasten
luottamuksen ja rakkauden. Kaikista enimmin häntä liikutti katse, jonka
Lupotshka suurista silmistään häneen loi. Niissä näkyi nyt entistä
enemmän hämmästynyt ilme. Kun hän joskus jäi istumaan Olga Stepanovnan
huoneeseen, ei hän kääntänyt pois katsettaan hänestä, ja kun Olga
Stepanovna asteli edestakasin huoneessa, seuraili Lupotshka herkeämättä
häntä silmillään. "Tuntui siltä kuin hän olisi ollut minun omatuntoni",
sanoi Olga Stepanovna.
Muuten käsitti Lupotshka Olga Stepanovnan tilan omalla tavallaan. Kun
lapset nostivat melun, nuhteli tyttö heitä ankarasti, luoden samalla
silmänsä tavallista enemmän auki.
-- Mitä te ajattelette! Näettehän te, että tädin rinta on kipeä.
-- Mistä sinä sen tiedät, veitikka? ahdistelivat pienokaiset häntä.
-- Ettekö te näe miten hän pitelee kädellään rintaansa? Minä tiedän
kyllä, että käsi tavallisesti pannaan sille paikalle, mikä on kipeä. Se
on vissi se!
"Veitikaksi" olivat lapset ruvenneet kutsumaan Lupotshkaa sen tähden,
etteivät he olleet päässeet käsiksi herkkupaloihin kyökissä ennen
määrättyä kellonlyöntiä.
-- Syötpäs sinä itse! tapasivat he sanoa hänelle.
-- Oletko nähnyt minun syövän? Itse en syö tuonkaan vertaa enkä anna
muillekaan.
Siinä suhteessa hän olikin liiaksi tunnollinen, mutta pienokaisista se
oli käsittämätöntä, miten hän saattoi kiusausta vastustaa. He pitivät
häntä silmällä, mutta turhaan.
-- Hän tekee sen tahallaan! päättivät he keskenään.
Ennen tapasi Olga Stepanovna lukea lapsille iltasilla ja aamusilla
antaa heille opetusta, mutta nyt saivat kirjat virua koskemattomina
kaapissa ja lukeminen oli kokonaan tauonnut. Tuntikausia käveli
hän edestakasin, nurkasta nurkkaan ja vain mietti miettimistään.
-- Kun sitten sovittu aika oli kulunut umpeen, kirjoitti hän Leo
Aleksandrovitshille ja pyysi häntä odottamaan vielä muutamia päiviä,
koska hän ei ollut tehnyt vielä mitään päätöstä. Ja kummallista, siitä
hetkestä käsin tuli Olga Stepanovna yhtäkkiä ihan tyyneksi! Hymy
näkyi nyt jälleen karkeloivan hänen kasvoillaan, vaikka kyyneletkin
usein kostuttivat hänen silmiään. Kun hän puheli lasten kanssa, oli
hänen äänessään jälleen huomattavana lempeä sävel, jopa toisinaan
vivahdusta leikillisyyteenkin. Illan tullen otti hän kirjan ja rupesi
siitä lukemaan lapsille. Sila Sampsonovitsh, joka sattumalta juuri
silloin tuli huoneeseen, joutui iloisesti hämille, mutta varoen liian
selvään ilmaisevänsä ilonsa, vetäytyi hän kohta taas, sanoen väsymystä
syyksi, sivuittain ulos omaan nurkkaansa. Lukemisen lopetettuaan pani
Olga Stepanovna lapset makuulle, otti mukaansa huoneeseensa lasten
rikkinäiset vaatteet ja rupesi paikkailemaan niitä, istuen koko ajan
silmäkulmat rypyssä, jolloin hänen päässään nähtävästi kirmaili
ajatuksia, joilla oli hyvin vähän yhteyttä noitten kuluneitten
lapsenvaatteitten kanssa.
Lupotshka, joka jo makasi sängyssä, nosti päänsä tyynyltä.
-- Mitä tahdot tyttöseni? kysyi Olga Stepanovna häneltä.
-- En mitään... Minä vain ajattelin, mitä varten pikku Grishka kantaa
puut suoraan pihalta kyökkiin.
-- Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat, Lupotshka.
-- Niin nähkääs, te seisotte kuumassa kyökissä, ja hän avaa oven selko
seljälleen.
-- No niin, mitä sitten? virkkoi Olga Stepanovna luoden ylös katseensa.
-- Niin, sen tähden teillä juuri onkin rinta kipeä... Kaapissa on vielä
niitä vattuja, joista te keititte teetä Osjkalle.
Vihdoinkin ymmärsi Olga Stepanovna mikä se Lupotshkan huolen aiheena
oli; hän naurahti, mutta kohta sen jälkeen rupesi häntä itkettämään,
hän meni tytön luo ja suuteli häntä.
-- Ei Grishka ole siihen syypää, sanoi Olga Stepanovna hiljaa,
ikäänkuin itsekseen. -- Ei Grishkalla ole mitään osaa siihen.
-- Minä luulin, että se oli hän... Minä hänelle jo sanoin siitä tänä
päivänä.
-- Tykkänään toinen Grishka se on! Lupotshka tuli ymmälle.
-- Kai se sitten oli suuri Grishka, puuseppä? Tämä oli tytön erityinen
lemmikki.
Olga Stepanovna, joka nyt oli syventynyt ajatuksiinsa, ei vastannut
kysymykseen.
Lupotshka makasi kauan miettien, mitenkä Grishka, puuseppä, saattoi
olla syynä "tädin" vilustumiseen. Jo puoliksi unenvienoon mentyään
päätti hän, että tauti johtui uudesta sängystä, jonka Grishka, saaden
kauan kyteneen mielihalunsa täytetyksi, vihdoin oli laittanut Olga
Stepanovnalle.
-- Olisikohan se todellakin noista linnuista? ajatteli Lupotshka,
luoden auki uniset silmänsä.
Grishka, puuseppä, oli ylinnä sängyn päädylle sovittanut kaksi puuhun
leikattua kyyhkystä, ympäröiden ne lehdillä.
-- Jos se on noista linnuista, niin miten se on voinut tapahtua?
Lupotshka makasi rauhattomasti. Hän heräsi kohta jälleen, nousi
istualleen ja näki Olga Stepanovnan istuvan vuoteella. Vieressä paloi
kynttilä -- näkyi selvään, että hän oli jo kauan istunut valveilla.
Lupotshkakin nousi nyt ylös. Hän huomasi, että Olga Stepanovnan katse
oli suunnattu niin kummallisesti jonnekin kauas pois.
-- Miksi sinä et makaa?
Lupotshka ei heti kohta vastannut.
-- Oletko sairas?
-- En, kyllä minä voin hyvin.
Hän oikein koetteli molemmin käsin otsaansa.
-- Kuules, Lupotshka! Mikä teille tulisi eteen ilman minua?
-- Ilman teitä, mitä se on?
-- No, esimerkiksi, jos minä matkustaisin pois.
-- Tuon vieraan sedänkö luo?
-- Minkä sedän? Olga Stepanovna sävähti tulipunaiseksi.
-- Hänen, joka kävi täällä... Silloin, kun te sitten itkitte...
-- Ei... Vaan jos muuten matkustaisin pois.
-- Tykkänäänkö pois?
-- Niin tietysti... Onpas sinun nyt vaikeata käsittää!
Lupotshka painoi päänsä alas ja istui kauan vaieten.
-- Mitä te tekisitte ilman minua? kysyi Olga Stepanovna uudestaan,
äänessä epäilyttävän iloinen sointu.
-- Tiedän minä.
-- No, niin sanopas!
-- Tietäähän tuon... Jumala antaisi meidän kaikkien kuolla...
Ja Lupotshka painoi pienen päänsä tyynyyn ja alkoi itkeä.
Olga Stepanovna ei yrittänytkään tyttöä lohduttaa, vaan istui kuin
jäykistyneenä tilallaan.
Lupotshka vaipui uneen itkien. Ja unissaan oli hän sitten näkevinään,
kuinka Olga Stepanovna nousi sängystä, astui pienen tyttösen luo, teki
ristinmerkin hänen ylitsensä, istui sitten pöydän ääreen ja jäi siihen
istumaan kauaksi, kauaksi, kirjoittaen jotakin kirjettä.