Olga Stepanovna parka ei moneen päivään ollut entisensä kaltainen.
Ollen niitä syväluonteisia naisia, joiden sydämissä tunne, mikä
kerran on päässyt juurtumaan siihen, pysyy muuttumatonna kautta
koko elämän, käsitti hän vasta nyt, että hän, huolimatta kaikesta
mitä oli tapahtunut, ei koskaan ollut lakannut rakastamasta Leo
Aleksandrovitshiä ja rakasti häntä vieläkin yhtä kiihkeästi. Vuodet
olivat vain hienolti hiiputtaneet tuhkaansa liekin yli. Tämä ainoa
yhtyminen hajoitti jo tuulen viuhkan tavoin tuon tuhkan ja saattoi
hiljaisen liekin uudestaan leimahtamaan ilmituleen. Yhtäkkiä kadotti
hän kaiken mieltymyksensä noihin kadulta kerättyihin kodittomiin
lapsiin. Myöskin kiintyi hänen huomionsa nyt semmoiseen, mitä hän
ennen ei ollut huomannut: köyhyyteen, joka ympäröi häntä, tavattomaan
rumuuteen, mikä ilmeni muutamissa noissa pienissä kasvoissa, jotka
vielä eilen siinä määrin olivat miellyttäneet häntä luontevuutensa
ja lapsellisen viattomuutensa kautta. Tiettävästi ensi kertaa hän
koko tuona aikana tunsi väsyneensä heidän kysymyksiinsä; ja mitä hän
ennen oli tehnyt niin hartaalla kiintymyksellä koko tähän kovaosaiseen
pienien maailmaan, sen teki hän tosin edelleenkin, mutta hänen
sydämensä, joka nyt oli muussa kiinni, pysyi mykkänä, ikäänkuin
poissaolevana. Hän tunsi olevansa ikäänkuin hämillään siitä, hänen
täytyi pakottaa itseään, tukahuttaa tunteitaan. Monasti yllätti hän
itsensä ajattelemasta: "voi, kuinka kaikki tämä on ikävää!"
Ennen hän ei koskaan ollut hajamielinen, mutta nyt oli hän tullut
siksi. Ennen tuntui hänestä tämä lastenäänten sorina huvittavalta.
Nyt se ärrytti häntä, ja hänen päänsä tuli siitä kipeäksi. Sydämestä
ei mitä puhuakaan: se näkyi lakkaamatta vuotavan verta, juuri kuin
jokin vanha haava siinä olisi auennut ja yhä laajentunut. Ensimäisinä
kahtena päivänä ei Olga Stepanovna tahtonut edes ajatellakaan, kuinka
hänen oli meneteltävä. Ensinnä tuli hänen rauhoittua ja miettiä
kaikkia joutohetkinään, mutta juuri rauhaa hänen nyt oli mahdoton
saavuttaa. Rauhaa hänen olisi ollut odottaminen, jos hän ei niin
hyvin olisi tuntenut itseänsä, sieluansa. Häntä rupesi nyt yhtäkkiä
vaivaamaan unettomuus, ja hän koetti illoin rasittaa itseänsä niin
paljon kuin suinkin, että olisi voinut nukkua yhtä mittaa aamuun asti.
Se onnistuikin ensimäisinä kahtena vuorokautena, mutta kolmantena
yönä oli kuin joku olisi survinut häntä kylkeen. Yhtäkkiä kohosi hän
kyynäspäänsä varaan ja suuntasi katseensa ympäröivään pimeyteen.
Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Ainoastaan Lupotshka kuului
hengittävän hiljaa vuoteellaan, joka oli huoneen nurkassa. Tämä
vaikutti tyynnyttävästi Olga Stepanovnaan ja hän kävi jälleen
pitkäkseen. Nyt tuli ajatus toisensa jälkeen, muisto seurasi muistoa,
epäilys epäilystä, saattaen hänet niin huumauksiin, että hänen oli
pakko ehtimiseen tarttua ohimoihinsa ja päähänsä. Ah, miksi oli Leo
hakenut hänet ilmi ja tullut tänne? Miksi pirstasi Leo jälleen tämän
hänen uudenkin olemuksensa, rikkoi tyynen rauhan hänen elämässään,
joka kumpusi niin hiljaa ja huomaamattomasti, kuten puronen keväällä
solisten noruu laakson pohjassa pajupensasten välitse? Mutta samalla
valtasi hänet aika-ajoin toinenkin, niin ihmeellisen hurmaava
onnellisuuden tunne. Yhtä äkisti kuin se hänet yllätti, yhtä äkisti se
katosikin. Ja kun hänen silmänsä tämän lumouksen kestäessä vähitellen
sulkeutuivat, hoki hän itsekseen: "kyllä hän sentään teki hyvin...
Näkyy siis, että hänkin rakastaa, ja nyt ei minun tarvitse muuta kuin
päättää, ainoastaan päättää, niin kaikki tulee jälleen hyväksi, niin
hyväksi. Entiset ovat kaikki menneet eivätkä milloinkaan palaja.
Monellaisiin luuloteltuihin vaivoihinhan sitä saattaa tässä maailmassa
joutua. Hän on itse saanut kärsiä niin paljo; hän katuu nyt, ja
katumushan sovittaa kaikki, kaikki. Ei minun sovi häntä tuomita ja
rangaista." Ja Olga Stepanovna ojensi kätensä pimeässä, ikäänkuin olisi
hän hapuroinut sieltä ketä. Mitä piti hänen tehdä? Totellako sydämen
ääntä ja seurata tuota miestä?... Olihan hän tarpeen Leollekin. Hän oli
kuulunut Leolle ennemmin kuin näille lapsille. Leolla oli oikeus hänen
rakkauteensa ja uskollisuuteensa. Ja vaikka Leo silloin oli vähällä
syöstä hänet turmioon, niin mitäs siitä? Sekö se olisi vapauttanut
hänet Leon vallasta? Oliko Leo sen kautta menettänyt oikeutensa
häneen? Helppoa oli Olgan tuolla tavoin päätellä, mutta missä silloin
ilmeni hänen rakkautensa, alttiiksiantaumuksensa?... Ja huomaamatta,
että kaikki nämä mietteet johtuivat hurskastelevasta itsekkyydestä,
loihti hän eteensä kuvan toisensa jälkeen: miten hän palajaisi Leon
luo, miten Leo ottaisi hänet vastaan, mitenkä valoisaksi, hiljaiseksi
ja riemuisaksi hänen elämänsä muodostuisi tässä uudessa... ei, tässä
vanhassa kodissa. Olga Stepanovna oli liiaksi nainen voidakseen
taistelutta ja arveluitta tehdä ratkaisevan päätöksen. Ja hänen
onnenkaipuunsa oli niin kiihkeä, niin hillitsemätön, että jos Leo
Aleksandrovitsh tuommoisena hetkenä olisi tullut hänen tykönsä,
olisi asia siinä tuokiossa ollut päätetty ja hän olisi vienyt tuon
rakastettavan tytön muassaan täältä. Mutta ajatus seurasi toistaan,
ihania haavekuvia häiritsivät rauhattomat epäilykset, heräävän
omantunnon nuhtelut tukahuttivat tyydyttämättömien aistien hurmaavan
tulen, ja riemullinen jälleennäkeminen, odotetut suloiset onnen
päivät hänen kahdenkeskisessä seurassaan -- nuo pilvettömät, lämpimät
päivät, rakkauden auringon ja ihanaisen taivaan valaisemina -- saivat
yhtäkkiä väistyä alastoman, karkean todellisuuden tieltä, joka vaati
hänet kokonaan, täydellisesti omakseen, vaati koko hänen kiihkeän
alttiutensa, koko hänen tarmonsa ja tahtonsa palvelukseensa. Hän
antautui jälleen nykyhetken valtaan ja ajatteli levotonna Osjkaa, joka
jo eilisestä asti oli valittanut selkäänsä ja Sonjaa, jonka kivisti
päätä. Hyljätä nämä pienokaiset! Hän oli jo näkevinään Bobkovin pesän
hävitettynä ja nuo pienet lapset jätettyinä yksikseen, likaisina ja
villiytyneinä. Bobkovillahan ei ollut itsellään aikaa hoitaa heitä.
He jäisivät tietysti omiin hoteisiinsa ja seurauksena olisi torat ja
tappelut. Kulkuri-elämän hedelmät, huonot taipumukset, jotka täällä
hänen vaikutuksestaan vähitellen olivat häipyneet, alkaisivat jälleen
ilmetä näissä naiiveissa luonteissa, jotka eivät vielä olleet ehtineet
vakaantua, ja tuo rauhainen, hauska turvakoti holhokkeineen, jotka
hänestä niin paljon pitivät, muuttuisi pianaikaa rosvoin pesäksi.
Mitä heistä sitten oli tuleva? Tietysti samaa kuin mitä olisi
tapahtunut, jos Sila Sampsonovitsh ei olisi ottanut heidät hoiviinsa
ja Olga Stepanovna pitänyt huolta heidän kasvatuksestaan: varkaita,
kerjäläisiä, irtolaisia. Ja mitenkä kävisi Bobkovin, joka tuon kaiken
kyllä tajuaa? Olga Stepanovnan sydämessä tuntui niin kylmältä ja
tuskalliselta.
Mutta olihan Leo Aleksandrovitshkin sanonut, että elämä ilman Olgaa
on hänelle sama kuin horna. Ja siksi toiseksi olihan jokaisella --
siis Olgallakin -- oikeus saada osansa onnesta. Mistä hän olikaan tuon
ajatuksen siepannut? Kaiketi oli hän lukenut sen jostakin kirjasta.
Mutta mitä hänen sitten piti tehdä? Hän koetti pakottaa pimeyttä
antamaan vastauksen tuohon kysymykseen, mutta juhlallisen rauhaisa
yö pysyi mykkänä, sitä eivät liikuttaneet ihmissielussa temmeltävät
kärsimykset ja epäilykset. Ainoastaan lasten tasainen hengitys kuului
alhaalta ja Lupotshkan hiljainen puhelu unissaan.
Mitä piti hänen tehdä? Tunti kului toisensa jälkeen ja valju aamunvalo
tuossa hänen ikkunainsa takana ei tuonut hänen toivomaansa rauhaa
muassaan. Mitä oli tehtävä?
Hän kertoi Sila Sampsonovitshille Leo Aleksandrovitshin käynnistä ja
tämän käynnin tarkoituksesta.
-- Mitäs siitä tuumaatte? kysyi Olga Stepanovna.
-- Minäkö... minä?
Bobkov ihan ällistyi. "Oli ihan kuin hän olisi kamahuttanut minua
vasaralla päähän", kertoi hän sittemmin.
-- Minä... mitäs minä... Minun tuumani...
Ja yhtäkkiä pillahti hän itkemään kuin vanha ämmä, viittasi epäävästi
kädellään, niistihen nenäliinassaan olevaan Saksan valtakuntaan, heitti
viitan hartioilleen ja lähtihen ovesta ulos.
Hän tuli kotiin myöhään illalla ja koki nähtävästi ponnistella itseään
tyyneksi. Hän meni Olga... Stepanovnan luo ja otti asian puheeksi:
-- Mitä minä tuumaan?... Sitä mitä tekin... Teillähän on itsellänne
tunto... Miten teistä itsestänne näyttää, niin se hyvä tulee... Teillä
on sekä järkeä että sydäntä... Tehkää niinkuin tiedätte... Mitäpä
toisten asiat muuten teihin koskevat? Minulla ei ole mitään sanomista
tähän. Jokaisella tulee olla omansa. Minusta, joka olen vanha, saattaa
olla näin, mutta teistä, joka olette nuori, saattaa olla tykkänään
toisin. Teillä on oma erityinen elämänne, eikä kellään ole lupa puuttua
siihen. Minä käsitän -- teidän on surku lapsia... Mutta mitäs se
merkitsee. Eiväthän ne kumminkaan ole teidän omianne. Eiväthän? lausui
hän katkerasti.
-- Kuinka? Enkö sitten ole pitänyt heitä ominani?
-- Niin, Olga Stepanovna, _pitänyt_... Mutta mitenkä tulette pitämään,
sitähän emme tiedä. Kaikki käy niinkuin Jumala tahtoo... Mutta jos
jotakin tapahtuisi, niin muistakaa -- minä en koskaan ole sanova pahaa
sanaa teistä. Minä olen itse ollut nuori ja olen haaveksinut omaa
perhettä. Kuinka uskaltaisin väittää mitään vastaan tässä asiassa.
Eihän voi tunkeutua toisen sieluun ja nähdä miten siellä on laita.
Miten Herra sydämellenne sanoo, niin tehkää. Menkää nyt ja rukoilkaa
Jumalaa ja päättäkää sitten itse. Tämähän koskee teidän elämäänne eikä
kenenkään muun, ja siitä on teidän itsenne vastaaminen. Ei suinkaan
teillä ole halua viettää nälkäisen elämää!
Majuri parka ei itsekään huomannut, miten hän ehtimiseen puhui ristiin.
Mutta sattuipa juuri siihen aikaan, että Senjka poika sairastui.
Illan suussa kävi hänen päänsä polttavan kuumaksi ja hän houri koko
yön. Olga Stepanovna valvoi hänen luonaan aamuun asti. Houreissa
ollessaan tarttui Senjka vähän väliä pienellä kädellään hänen
sormeensa ja piti sitä lujasti kiinni, juurikuin olisi peljännyt, että
se karkaisi hänen luotaan ja jättäisi hänet yksin. Aamupuoleen hän
kumminkin rauhoittui, eikä koko sairaudesta sen enempää ollut. Mutta
tämän yön perästä Olga Stepanovna oli muuttunut niin hiljaiseksi,
ikäänkuin olisi "jähmettynyt", kuten majuri minulle sanoi.
Jähmeä hän oli, mutta siltikin minä näin, että hänen sisällään liikkui.
Ei hänellä ollut rauhaa päässä eikä sydämessä. Hän vain lakkaamatta
ajatteli.
-- Kyllä teidän käy vaikeaksi ilman häntä, minä huomautin.
Majuri tarttui käsin päähänsä.
-- Kamalaa on ajatella sitä!... Mitä arvelette? Luuletteko hänen
menevän pois?
-- Kuinkas, jos hän rakastaa tuota miestä.
-- Kyllä hän rakastaa. Näen sen itse.
-- No niin, mitäs siinä enää on arvelemista.
-- Kyllä se tosiaan on niin... Mahdotonta hänen on jäädä. Oma
elämäntarkoitus houkuttelee häntä. Hän halajaa omia lapsia. Minä tunnen
hänet niin tarkoin, hän on syntynyt äidiksi.
-- No niin, siitäpä sen näette.
-- Mutta missä Jumala sitten on? huudahti hän äkkiä käsivarret
kohotettuina.
-- Mitä tarkoitatte?
-- Missä Jumala sitten on? minä kysyn... Minkäs kautta lapset ovat
siihen syypäät, sanokaa?... Mutta minähän napisen nyt, niin, minä
napisen! Milloinkaan en ole vielä napissut, mutta nyt napisen!
Hän sieppasi hattunsa ja riensi ulos hyvästiä sanomatta.